Ravintoloitsija Maija Silvennoinen tarvitsee projekteja. – Seuraava on tämä loppuelämäni, jossa panostan aiempaa enemmän henkiseen hyvinvointiin. Uskon oppineeni virheistäni.

Energian ydinneste. Tuntuu, että se virtaa Maija Silvennoisen, 53, kuorimassa kuusipuussa vieläkin – tuoksu on niin vahva.

Naisen otteissa on tekemisen meininki. Näistä valkeista pölleistä hän kaavailee rakentavansa alapihalleen laavun, sellaisen, jossa voi nukkua kesäyötä kuunnellen. Vahvistaa vuoden verran harjoittelemaansa uutta rytmiä, entistä hitaampaa.

"Rakastan tätä maisemaa, papan raivaamia peltoja ja metsää."

– Ja onhan se niinkin, että oma maa tuntuu jalan alla ihan erilaiselta, hän sanoo.

     – Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.
– Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.

”TULIT SITTEN tänne takaisin!” huudahti Saarijärven toinen julkkis, tohtori Tapani Kiminkinen hyväntahtoisen hämmästyneesti, kun Maija Silvennoinen vuosi sitten palasi kotikonnuilleen. Palasi niin kuin taistelussa haavoittunut sotilas. Mutta pystypäin. Tunsi antaneensa kaikkensa sekä työssä että parisuhteessa, vaikka kummastakin piti päästää irti.

Näin matkan päästä katsoessaan hän tietää, ettei muuta mahdollisuutta edes ollut. Viimeiset puukot taisivat tippua selästä vasta keväällä, kun hän toteutti yhden pitkäaikaisen haaveensa.

– Kiersin lasteni Rikun, 27, ja Sara-Sofian, 19, kanssa kolme viikkoa pitkin Indonesian saaria ja Malesiaa. Reput selässä, välillä alkeellisissa viidakkomajoissa yöpyen. Minulle vaellus on tuttua puuhaa, mutta olin ylpeä ja yllättynyt nuorten osoittamasta sitkeydestä.

Samalla reissulla juhlistettiin myös tyttären valmistumista kokiksi, vaikka tämä nuorempana vannoi, ettei ainakaan sille alalle. Nähtyään, millä vimmalla äiti aina työhönsä paneutui.

Tänä kesänä Maija aikoo lähteä vielä Lapin jänkhiä kiertämään. Teltta selässä, puroissa peseytyen, vain koirat seuranaan. Yhteiskämppien äänet ja hajut eivät ole hänenlaistaan varten. Naista, joka on aina tarvinnut tilaa ympärilleen.

MAIJA HARPPOO peltotietä, Cassu ja Aatu pyryinä perässä. Nämä havannankoiratkin ovat hänen elämässään aika uusi juttu – pehmeä rytmiryhmä. Jotakin, jolle on lopultakin aikaa ja tilaa.

"En muista milloin olisin voinut näin hyvin!"

Tasapainoon päästäkseen hän on kyllä tarvinnut hiukan neuvoja, taloudellisia ja sielullisia. Terapeutin avulla Maija löysi jonnekin Hattulan tienoille kadottamansa itsetunnon. Ja pankkineuvojan luona hän hoksasi, miten järkevöittää kulujaan.

– Myin yhden tarpeettoman rivitalon pätkän, ja nyt velkataakkani on niin kohtuullinen, ettei tarvitse ihan jokaista keikkaa ottaa vastaan.

Se tuntuu ihmeelliseltä ja vähän oudolta. Kun on niin pitkään ja uutterasti tehnyt kelloon katsomatta. Kysymättä, miltä tuntuu – ainakaan itseltään. Semmoiseksi hän varttui jo lapsena, vastuun kantajaksi ja vauhdittajaksi. Niin kuin suuren perheen esikoisilla on tapana.

     – Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.
– Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.

NÄILLÄ SAMOILLA Saarijärven Tarvaalan kylän mailla Maija on kulkenut syntymästään saakka. Pisamissaan ja punaisessa tukassaan kuin Peppi konsanaan.

– Pienestä pitäen olen kokenut olevani vahva, yrittänyt pärjätä yksin.

Vuosien varrella Maija on tainnut silloin tällöin myös vahvuuteensa sairastua.

Nyt kun kahdeksankymppinen, vielä varsin omatoiminen Aino-äiti on muuttanut asumaan saman katon alle, Maija kokee joskus kutistuvansa pikkutytöksi. Kun äiti huolehtii, että olethan muistanut syödä ja nukkua tarpeeksi – se tuntuu yhtä aikaa huvittavalta ja hyvältä. Olla jonkun silmissä suojeltava.

Läheinen Maijalle on myös näköetäisyydellä, omassa talossaan asuva pikkuveli Petteri, joka työkseen ajaa rekkaa. Vähän vanhempi pikkuveli Matti ajaa Helsingissä bussia.

Kymmenen vuotta nuoremmalta Petteriltä Maija kokee oppineensa paljon, viime aikoina varsinkin metsähommia. Koko kevään sisarukset ovat häärineet risusavotassa ja huudattaneet klapikonetta kellon ympäri. Eipä ihme, että pihapiirin puupinoissa on kokoa ja näköä, omanlaistaan ympäristötaidetta.

Isä Silvennoinen kuoli ennen aikojaan vatsasyöpään jo liki kolmekymmentä vuotta sitten. Maija muistaa senkin, miten heitä
lapsia tutkittiin geenitesteissä, sen kummempia löydöksiä raportoimatta.

– Lohdutin muita sanomalla, että jos joku meistä sen taudin saa niin minä, olen niin isän tyyppinen.

Maijaa vuotta nuorempi Anni-sisko oli ihan omanlaisensa. Rauhattomuudessaan raudanluja. Ajautui jo koulutyttönä puliporukoihin ja menehtyi vähän päälle parikymppisenä sairaalan kylpyhuoneessa kaaduttuaan.

"Tunnistin siskossa samaa voimaa kuin itsessäni mutta sävyltään mustaa."

– Monesti mietin, mitä vielä voisin tehdä, mutta ei se tilanne ollut meidän muiden ratkaistavissa.

MAIJA ITSE oli jo alta parikymppisenä valinnut täysin päinvastaisen tien. Kovan ja äärimmilleen kontrolloidun.

– Harrastin kehonrakennusta myös kilpailumielessä. Sen lajin estetiikka vetosi minuun – ja vetoaa vieläkin.

Yhtä palkitsevaa oli kovasta rääkistä seuraava mielihyvä. Kokonaisvaltainen varmuus kehon ja mielen hallinnasta. Tuolloin 1980-luvun alussa itsensä löi läpi myös elokuvamaailman ihmemies Rambo.

– Niin paljon Sylvester Stallonea ihailin, että esikoiseni Rikun toiseksi nimeksi tuli Sylvester.

Siinä mielessä nimi on ollut enne, että it-alalla työskentelevä esikoinen harrastaa kehonrakennusta. Riku toimii myös äitinsä epävirallisena personal trainerina. Neuvoo, kannustaa ja päivittää tiedot. Ja muistuttaa ”hienovaraisesti siitä, millaista lihashuoltoa ikääntyvä keho kaipaa”.

– Nyt kaikki tuntuvat kohisevan ryhtiä ja suorituskykyä parantavasta fustrasta, mutta minun fustrani löytyy tuolta metsästä.

Tietoisen elämäntaparemontin Maija aloitti nelikymppisenä.

– Lässähdin jotenkin vaivihkaa, kunnes kiristävät vaatteet ja yleinen voimattomuus rupesivat ärsyttämään. Ylimääräisiä kiloja oli kertynyt muutamassa vuodessa viitisentoista, enkä voinut niistä raskausaikojakaan syyttää.

Maija otti itseään niskasta kiinni ja ryhtyi pyöräilemään työmatkat, kahdeksan kilometriä suuntansa. Ruokavaliotakin tuli karsittua päättäväisellä kädellä: vehnäjauhot ja sokerit pois. Vieläkin hän käyttää leipoessaan vain ruista tai alkuvehnää, spelttiä.

– Mikään tunnesyöppö en ole mielestäni koskaan ollut, mutta kai se elämä oli tuolloin jotenkin niin uomansa hyytynyttä. Tämä unelmieni hirsitalo oli saatu rakennettua ja oma ravintola perustettua.

– Sen lähiruokaan erikoistuneen Patanian kanssa olin kyllä rankasti edellä aikaani. Ja vaikka ravintolan taival kymmenisen vuotta sitten konkurssiin päättyikin, koen että Patania oli hienointa, mitä olen saanut ammattimielessä aikaan.

TYÖ ON aina ollut olennainen osa Maija Silvennoisen minäkuvaa.

– Alusta saakka olen hakeutunut ja päässyt töihin parhaisiin paikkoihin, vieraan palveluksessa yrittänyt vielä enemmän.

Taannoisen, kaksi ja puoli vuotta kestäneen Petäyksen hotelliprojektin jälkeen Maijan takki olikin tyhjentynyt ennen kokemattomalla tavalla.

– Etäisyyttä saatuani olen onnellinen niistäkin kokemuksista.

"Ymmärrän nyt paremmin työelämän raadollisuutta."

– Samalla sain uusia työkaluja, joille on ollut käyttöä, kun olen konsultoinut muita ravintola-alan työyhteisöjä.

Omassa lounasravintolassaan Jyväskylässä Maija piipahtelee vain silloin tällöin vapaapäiviä tuuraamassa.

Paljon puhutaan siitä, miten ihmisen pitäisi kasvattaa itselleen teflonpinta, ettei kaikki paska tartu kiinni. Silvennoisen Maijaa
katsellessa ja kuunnellessa vaikuttaa, että hän on enemmänkin rautapannu.

– Viime aikojen oivalluksiani on se, että olen ollut liian hyväsydäminen ja lepsu. Vaikka sisäinen ääneni on varoittanut, en ole sitä kuunnellut, vaan antanut mätämunaksi tai myrkkykäärmeeksi toteamalleni tyypille aina uuden mahdollisuuden, Maija puhisee.

MONI NAINEN taitaa varsinkin parisuhteessa kuvitella, että hänessä on muutosvoimaa myös puolisonsa tarpeisiin. Vaikka loputon usko hyvään on vain itsensä pettämistä.

– Avioliitto on aina riski, kiteyttää Maija ja vakuuttaa, että kaikki kolme eroa ovat olleet omalla kipeällä tavallaan terveitä ratkaisuja. Kauan kypsyneitä. Voimasanojakin on välillä tarvittu.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa! Siihen uskon yhä, kaiken kokemani jälkeen."

Silti välillä pitää vielä toppuutella itseään: anna jo olla, älä enää menneitä märehdi, meni jo. Juuri tuo asenteen hän toivoo kannattelevan itseään jatkossakin.

– Jo mummoni oli samanlainen, kuoli saappaat jalassa. Koen hyvin väkevästi olevani osa tätä naisten ketjua, jossa mennään ja tehdään eikä uikuteta jokaista nuhaa, naurahtaa Maija.

Hän ymmärtää senkin, että yletön vahvuus ja itsenäisyys saattavat lähipiiriä joskus ahdistaa. Itseään piiskaava kun tulee odottaneeksi myös muilta reipasta käytöstä.

– Tiedän, että minulla on kiusaus lähteä samaan rumbaan, mutta pidän varani. Olen entistä vakuuttuneempi, että voin luottaa vain itseeni.

 – Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.
– Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.

Maijan voiman lähteet

Voimaväri: oranssi.
– Pisamani olen perinyt isän puolelta. Hyvä meininki näkyy jo päälläni olevista väreistä.Tarpeeksi ollut niitäkin kausia, jolloin olen pukeutunut mustaan.

Voimaesine: puuarkku.
– Sortavalan Helylän kylästä isovanhempieni evakkokuormassa tuotu kirstu seisoo sänkyni päädyssä.

Voimaeläin: hirvi.
– Liikun paljon metsässä, ja olen usein ihaillut hirven ylvästä menoa. Myös sen liha, kaikki riista, on minulle todellista voimaruokaa.

Voimapaikka: kotikallio.
– Tällä samalla paikalla leikin jo lapsena. Ja tiesin, että juuri tähän haluan hirsitaloni joskus pystyttää. Toive toteutui 1998.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 1/2014.

Maija Silvennoinen

• Syntynyt Saarijärvellä 1961.
• Keittiömestari ja ravintoloitsija.
• Asuu omakotitalossa Saarijärvellä yhdessä äitinsä kanssa. Kaksi Tampereella asuvaa aikuista lasta. Havannankoirat Cassu ja Aatu.
• Harrastaa koirien ja hyötyliikunnan ohella maastojuoksua, hiihtoa, lumikenkäilyä ja lavatansseja.
• Työskennellyt monissa Helsingin huippuravintoloissa, kuten Sundmans ja Palace. Omistaa kasvisravintola Katriinan Jyväskylässä. Tuli tunnetuksi Bon Appétit -ohjelman juontajana. Tehnyt lukuisia keittokirjoja.
• Hemmottelee itseään kasvo- ja vartalohoidoilla.
• Motto: Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Vierailija

Tv:stä tuttu kokki Maija Silvennoinen: "Olen oppinut luottamaan vain itseeni"

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itse, nyt 50 v. naisena olen ollut liian kiltti ja uskonut kaikkea hyvää mitä minulle on tuputettu. Parisuhteissa on aina tullut joku ihme mutka matkaan, mistä jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt jo alussa tajuta, ettei tästä hyvä tule. Mutta, kun sitä on niin tyhmä, että uskoo kaiken olevan hyvin. Itselläni ei ole paikkaa mihin voisin palata, mutta sen olen oppinut, ettei parisuhde ole tämän naisen juttu, vaan jatkaa elämää ilman sitä. Yrittää löytää elämäänsä...
Lue kommentti

Vieläkö te asutte yhdessä? Sen kysymyksen sisarukset Ilona Wessman ja Hilkka Kurppa ovat kuulleet usein. Vastaus on: kyllä, koska se on helpompaa, halvempaa ja hauskempaa. Bonuksena on seinän takana asuva äiti.

Kun vieras astuu ovesta sisään, Ilona Wessmanin, 69, ja Hilkka Kurpan, 62, olohuoneessa käynnistyy hyvin harjoiteltu koreografia. Kupit, leivokset, maidot ja sokerit ilmestyvät pöytään sisarusten käsien kautta kuin näkymätöntä liukuhihnaa pitkin.

Porilaiset sisarukset ovat asuneet yhdessä 12 vuotta. Koska se on niin näppärää!

– Tietysti meiltä aluksi udeltiin, miksi muutamme yhteen. Nyt ihmiset kyselevät, milloin me kyllästymme toisiimme, Hilkka nauraa.

– Ja sitä kyselläänkin ihan kyllästymiseen saakka! Ilona huudahtaa, eikä vaikuta tippaakaan kyllästyneeltä.

Kerttu, 88, sisarusten äiti, istuu sohvan uumenissa ja nauraa mukana. Hänen mielestään yhteisasumisen kaava on yksinkertainen.

– Piti vain synnyttää oikeanlaiset lapset!

Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.
Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.

Kerttu asuu nyt tytärtensä naapurissa omassa yksiössään. Ennen tätä vaihetta kaikki kolme asuivat yhdessä, mutta kun sen asunnon portaat kävivät Kertulle hankaliksi kulkea, oli löydettävä uusi asuntoratkaisu. Uutuuttaan hohtaviin kerrostaloasuntoihin Porin keskustan yllä ihastuivat heti sekä äiti että tyttäret.

Hilkka ja Ilona asuivat yhdessä ensin kaksin. Äiti muutti Kymenlaaksosta Poriin viisi vuotta sitten.

– Kun jäin leskeksi, tunsin oloni yksinäiseksi. Silloin tytöt keksivät ehdottaa, että tulisin heidän luokseen. Se oli jotenkin niin luontevaa, eivätkä nuo ole pahemmin minusta valittaneet, ainakaan kuulteni, Kerttu hymähtää.

Hilkka ja Ilona ovat asuneet yhdessä myös nuorina aikuisena. Kun Ilona sai esikoisensa, Hilkka muutti hänen perheeseensä lapsenlikaksi vähän yli neljäksi vuodeksi. Sitten Hilkka perusti oman perheen ja sai Ilonan tapaan kaksi lasta. Sisarusten nuorimmat tyttäret ovat liki samanikäiset.

– Kun Hilkka jäi yksinhuoltajaksi, hänen lapsensa olivat vielä aika nuoria. Aloimme viettää lomia ja juhlapyhiä yhdessä. Kun suunnittelimme lomamatkaa, lapset aika usein kysyivät, tuleeko Hilkkakin, Ilona muistelee.

Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.
Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.

Tarkan talouden koti

Kahvikuppi täytyy kuin itsestään. Välillä on vaikea erottaa, kumpi sisarista ehtii passata ensin, niin samanlaisilta naiset näyttävät musta-valkoraidallisissa paidoissaan ja siroissa sisäkengissään.

– On meissä paljon samaa, mutta minä olen puheliaampi ja sellainen kanaemo, Ilona toteaa.

Sen huomaa nopeasti. "Pistätkö Hilkka sitä lautasta lähemmäksi äitiä." "Eihän tuo aurinko paista silmiisi?" Hilkan mielestä Ilonan jatkuva on kuitenkin isosiskolle luontevaa.

– Äiti tosin välillä hermostuu, kun kyselen liikaa, mutta en voi sille mitään, Ilona puuskahtaa.

Totta, Kerttu myöntää ja matkii tytärtään.

– "Ootko syönyt, mitä oot syönyt." Hyväähän Ilona tarkoittaa, mutta joskus ylenpalttinen huolenpito kiukuttaa.

"Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa."

Vaikka Ilona on sisaruksista enemmän äänessä, Hilkka oli kuitenkin se, joka keksi ehdottaa yhteen muuttamista.

– Olimme siihen aikaan molemmat eronneita, ja minulta oli kuopuskin muuttamassa pois kotoa. Minua alkoi pelottaa ajatus yksin asumisesta.

Nykyinen asunto on jo kolmas yhteinen. Se on kaunis ja avara - ja uskomattoman siisti. Hilkka myöntää rakastavansa siivoamista.

– Sovimme jo muuttovaiheessa, että Hilkka siivoaa ja minä laitan ruuan.

Sopimus on pitänyt. Asunto kiiltelee, ja Hilkka pysynyt hyvin ruuissa.

– Jos vaikka jonain aamuna haluan lettuja, niin Ilona paistaa niitä, Hilkka nauraa.

Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.
Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.

Voiko yhteiselo tosiaan olla näin auvoista? Naiset vakavoituvat. Kyllä voi, mutta se on vaatinut selkeitä sääntöjä ja jatkuvaa toisen huomioimista.

Naisilla on alusta asti ollut yhteistalous. Kaikki ostokset, pienimmätkin, kirjataan ylös.

– Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa.

Kumpikin merkitsee tekemänsä ostokset ruutuvihkoon eurolleen. Neljän viikon välein sisarukset laskevat, kumpi on plussalla, kumpi miinuksella. Seuraava sivu alkaa sitten miinuksella.

– Ja ai että se on hieno tunne, kun toinen on miinuksella, Hilkka hehkuttaa.

– Kun menot kirjataan, ei tule kummallekaan tunne, että on ostanut enemmän. Mitä enemmän asioista muutenkin sovitaan etukäteen, sen helpompaa arki on, Ilona toteaa.

Noin kerran viikossa naiset istuvat alas ja käyvät läpi kalenterinsa. On hyvä tietää, mitä toisella on suunnitelmissa.

– Sillä tavalla emme ole kuin keitä tahansa kämppiksiä, vaan otamme huomioon toistemme vaihtuvat tilanteet, Hilkka toteaa.

– Emme silti kyttää toisiamme. Jos toisella on iltameno, toinen ei istu kotona vahtimassa kotiintuloa kuin mustasukkainen puoliso, Ilona nauraa.

Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.
Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.

Muistipelejä ja matkoja

Hilkka levittää kahvipöydälle muistipelin. Sitä naiset pelaavat kolmisin useana iltana viikossa.

– Pelaamme ja luemme lehtiä yhdessä, mutta telkkaria emme katso yhdessä, kun noilla tyttärillä on niin erilainen maku. Urheiluakaan he eivät ole koskaan oppineet katsomaan!

Kerttu nauttii myös yksinolosta. Aamu-unisena hän laittaa itse aamupalansa, sillä työelämässä olevien tyttärien aamu alkaa yleensä aikaisemmin.

– Äiti oppi nopeasti laittamaan silmätipatkin itse, kun ei halunnut, että herätän hänet.

Kesän jälkeen Kertun vointi on kuitenkin ollut huonompi. Sydämen vajaatoiminta estää vanhat harrastukset ja ulkoilun.

– Kun laitan meille ruuan, äiti tulee joko tänne syömään tai vien hänelle osan. Kauppareissulle otamme mukaan myös äidin kukkaron ja ostoslistan. Lista on aika vaatimaton, sillä äiti tietää, että ostamme lisäksi hänelle jotain hyvää, Ilona toteaa.

"Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta."

Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.
Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.

Hän kertoo välillä kummastelleensa, kuinka erikoiselta heidän asumisjärjestelynsä ihmisten korviin kuulostaa. Hänestä vanhemmista ihmisistä huolehtiminen on itsestäänselvyys.

– Mutta meillä on aina ollut äidin kanssa mutkattomat välit. Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta.

Hilkkakaan ei halua, että heitä kuvailtaisiin uhrautujina. Eivät he hyöri vain kotona passaamassa toisiaan tai äitiään. Ilona työskentelee yritysmaailmassa, Hilkka myymäläpäällikkönä. Heillä on oma elämä ja omat harrastukset: Hilkalla tanssia useita kertoja viikossa, Ilonalla luottamustehtäviä, joogaa ja golfia. Toistensa harrastuksiin he eivät osallistu.

– Tosin Hilkka on ollut monesti mukana golfreissuillani. Hän on mailapoikanani ja ajaa golfautoa kuin ammattilainen, mutta ei suostu golfaamaan.

Kotirauhan kauneus

Naiset esittelevät avaraa asuntoaan. Seinät peittyvät tauluista, hyllyt kauniista lasi- ja koriste-esineistä. Vaaleat sohvat ovat naisten viimeisin yhteishankinta.

– Ilona saa tehdä päätökset kaappien paikoista. Häneltä kaikenlainen suunnittelu ja järjestely onnistuvat niin hyvin, Hilkka sanoo.

Makuuhuoneet ovat niin pienet, että vaatekaapin lisäksi niihin ei mahdu juuri muuta kuin sänky.

– Ei näissä juuri käydä kuin nukkumassa. Oveakin pidän yöllä auki, että ilma kulkee, Ilona toteaa.

Kumpikaan ei kaipaa yksityisyyttä elämäänsä. Seurustelusuhteita ei ole ja ystävät ovat aika lailla yhteisiä.

– Ei meillä kotona juuri kavereita käy, tapaamme heitä harrastuksissa tai kahviloissa. Mutta minun työpaikkani pikkujoulut on kyllä kaksi kertaa pidetty täällä. Se on ollut kätevää, kun Ilona laittaa ruuat ja passaa meitä, Hilkka hymähtää.

Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...
Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...

...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.
...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.

Molempien lapset ja lapsenlapset käyvät välillä kylässä. Toisen lapset ovat niin läheisiä, että he tuntuvat melkein omilta.

– Kun olin synnyttämässä poikaani, Ilona soitti sairaalaan kymmenen minuutin välein. Kun lapsi lopulta syntyi, Ilona oli sanonut kaikille, että nyt hänestä tuli mummi, niin tohkeissaan hän oli. Poikani kutsuu Ilonaa edelleen mummiksi.

Molemmat myöntävät olevansa hoivaajia. Tosin Ilonan hoivavietti ulottuu lasten, lastenlasten ja äidin lisäksi myös Hilkkaan.

– Kyllä Ilona tarkkailee minunkin syömisiäni, että "muista sitten syödä ne ja ne ruuat", vaikka harvoin olen unohtanut. Hilkka hymyilee.

"Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen."

Iloinen kotiinpaluu

Entä tulevaisuus? Sitä siskokset eivät juuri mieti. Tietysti jos jommankumman unelmien prinssi karauttaisi talon eteen, tilanne pitäisi miettiä uusiksi.

– Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen, Ilona toteaa.

Hilkka on samaa mieltä. Hän ei tosin ole koskaan asunut yksin.

– Kun Ilona lähtee työmatkalle, tuntuu aluksi ihanalta olla itsekseen. Jos hän on pitkään pois, tulee väkisinkin ajateltua, että tällaistako se yksinasuminen olisi. Olen aina ihan mielettömän iloinen, kun hän palaa, Hilkka huokaa.

Kerttu nauttii yksinolosta ehkä ihan eri tavalla kuin tyttärensä. Silti hänelle on tärkeää, että muutaman metrin päässä on apua tarjolla.

– Viime aikoina olen huomannut sen ihan konkreettisesti. Nyt olen usein yöllä herännyt siihen, etten saa henkeä, kun sydän on sen verran heikko. Silloin soitan Ilonalle. Siinä me ollaan sitten monta kertaa sängynlaidalla valvottu ja arvottu, että pitäisikö soittaa ambulanssi. Joskus on pitänyt, joskus ei, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut yksin pelätä, että miten käy.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Hilkan ja Ilonan pelisäännöt

  • Ruoka- ja siivousasioista sovittiin jo ennen yhteen muuttamista.
  • Talousmenot kirjataan tarkasti ylös. Ostokset merkitään ruutuvihkoon euron tarkkuudella.
  • Omista menoista kerrotaan etukäteen. Molempien kalenterit käydään säännöllisesti läpi.
  • Molemmat siivoavat jälkensä heti. Jokaiselle tavaralle on oma paikkansa.
  • Toinen pitää ottaa koko ajan huomioon. Kahden aikuisen yhteisasuminen on side, se vertautuu pikemminkin avioliittoon kuin kämppäkaveruuteen.

Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Syrjäkylillä apua on vaikea saada

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.