Leena Puttaa-Sollo, 55, menestyi työssään ja rikastui. Sitten hänet irtisanottiin. Onneksi.

 

"Toukokuussa työpaikallani loppuivat yhteistoimintaneuvottelut. Ne eivät suinkaan olleen minulle ensimmäiset, monista olin jo mennyt läpi. Nyt lähtijöitä oli 15, ja minusta tuli yksi heistä. Järkytyin. Työvuosia saman firman palveluksessa ehti kertyä yli 30.

Jotenkin olin silti valmistautunut lähtöön. Henkisesti seisoin jo kynnyksellä.

Aloitin julkisten tilojen kalusteita valmistavassa Martelassa heti opintojen jälkeen 25-vuotiaana.

Talo antoi vuosien varrella koulutusta, viimeiset 15 vuotta työskentelin viestinnässä ja markkinoinnissa. Tykkäsin työstäni ja työkavereistani, lisäksi sain oppia tuntemaan suomalaisia muotoilijoita. Koin menestystä ja nautin siitä.

Neljässä vuodessa 230 000 kilometriä

Olin tuudittautunut uskoon eläkepaikasta, siksi jäin liian varmana mollottamaan paikoilleni. Pitäisi osata hakea ajoissa uutta, mutta ei sitä huomaa, kun uppoaa työntekoon.

Saatuani tiedon irtisanomisesta aloin heti miettiä, että nyt voisin tehdä jotakin ihan muuta kuin mihin olen käyttänyt viime vuosikymmenet. Hittoako tässä rupean rypemään! Katkeroitumaan en ainakaan ala. Jos on naama nutturalla, tekee vain hallaa itselleen.

"Kun jäin pois töistä, vetelin päiväunia ja nukuin pitkiä öitä."

Helsingissä en ole juurikaan käynyt sen jälkeen, kun lähdin sieltä. Viimeksi taisin pistäytyä neljä kuukautta sitten. Mikään ei saa minua vaivautumaan reissuun, vaikka olisi kuinka kivoja juttuja tarjolla. Ajoin neljässä vuodessa 230 000 kilometriä Helsingin ja Turun väliä. Joskus nukutti niin, että piti ajaa tien sivuun. Nukuin kymmenen minuuttia ja jatkoin sen jälkeen matkaa. Ei kiitos sellaiselle oravanpyörälle!

Kun jäin pois töistä, vetelin mahtavia päiväunia ja nukuin pitkiä öitäkin. En tiedä, mistä yletön nukkuminen johtui. Oliko se sitten turhautumista tai masennusta, mutta väsymys oli suuri.

Vieläkään uupumus ei ole kokonaan ohi, mutta minulla on tietty rytmi, josta en voi lipsua. Omistan hevosen ja varsan yhdessä Marjo-ystäväni kanssa. Eläimet ovat hänen maatilallaan. Hevoset pitää hoitaa joka päivä. Se tekee arjesta selkeää. Tänään aloitin tallilla aamulla kahdeksan aikaan. Iltasella ennen pimeää käyn viemässä hevoset takaisin talliin, harjaan ja ruokin ne sekä siivoan pilttuut.

Menin muutamaksi kesäviikonlopuksi torikauppiaaksi ystäväni tyttären kanssa. Hän käy erityiskoulua ja sai opintopisteitä torityöstä. Minä myin villasukkia ja koruja ja hän leivonnaisia. Maaseudulla eivät villasukat tahdo mennä kaupaksi, kun kaikki osaavat kutoa, mutta hurjan hauskaa meillä yhdessä oli.

Moni ajattelee, että on helppo lähteä töistä tekemään jotakin ihan muuta, mutta minusta on myös hienoa lähteä vasta etsimään tietään.

Heti töiden loputtua mieleeni tuli paljon ajatuksia tulevaisuudesta ja siitä, mitä voisin tehdä. Tottahan on aika haasteellista jäädä 55-vuotiaana yt-neuvotteluissa työttömäksi. On sellainen väliinputoaja: ei vielä riittävän vanha, että ”pääsisi putkeen”, mutta uuden työn saaminen voi olla vaikeaa.

"Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. "

Myös uudelle alalle kouluttautumisessa kannattaa miettiä, miten paljon pystyy käyttämään aikaa opiskeluun ja mihin se johtaa. Minullakin on vielä paljon työvuosia jäljellä ennen varsinaista eläkeikää.

Ensin ajattelin, että kouluttautuisin maatalouslomittajaksi. Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. Ystäväni maatilalla on satakunta lehmää. Siellä saan auttaa, kun lehmä poikii tai tehdään tiineystarkastuksia. On hauskaa olla mukana, kun ei tarvitse tehdä niitä hommia kaiken aikaa.

Minua alkoi kiinnostaa kovasti myös kauppiasura, kun yksi lähikauppias kylältä lopettelee uraansa. Mutta ehkä ei sittenkään olisi niin kivaa olla aina kaupassa töissä. Haluan hallita omaa ajankäyttöäni, kauppiaana se ei onnistuisi.

Ajatus kouluttautumisesta vammaisten erityisohjaajaksi on noussut vahvasti mieleeni. Se tuntuu kaikkein omimmalta.

Olen ollut vammaisten kanssa paljon tekemisissä. 1970-luvulla vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa asuin perheessä, jossa oli kaksi ikäistäni vammaista lasta. Yhteys amerikkalaiseen perheeseeni on jatkunut tiiviinä kaikki nämä vuodet. Viime joulun vietimme heidän kanssaan.

"Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä pienipalkkaisiin töihin ole tunkua."

Kävin jo erityisohjaajan kurssin syksyllä, keväällä on vuorossa opintoihin liittyvä ergonomian kurssi. Varsinaista hoitoalan työtä en kuitenkaan hae, enkä välttämättä havittele edes täysiä 40 tunnin työviikkoja, vaan itselleni paremmin sopivaa pienempää työmäärää.

Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä niihin pienipalkkaisiin töihin ole suurta tunkua. Mutta kun elämä on kunnossa ja koti hankittu, tulee toimeen vähän vähemmälläkin.

Hoitaisin mielelläni avustettavieni pikkuasioita, menisin mukaan kauppaan tai vaikka harrastuksiin heidän kanssaan. Avun tarvitsijoissa on vanhuksia, sairaita ja muitakin.

Omat vanhempani ovat 85- ja 86-vuotiaat. Heitä seuratessani olen oppinut ymmärtämään, kuinka tavattoman paljon ikääntyneet tarvitsevat ulkopuolista apua selviytyäkseen kotona.

"Odotan paljon tältä vuodelta"

Eläimet ovat aina kuuluneet elämääni: kissat, koirat ja kanat. Marjon navetassa ammuu oma lehmäni. Se on länsisuomenkarjaa, syntymäpäivälahjaksi saatu.

Opettelin ratsastamaan kuopukseni synnyttyä. Tarvitsin elämääni muutakin kuin lasten kanssa kotona puuhailua. Mies jäi kotiin hoitamaan lapsia, kun lähdin tallille.

Marjon ja minun nykyinen hevonen on sellainen mammaisratsu, kuten sanomme. Ratsastan sillä rauhallisesti ja ajan kanssa, tykkään eniten mennä maastossa. Välillä lähden ajelemaan hevosella.

Kotona on vierähtänyt kohta puolisen vuotta, mutta ensimmäinen työttömyyspäivä minulla oli vasta joulukuun alussa. Pitkän työurani ansiosta irtisanomisaikani oli puolen vuoden pituinen.

"Tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä."

Olen suonut itselleni aikaa levätä, mutta tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä, mihin se sitten lopulta viekin.

Erityisesti minua ilahduttavat käynnissä olevat keskustelut eräästä Suomi 2017 -juhlavuoden hankkeesta. Tarkoituksena on, että vastaan hankkeen viestinnästä sosiaalisessa mediassa.

Minusta on mukavaa, että saa olla mukana tekemässä viestintää ja voin jatkaa tutuilla jäljillä. Odotan paljon tältä vuodelta.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2016.

 

Kuka?

 

Leena Puttaa-

­Sollo

Syntynyt Turussa 1960, asuu Mietoisissa.

Perhe Aviomies ja tytär.

Poika kuoli liikenne­onnettomuudessa 2010.

Työ Työtön, haaveilee

kehitysvammaohjaajan työstä.

Harrastukset Maatilan työt, lukeminen.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.