Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.