Päivi Laivamaan poika hukkui 15-vuotiaana vuosia sitten. Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään.

”Oli kuuma heinäkuinen päivä 20 vuotta sitten. Olin kukkakaupassani töissä ja kolme poikaani olivat olleet isänsä kanssa hillassa koko päivän. Juhamatti, 15, lähti kaverinsa kanssa uimaan Kemijokeen. Puolessa välissä hänen voimansa loppuivat.  

Minua tultiin hakemaan rantaan. Meni muutama tunti, että sukeltajat löysivät Juhamatin. Uintikaveri ei päässyt koskaan yli tapahtumasta.

Suruun olisi tosi helppo jäädä vellomaan, mutta töihin oli pakko mennä parin viikon päästä. Hautaamisen jälkeen pohdin pitkään, missä poika on. Luin valtavasti kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Luin myös kirjan, jossa äiti kertoi teini-ikäisen lapsensa kuolleen syöpään. Kirjoitin hänelle, ja olimme vuoden kirjeenvaihdossa. Vertaistuki auttoi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kirjoitin suruni tarinan muotoon, mutta vain itselleni. Jossain vaiheessa tajusin olevani ison montun pohjalla, jonne voin jäädä tai rakentaa tikapuut poispääsyä varten. Päätin nousta montusta ja heti tuli tunne, että Juhamatti on asettunut rauhassa jonnekin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suru ei ole enää päivittäistä, mutta saattaa tulvahtaa kipeänä muistona vaikka joen tuoksusta. Voin käydä uimassa, mutta en nauti siitä. Enkä pysty katsomaan elokuvan hukkumiskohtausta.”

Päivin selviytymiskeinot

  1. Lukeminen ja kirjoittaminen. Ahdistuksen tullen kirjoitan ja kokoan asiat ja ajatukset itselleni.
  2. Lintuperspektiivi asioihin. Kun katsoo korkealta, huomaa omat huolet pieniksi isojen asioiden rinnalla.
  3. Asioiden läpikäymistä ystävien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla