Ulla Salminen joutui käymään läpi kokemuksista rankimman, oman lapsen menetyksen.
Ulla Salminen joutui käymään läpi kokemuksista rankimman, oman lapsen menetyksen.
Ulla Salminen  päätti tavata  lapsensa murhaajan silmästä silmään.
Ulla Salminen päätti tavata lapsensa murhaajan silmästä silmään.

Ulla Salminen joutui suuren valinnan eteen, kun hänen tyttärensä murhaaja halusi tavata. Miksi hän antaisi miehen puhua?

Nuori mies istui 13,5 vuotta vankilassa tyttäreni Pian murhasta.

Hän oli vielä kärsimässä tuomiotaan, kun minulle soitettiin ja ehdotettiin osallistumista prosessiin, jossa tekijä ja uhrin läheinen tapaavat.

Kun vuosia suree lapsensa surmaa, syyllisestä kasvaa mielessä täydellinen hirviö. Ajattelin, että mies on ylimielinen ja ärsyttävä nulkki. Minulla ei ollut säälintunteita häntä kohtaan, tunsin ainoastaan inhoa ja vihaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ajattelin, että sovittelussa autetaan vain tuomittua vapautumaan aikaisemmin. Suhtauduin asiaan todella epäluuloisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kesällä 2006 tyttäremme Pia oli hoidossa ­Halikon psykiatrisessa sairaalassa. Syynä oli päihdeongelma ja masennus.

Sairaalassa hän tutustui mieheen, joka oli myös potilaana. He lähtivät yhtäkkiä Halikosta ja päätyivät Pian asunnolle. Olin kiukkuinen, kun Pia oli keskeyttänyt hoidon.

Pia jatkoi miehen kanssa matkaa tuttavapariskunnan mökille. Siellä he ottivat viinaksia, ja perjantain ja lauantain välisenä yönä tuli riita kadonneesta pullosta. Että kuka sen on vienyt ja missä se on.

Pullo löytyi kai Pialta, mistä mies suuttui.

Vasta lauantaina iltapäivällä minulle soitettiin ja kerrottiin, että Pia makasi sairaalassa kriittisessä tilassa. Soittaja ihmetteli, miksen ollut ottanut yhteyttä sairaalaan.

"Kun kerroin, etten tiennyt tapahtuneesta mitään, soittaja kehotti ottamaan tuolin alle."

Kun kerroin, etten tiennyt tapahtuneesta mitään, soittaja kehotti ottamaan tuolin alle. Tyttäremme oli sairaalassa palovammojen vuoksi. Oli tosi lämmin kesä, ja kuvittelin, että hän oli vain ollut liikaa auringossa.

Kyse oli paljon vakavammasta, mutta lähi-omaisellekaan ei voitu kertoa enempää, koska tapaukseen liittyi rikos. Meidän piti kysyä poliisilta lisää. Ajattelin, että onneksi Pia on kuitenkin hoidettavana ja turvassa sairaalassa.

Poliisitalolla kerrottiin, että pidätettynä oli kolme ihmistä, mutta tapahtumien kulusta ei vielä ollut selvyyttä. Sain ympäripyöreitä vastauksia.

Vasta Myöhemmin sain tietää, että mies oli humalaisen riidan seurauksena kaatanut Pian kuistille, tyhjentänyt bensakanisterin päälle ja heittänyt palavan tulitikun perään.

En tiedä, kuka mökiltä soitti apua. Paikalle oli tullut ambulanssi ja poliisi, ja lääkärikopteri kuljetti Pian sairaalaan Helsinkiin.

Tekijästä ei ollut epäselvyyttä. Kun poliisit olivat tulleet mökille, mies oli sopertanut, että ”taisin tappaa tyttöystäväni”. Hän ei missään vaiheessa yrittänyt vierittää syytä muiden niskoille.

Pian palovammat olivat hyvin vakavat. Ihosta oli palanut 60 prosenttia, ja myös keuhkot olivat vahingoittuneet. Edessä oli leikkauksia ja ihonsiirtoja.

Takerruin lujasti ajatukseen, että Pia toipuu. Ajattelin, että lääkäreillä on neulaa ja lankaa. Pankaa lapsi kuntoon.

Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Henkilökunnan oli vaikea saada minut ymmärtämään, että he eivät voi tehdä mahdottomia. Pia eli noin kuukauden tajuihinsa tulematta.

Ulla Salminen päätti tavata lapsensa murhaajan silmästä silmään.

Oikeudenkäynnit alkoivat melko nopeasti ja niissä vierähti kolme raastavaa vuotta. Ensi käräjä- ­oikeus, sitten hovioikeus. Puolustusasianajaja haki ­valitusoikeutta korkeimpaan oikeuteenkin, mutta sitä ei myönnetty.

Mies sai elinkautisen murhasta.

Kymmenisen vuotta tuomion jälkeen Rikos- ­seuraamuslaitos Risestä kysyttiin halukkuuttani niin sanottuun restoratiivisen dialogin Redi-prosessiin, jossa tähdätään traumaoireiden vähentämiseen. Tuomittu oli tehnyt aloitteen.

Kun keskustelin Risen erikoissuunnittelija Arja Konttilan kanssa, aloin ymmärtää, ettei kyse ollut sovittelusta tai tekijän vapauttamisesta, vaan vakavan rikoksen jälkikäsittelystä, josta saisin itsekin apua. Voisin kysyä asioita, joihin ei voi antaa vastausta kukaan muu kuin tekijä.

Pian isosisko sanoi, että jos siltä tuntuu, mene mukaan. Jotkut sanoivat, että olen ihan hullu. Ajattelin kuitenkin, että prosessi kannattaa, jos saan itselleni apua.

Ennen ensimmäistä tapaamista jouduin käymään lääkärissä. Jännitin niin kamalasti.

Tapaamisessa olivat miehen lisäksi Arja ja hänen työparinsa. Alku ei ollut kovin jouheva. Olin tyly ja epäileväinen. Kohtaaminen meni niin tunnekuohussa, että en edes muista, mitä sanoin tai kysyin. Se oli aivan hirveää.

Pyysin mahdollisuutta tavata toisen kerran. Ehdin vähän ajatella ja miettiä kaikkea.

Sen huomasin heti, ettei miehestä huokunut vankilakundin rehvakkuutta. Hän tutisi ja vapisi ja oli huonosti voivan oloinen. Se löi jotenkin läpi, koska olin odottanut ja pelännyt jotain aivan muuta.

Mies pyysi tekoaan anteeksi. Hän ymmärsi aiheuttaneensa tuskaa monille, ei vain minulle. Teko ei ollut kohdistunut Piaan, vaan siihen, että viinapullo oli kadonnut ja häntä syytettiin siitä. Päässä vain napsahti.

Mietin, että hän kuitenkin tyhjensi bensakannun ja haki sisältä tulitikkuja. Siinä on ehkä ollut muutaman sekunnin harkinta.

Sanoin miehelle, että anteeksiannosta on turha puhua, mutta en enää vihaa häntä. Raivolta taittui kärki. Tajusin, ettei hän päässyt pelkällä linnatuomiolla. Hän kantaa syyllisyyttä lopun ikäänsä.

"Tajusin, ettei mies pääse pelkällä linnatuomiolla. Hän kantaa syyllisyyttä aina."

Jos en olisi mennyt tapaamiseen, entinen mielikuva miehestä olisi säilynyt. En olisi ikinä päässyt hänen kanssaan kasvotusten.

Hänkin oli jonkun lapsi, jonka kotiolot olivat olleet mitä olleet. Hän oli koulukiusattu ja käyttänyt itsetuhoisesti päihteitä nuoresta lähtien. Vaikka hän on tehnyt hirvittävän teon, hän on ihminen.

Mietin, että jos hänelle olisi nuorena annettu apua, olisivatko asiat menneet toisin.

Viimeiseksi sanoin miehelle, että toivon hänen hoitavan itsensä siihen kuntoon, ettei kenenkään tarvitsisi koskaan istua minun paikallani.

Hän on nyttemmin vapautunut. En tiedä, mihin hän on asettunut enkä haluakaan tietää. Toivon kuitenkin, että tapaaminen auttoi myös häntä.

Arja vieläkin soittelee ja kysyy, mitä kuuluu. Se tuntuu hyvältä. Tulee olo, ettei ole unohdettu.

Olen saanut itseni hyvälle tolalle ja jaksan paljon paremmin. Se on heijastunut myös läheisiini.

Viljelemme Piasta välillä mustaakin huumoria, mutta se on meidän tapamme käsitellä asiaa. Enää ei käy niin, että jos joku mainitsee Pian nimen, kaikki jähmettyvät paikoilleen.

Henkirikoksen uhrien omaiset Huoma ry tarjoaa neuvontaa ja vertaistukea uhrien läheisille. huoma.fi

Juttu on ilmestynyt ET-lehden numerossa 18/2021.

Ulla Salminen, 53

  • Syntynyt 1968 Varsinais-Suomessa.
  • Perhe Aviomies, 6 lasta ja 5 lastenlasta.
  • Työ Kodinhoidossa.
  • Harrastukset Lukeminen, ulkoilu, frisbeegolf.
Sisältö jatkuu mainoksen alla