Kun on asunut kodissaan 47 vuotta, on sitä vaikea jättää. Millainen on uusi alku, miten sujuu uuteen kotiin muuttaminen?

Kaksi viimeistä talvea sinetöi Ansa, 74, ja Juhani, 78, Hirvasnoron muuttopäätöksen. Pyhtään talo myytiin, ja pariskunta muutti Järvenpäähän lähelle pojan perhettä.

Pyhtään Korvenkylässä on aamukahdeksalta tammikuussa vielä pilkkopimeää. Mielialakin on harmaa, sillä Ansa on jättämässä isänsä rakentaman, muistoja täynnä olevan talon. Päätös myynnistä tehtiin pitkän ja hermostuttavan pähkäilyn jälkeen.

Juhani kärsii sydämen vajaatoiminnasta, keuhkoahtaumasta, ja pari sydäninfarktiakin on ollut. Sekä pakkanen että helle rasittavat eikä hän pysty tekemään talon töitä.

– Vaikka mie olen teräskunnossa, kävi voimille kolata, lämmittää ja leikata valtavaa nurmikkoa yksin. Ja vanha talo vaan rapistui, Ansa kertoo tunnelmia tammikuussa 2012.

Talo laitettiin kesällä 2011 myyntiin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Ansa jo masentui, mutta alkoi hiljalleen tyhjentää taloa vanhasta roinasta. Ennen vuodenvaihdetta ostajakin löytyi. Nyt kaikki on pakattu ja vain odotellaan muuttoautoa. Ansa ja Jussi ovat käyneet aamupalalla naapureillaan, Sinisalon Tertulla ja Sepolla. Tunnelma oli haikea.

Läpikotaisin tutun talon jättäminen ei ole helppoa.

Vihdoinkin muuttoauto peruuttaa pihaan. Mutta se juuttuu märkään lumeen ojaan.

– Tämä tästä nyt vielä puuttui, Ansa huudahtaa hermostuneena.

No, eipä hätiä mitiä. Ansan ja Jussin poika Kai Hirvasnoro soittaa Holmstenin Harrin hätiin. Tämä vetäisee traktorilla auton kepeästi penkasta. Kaksi ammattimuuttomiestä sekä Seppo ja Kai alkavat kanniskella tavaroita valtavan suureen muuttoautoon. Se ei täyty edes puolilleen.

Ansa nappaa vielä keittiökaapista sipulipussin ja pakastimesta hirvenlihapaketin. Itku turahtaa, kun hän ottaa varapäreen seinältä, tyhjentää hellasta tuhkat ja lakaisee lattian viimeistä kertaa. Puhetta ei mahdu tupaan yhtään, kaikki vain toimivat. Tätä muuttoa on märehditty jo tarpeeksi. Jussi vaeltelee ympäriinsä.

Hirvasnorot ovat säästäneet lähtöä varten pullonpohjalle naukut Aramis-konjakkia. Ne napataan hiljaisuuden vallitessa, ja Lähtelän ovi suljetaan viimeistä kertaa. Alkaa matka uuteen kotiin, Järvenpäähän.

Päätös käynnisti surutyön

Muutosta on kolme viikkoa, mutta kaikki on jo kunnossa kaksiossa Järvenpään Jampassa. Näyttää niin kotoisalta. Jussi istuu uudella sohvalla, ja Ansa häärii kahveja keittiössä.

– Onneksi täällä on vaaleat värit, en tykkää kirjavasta. Rivitaloasunto olisi haluttu, mutta ei ollut tarjolla. Mie kotiudun Jamppaan varmasti, olen niin paljon ollut täällä hoitamassa lapsenlapsia aikoinaan. Kaitsu ja Tarja-miniä asuvat 200 metrin päässä, Ansa kertoo.

Ansa on tunteikas ihminen, ja itku tulee vieläkin Pyhtään kotia muistellessa. Jussi on enempi hiljainen mies.

– Elin Pyhtäällä lähes koko elämäni. Talo rakennettiin 1954, kaikki oli tiukalla ja materiaalit huonoja. Mutta saimme hienot tapetit. Aluksi meillä oli vain keittiö ja kaksi huonetta, myöhemmin rakennettiin yläkerta ja pihalle sauna. Veden kannoimme vuosia kaivosta ja lähteestä, sillä kylmä vesi tuli taloon vasta 60-luvun lopussa ja lämmin saatiin 90-luvulla. Sähkölämmitys tuli 70-luvulla, mutta alakertaa lämmitimme edelleen puilla, kertaa Jussi.

Talo ehti kokea monta muutosta, sillä lähes kaikki uusittiin vuosikymmenien mittaan. Asukkaitakin oli paljon. Parhaimmillaan siellä asuivat Ansan vanhemmat, veli vaimonsa ja lastensa kanssa sekä nuoripari Ansa ja Jussi. Korvenkylän yhteisö oli tiivis. Juhlia pidettiin paljon, Hirvasnoroillakin oli 80 hengen pihajuhlat monena kesänä. Ansan 70-vuotisjuhlat jäivät viimeisiksi. Voimat vain loppuivat. Myös rakkaista pihatöistä tuli riesa.

– Ennen viljelin maissia, perunaa, sipulia ja porkkanaa. Keitin punajuuria, suolasin kurkkuja, marjastin ja hillosin. Mutta jo toissakesänä katsoin kukkapenkkiä ja sipulimaata kyllästyneenä, en jaksanut edes kohentaa sitä, Ansa miettii.

Viime maaliskuussa hän tympääntyi lopullisesti. Hän meni yksin ulos ja sanoi itselleen, että talo myydään.

– Siitä alkoi raskas surutyö. Mie itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut. Tuntui vaikealta jättää läpikotaisin tutun talon luoma turvallisuudentunne. Mutta otin järjen käteen.

Emme jaksaneet hoitaa sitä. Jussi oli ollut talvipakkasilla kolme kuukautta sisällä.

Lähtö oli Ansalle vaikeampaa kuin Jussille, joka olisi halunnut muuttaa Kotkaan.

– Mie ihan kauhistuin, että mitä myö Kotkassa tehtäisiin, Ansa huudahtaa.

Eniten Ansa kaipaa Pyhtäältä ystäviä, takan elävää tulta ja omaa terveyslähdettään, jossa hän kävi naapurin Tertun kanssa läpi vuoden avannossa. Kylmä vesi auttoi nivelkipuihin.

Tyytyväistä kaupunkilaiselämää

Kolmen viikon kokemuksella Ansa kiittää helppoa kaupunkilaisrouvan elämää: kaikki huoli on poissa, kun ei ole lumitöitä. Pyhtäällä hän nousi jo viiden jälkeen kahvinkeittoon ja hommiin.

– Nyt nousemme vasta kahdeksalta, koska olemme kaupunkilaisia. Vetkutellaan, syödään ja Jussi menee vielä takaisin petiin. Olemme nukkuneet 13 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Väsymys ja helpotus purkautuvat.

Asioiden hoitokin on Jampassa kuin leikintekoa, sillä kauppa, apteekki ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa kerran viikossa pitkälle ostamaan ruokaa kuten Pyhtäällä.

– Menen bussilla tai kävelen pari kilometriä keskustaan ja tuon kärryllä tavaraa. Jussi ei jaksa kävellä pakkasella. Autokin on, mutta Jussi ei voi ajaa ennen kaihileikkausta. Minulla ei ole korttiakaan, tuumii itsekin kaihileikkausta odottava Ansa.

Talon hiljaisuutta Ansa ihmettelee. Kun ei ihmisiä näy missään.

– Haluaisin tutustua naapureihin, mutta olen nähnyt rapussa vain kaksi ihmistä. Jos yritän tervehtiä, useimmat kääntävät pään pois.

Saunavuoro lauantaina kello 15.45 on arjen luksusta. Samaan aikaan lämpeni pihasauna Pyhtäälläkin.

– Saunan jälkeen on niin ihanan kevyt olo, ettei ole moneen vuoteen ollut, Ansa kuvailee ääni väristen. Muutto on vieläkin kova paikka.

Järvenpää on mukavan pieni paikka.

Jussin sopeutuminen on hidasta

Kesäkuun alussa treffaamme Ansan kanssa kahvilassa Järvenpäässä. Muutosta on jo lähes puoli vuotta. Ansa on pirteä ja simpsakka kesämekossaan. Pari viikkoa sitten ollut kaihileikkaus toi uutta virtaa.

– Näen taas lukea ja tehdä ristipistokäsitöitä. Kysyin Kaitsulta, että onko teillä uusi telkkari, kun on niin kirkkaat värit, Ansa nauraa.

Neljä ystäväperhettä Pyhtäältä on vieraillut Hirvasnoroilla, ja kaikki tykkäsivät heidän uudesta kodistaan. Lasitetulla parvekkeella istuttiin pitkään syömässä ja kahvittelemassa. Sinne ostettiin uudet parvekekalusteet, ja Ansa laittoi ruukkuun orvokkeja ja pelargonioita.

– Monet ystävätkin uskaltavat ajatella muuttoa, sillä meidän lähtömme rohkaisi. Myöhemmin kesällä Pyhtään tytöt tulevat kanssani Järvenpää-kierrokselle ja saatamme käydä terassillakin. Myös Pyhtään eläkeläiset tulevat retkelle.

Ansa kertoo olevansa onnellinen. Edelleen hän ihmettelee taloyhtiön hiljaisuutta.

– En ole tutustunut kehenkään. Toisaalta en ole kauheasti kaivannut, kun olen niin sydämeni pohjasta nauttinut helposta elämästä. Saan vain olla.

Järvenpää on mukava pikkukaupunki. Ansa kävelee lähiympäristössä, ihailee verhoja ikkunoissa ja kukkia parvekkeilla. Kun ihmiset ajavat nurmikkoa, hän nauraa itsekseen. Eipä tarvitse minun enää!

– Eilen tuli kadulla parkanolainen mies vastaan ja kysyi lähikauppaa. Ylpeänä kuin alkuasukas opastin hänet sinne.

Ansa ja Jussi ovat käyneet Pyhtäällä kaksi kertaa muuton jälkeen.

– Katsoin Lähtelää ystävien ikkunasta ja itkin. Vaikka mie en enää menisi kirveelläkään sinne asumaan. En osaa selittää sitä tunnetta, onko surua vai mitä. Talo näytti jotenkin räpsähtäneeltä, pieneltä ja kutistuneelta. Jussi oli mielissään, kun mies oli parvekkeella töissä ja vaimo pakersi pihalla.

Ansa on huolissaan Jussista. Ja kiukkuinenkin. On niin kärttyisä ja turhan tulinen.

– Hän ei näe kaihin takia lukea, kuulee huonosti, eikä ole koskaan ollut seuraihminen. Kuulolaite ja silmäleikkaus ovat vasta tulossa. Meillä oli jo aikamoinen riita, kun yritin patistaa häntä ostamaan kuulolaitteen ennen kuin saa kunnalle ajan. Mutta hän vain jankutti, että ”jos ei kuule niin sitten ei kuule”.

Ansa analysoi remseästi, että naiset pysyvät kukkeina ja miehet rapautuvat perässä vedettäviksi vaareiksi.

– Mie välillä sanon tämän Jussillekin, ei se tykkää. Mutta onneksi ei aina kuule. Jussin on vaikeaa sopeutua tänne. Mutta samanlaista makaamista se oli Pyhtäälläkin. En mie marmata, sillä liikun kyllä itse.

Vauvaonnea ja autohuolia

Elokuun lopussa tavatessamme kuuluu mukavia. On käyty miniän mökillä Enossa, ja sukuun on tullut uusi jäsen. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, pojantyttären Ellan vauva sai juuri nimen Onni Juhani. Ansa kattaa pöytään ristiäisvoileipäkakkua.

Lasitetulla parvekkeella syödään ja kahvitellaan. Siellä Ansa myös tekee käsitöitä.

– Pieni ukko on aivan ihana. Alan käydä häntä katsomassa, kunhan nuoret ovat asettuneet uuteen kotiinsa. Huomenna menen pesemään Ellan ikkunat. Mie olen isomummi ja Jussi on isopappa.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Jussi on saanut kuulolaitteen, ja toisen silmän kaihi on leikattu.

– Koko kesä on mennyt lääkäreissä ja sairaaloissa juostessa. Vielä leikataan toinenkin silmä, Jussi kertoo.

Kuulolaite asennettiin kolme viikkoa sitten, mutta se ei vielä tunnu hyvältä.
– Kaikki ympäristön äänet häiritsevät. Jos porukka puhuu yhtä aikaa, en saa selvää. Pitäisi jutella ihan naamat vastatusten aina. Ehkä siihen tottuu, Jussi pohtii.

Hänellä oli pari viikkoa sitten myös aivoinfarkti, jonka takia näkökenttä kapeni niin paljon, että ajokortti meni. Se on automiehelle viimeinen tikki. Ansan ehdottama bussikyyti ei innosta.

– Kävely on minulle vaikeaa, pitää edetä tosi hiljaa. Pieni mäki pihalle tuottaa ongelmia. Mutta sisukkaasti vaan on mentävä, Jussi toteaa.

Ansa pyyhältää rivakasti vaikka neljä kilometriä Prismalle. Sama matka oli Pyhtäällä ABC:lle ostamaan ruokaa.

– Meidän elämästä ei olisi tullut Pyhtäällä mitään aivoinfarktin jälkeen. Sieltä on taas vähennetty linja-autovuorojakin.

Ansa on niin tyytyväinen, että psoriasiskin on helpottanut, kun ei ole stressiä.

– Vähän haittaa, kun tuo jurnuttaja ei tykkää olla täällä. Saa lähteä Pyhtäälle, jos sikseen tulee, Ansa nauraa kuiskaten ja tökkää miestään.

Eiköhän tämä tästä jotenkin iloksi muutu. Huomenna Ansa menee katsomaan, kun Järvenpään eläkeläiset pelaavat petankkia puistossa. Siihen porukkaan pitäisi liittyä.

– Kaipaan jo kodin ulkopuolista toimintaa. Voisin jatkaa työväenopistossa espanjan opiskelua. Mie piipahdan kolmekin kertaa viikossa Kaitsulla. Pyyhällän, mutta olen vain hetken. Heilläkin on oma elämänsä. Mukavuus ja turvallisuus tulee siitä, kun ovat lähellä.

Ansa rohkaisee isossa talossa sinnitteleviä tekemään nopean päätöksen jäämisestä tai lähtemistä.

– Vetkutus ja päättämättömyys tuovat unettomia öitä. Olisi pitänyt muuttaa jo vuotta aikaisemmin.

Jussi nyökkää. Hän on samaa mieltä. Aivoinfarkti oikeastaan auttoi sopeutumaan. Oli pakko huomata, että ei voi enää elää niin kuin ennen.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 16/2012. 

Vierailija

Uuteen kotiin eläkepäivillä: "Itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut"

Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään. Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan. Silti luin mielelläni...
Lue kommentti

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.