Kun on asunut kodissaan 47 vuotta, on sitä vaikea jättää. Millainen on uusi alku, miten sujuu uuteen kotiin muuttaminen?

Kaksi viimeistä talvea sinetöi Ansa, 74, ja Juhani, 78, Hirvasnoron muuttopäätöksen. Pyhtään talo myytiin, ja pariskunta muutti Järvenpäähän lähelle pojan perhettä.

Pyhtään Korvenkylässä on aamukahdeksalta tammikuussa vielä pilkkopimeää. Mielialakin on harmaa, sillä Ansa on jättämässä isänsä rakentaman, muistoja täynnä olevan talon. Päätös myynnistä tehtiin pitkän ja hermostuttavan pähkäilyn jälkeen.

Juhani kärsii sydämen vajaatoiminnasta, keuhkoahtaumasta, ja pari sydäninfarktiakin on ollut. Sekä pakkanen että helle rasittavat eikä hän pysty tekemään talon töitä.

– Vaikka mie olen teräskunnossa, kävi voimille kolata, lämmittää ja leikata valtavaa nurmikkoa yksin. Ja vanha talo vaan rapistui, Ansa kertoo tunnelmia tammikuussa 2012.

Talo laitettiin kesällä 2011 myyntiin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Ansa jo masentui, mutta alkoi hiljalleen tyhjentää taloa vanhasta roinasta. Ennen vuodenvaihdetta ostajakin löytyi. Nyt kaikki on pakattu ja vain odotellaan muuttoautoa. Ansa ja Jussi ovat käyneet aamupalalla naapureillaan, Sinisalon Tertulla ja Sepolla. Tunnelma oli haikea.

Läpikotaisin tutun talon jättäminen ei ole helppoa.

Vihdoinkin muuttoauto peruuttaa pihaan. Mutta se juuttuu märkään lumeen ojaan.

– Tämä tästä nyt vielä puuttui, Ansa huudahtaa hermostuneena.

No, eipä hätiä mitiä. Ansan ja Jussin poika Kai Hirvasnoro soittaa Holmstenin Harrin hätiin. Tämä vetäisee traktorilla auton kepeästi penkasta. Kaksi ammattimuuttomiestä sekä Seppo ja Kai alkavat kanniskella tavaroita valtavan suureen muuttoautoon. Se ei täyty edes puolilleen.

Ansa nappaa vielä keittiökaapista sipulipussin ja pakastimesta hirvenlihapaketin. Itku turahtaa, kun hän ottaa varapäreen seinältä, tyhjentää hellasta tuhkat ja lakaisee lattian viimeistä kertaa. Puhetta ei mahdu tupaan yhtään, kaikki vain toimivat. Tätä muuttoa on märehditty jo tarpeeksi. Jussi vaeltelee ympäriinsä.

Hirvasnorot ovat säästäneet lähtöä varten pullonpohjalle naukut Aramis-konjakkia. Ne napataan hiljaisuuden vallitessa, ja Lähtelän ovi suljetaan viimeistä kertaa. Alkaa matka uuteen kotiin, Järvenpäähän.

Päätös käynnisti surutyön

Muutosta on kolme viikkoa, mutta kaikki on jo kunnossa kaksiossa Järvenpään Jampassa. Näyttää niin kotoisalta. Jussi istuu uudella sohvalla, ja Ansa häärii kahveja keittiössä.

– Onneksi täällä on vaaleat värit, en tykkää kirjavasta. Rivitaloasunto olisi haluttu, mutta ei ollut tarjolla. Mie kotiudun Jamppaan varmasti, olen niin paljon ollut täällä hoitamassa lapsenlapsia aikoinaan. Kaitsu ja Tarja-miniä asuvat 200 metrin päässä, Ansa kertoo.

Ansa on tunteikas ihminen, ja itku tulee vieläkin Pyhtään kotia muistellessa. Jussi on enempi hiljainen mies.

– Elin Pyhtäällä lähes koko elämäni. Talo rakennettiin 1954, kaikki oli tiukalla ja materiaalit huonoja. Mutta saimme hienot tapetit. Aluksi meillä oli vain keittiö ja kaksi huonetta, myöhemmin rakennettiin yläkerta ja pihalle sauna. Veden kannoimme vuosia kaivosta ja lähteestä, sillä kylmä vesi tuli taloon vasta 60-luvun lopussa ja lämmin saatiin 90-luvulla. Sähkölämmitys tuli 70-luvulla, mutta alakertaa lämmitimme edelleen puilla, kertaa Jussi.

Talo ehti kokea monta muutosta, sillä lähes kaikki uusittiin vuosikymmenien mittaan. Asukkaitakin oli paljon. Parhaimmillaan siellä asuivat Ansan vanhemmat, veli vaimonsa ja lastensa kanssa sekä nuoripari Ansa ja Jussi. Korvenkylän yhteisö oli tiivis. Juhlia pidettiin paljon, Hirvasnoroillakin oli 80 hengen pihajuhlat monena kesänä. Ansan 70-vuotisjuhlat jäivät viimeisiksi. Voimat vain loppuivat. Myös rakkaista pihatöistä tuli riesa.

– Ennen viljelin maissia, perunaa, sipulia ja porkkanaa. Keitin punajuuria, suolasin kurkkuja, marjastin ja hillosin. Mutta jo toissakesänä katsoin kukkapenkkiä ja sipulimaata kyllästyneenä, en jaksanut edes kohentaa sitä, Ansa miettii.

Viime maaliskuussa hän tympääntyi lopullisesti. Hän meni yksin ulos ja sanoi itselleen, että talo myydään.

– Siitä alkoi raskas surutyö. Mie itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut. Tuntui vaikealta jättää läpikotaisin tutun talon luoma turvallisuudentunne. Mutta otin järjen käteen.

Emme jaksaneet hoitaa sitä. Jussi oli ollut talvipakkasilla kolme kuukautta sisällä.

Lähtö oli Ansalle vaikeampaa kuin Jussille, joka olisi halunnut muuttaa Kotkaan.

– Mie ihan kauhistuin, että mitä myö Kotkassa tehtäisiin, Ansa huudahtaa.

Eniten Ansa kaipaa Pyhtäältä ystäviä, takan elävää tulta ja omaa terveyslähdettään, jossa hän kävi naapurin Tertun kanssa läpi vuoden avannossa. Kylmä vesi auttoi nivelkipuihin.

Tyytyväistä kaupunkilaiselämää

Kolmen viikon kokemuksella Ansa kiittää helppoa kaupunkilaisrouvan elämää: kaikki huoli on poissa, kun ei ole lumitöitä. Pyhtäällä hän nousi jo viiden jälkeen kahvinkeittoon ja hommiin.

– Nyt nousemme vasta kahdeksalta, koska olemme kaupunkilaisia. Vetkutellaan, syödään ja Jussi menee vielä takaisin petiin. Olemme nukkuneet 13 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Väsymys ja helpotus purkautuvat.

Asioiden hoitokin on Jampassa kuin leikintekoa, sillä kauppa, apteekki ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa kerran viikossa pitkälle ostamaan ruokaa kuten Pyhtäällä.

– Menen bussilla tai kävelen pari kilometriä keskustaan ja tuon kärryllä tavaraa. Jussi ei jaksa kävellä pakkasella. Autokin on, mutta Jussi ei voi ajaa ennen kaihileikkausta. Minulla ei ole korttiakaan, tuumii itsekin kaihileikkausta odottava Ansa.

Talon hiljaisuutta Ansa ihmettelee. Kun ei ihmisiä näy missään.

– Haluaisin tutustua naapureihin, mutta olen nähnyt rapussa vain kaksi ihmistä. Jos yritän tervehtiä, useimmat kääntävät pään pois.

Saunavuoro lauantaina kello 15.45 on arjen luksusta. Samaan aikaan lämpeni pihasauna Pyhtäälläkin.

– Saunan jälkeen on niin ihanan kevyt olo, ettei ole moneen vuoteen ollut, Ansa kuvailee ääni väristen. Muutto on vieläkin kova paikka.

Järvenpää on mukavan pieni paikka.

Jussin sopeutuminen on hidasta

Kesäkuun alussa treffaamme Ansan kanssa kahvilassa Järvenpäässä. Muutosta on jo lähes puoli vuotta. Ansa on pirteä ja simpsakka kesämekossaan. Pari viikkoa sitten ollut kaihileikkaus toi uutta virtaa.

– Näen taas lukea ja tehdä ristipistokäsitöitä. Kysyin Kaitsulta, että onko teillä uusi telkkari, kun on niin kirkkaat värit, Ansa nauraa.

Neljä ystäväperhettä Pyhtäältä on vieraillut Hirvasnoroilla, ja kaikki tykkäsivät heidän uudesta kodistaan. Lasitetulla parvekkeella istuttiin pitkään syömässä ja kahvittelemassa. Sinne ostettiin uudet parvekekalusteet, ja Ansa laittoi ruukkuun orvokkeja ja pelargonioita.

– Monet ystävätkin uskaltavat ajatella muuttoa, sillä meidän lähtömme rohkaisi. Myöhemmin kesällä Pyhtään tytöt tulevat kanssani Järvenpää-kierrokselle ja saatamme käydä terassillakin. Myös Pyhtään eläkeläiset tulevat retkelle.

Ansa kertoo olevansa onnellinen. Edelleen hän ihmettelee taloyhtiön hiljaisuutta.

– En ole tutustunut kehenkään. Toisaalta en ole kauheasti kaivannut, kun olen niin sydämeni pohjasta nauttinut helposta elämästä. Saan vain olla.

Järvenpää on mukava pikkukaupunki. Ansa kävelee lähiympäristössä, ihailee verhoja ikkunoissa ja kukkia parvekkeilla. Kun ihmiset ajavat nurmikkoa, hän nauraa itsekseen. Eipä tarvitse minun enää!

– Eilen tuli kadulla parkanolainen mies vastaan ja kysyi lähikauppaa. Ylpeänä kuin alkuasukas opastin hänet sinne.

Ansa ja Jussi ovat käyneet Pyhtäällä kaksi kertaa muuton jälkeen.

– Katsoin Lähtelää ystävien ikkunasta ja itkin. Vaikka mie en enää menisi kirveelläkään sinne asumaan. En osaa selittää sitä tunnetta, onko surua vai mitä. Talo näytti jotenkin räpsähtäneeltä, pieneltä ja kutistuneelta. Jussi oli mielissään, kun mies oli parvekkeella töissä ja vaimo pakersi pihalla.

Ansa on huolissaan Jussista. Ja kiukkuinenkin. On niin kärttyisä ja turhan tulinen.

– Hän ei näe kaihin takia lukea, kuulee huonosti, eikä ole koskaan ollut seuraihminen. Kuulolaite ja silmäleikkaus ovat vasta tulossa. Meillä oli jo aikamoinen riita, kun yritin patistaa häntä ostamaan kuulolaitteen ennen kuin saa kunnalle ajan. Mutta hän vain jankutti, että ”jos ei kuule niin sitten ei kuule”.

Ansa analysoi remseästi, että naiset pysyvät kukkeina ja miehet rapautuvat perässä vedettäviksi vaareiksi.

– Mie välillä sanon tämän Jussillekin, ei se tykkää. Mutta onneksi ei aina kuule. Jussin on vaikeaa sopeutua tänne. Mutta samanlaista makaamista se oli Pyhtäälläkin. En mie marmata, sillä liikun kyllä itse.

Vauvaonnea ja autohuolia

Elokuun lopussa tavatessamme kuuluu mukavia. On käyty miniän mökillä Enossa, ja sukuun on tullut uusi jäsen. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, pojantyttären Ellan vauva sai juuri nimen Onni Juhani. Ansa kattaa pöytään ristiäisvoileipäkakkua.

Lasitetulla parvekkeella syödään ja kahvitellaan. Siellä Ansa myös tekee käsitöitä.

– Pieni ukko on aivan ihana. Alan käydä häntä katsomassa, kunhan nuoret ovat asettuneet uuteen kotiinsa. Huomenna menen pesemään Ellan ikkunat. Mie olen isomummi ja Jussi on isopappa.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Jussi on saanut kuulolaitteen, ja toisen silmän kaihi on leikattu.

– Koko kesä on mennyt lääkäreissä ja sairaaloissa juostessa. Vielä leikataan toinenkin silmä, Jussi kertoo.

Kuulolaite asennettiin kolme viikkoa sitten, mutta se ei vielä tunnu hyvältä.
– Kaikki ympäristön äänet häiritsevät. Jos porukka puhuu yhtä aikaa, en saa selvää. Pitäisi jutella ihan naamat vastatusten aina. Ehkä siihen tottuu, Jussi pohtii.

Hänellä oli pari viikkoa sitten myös aivoinfarkti, jonka takia näkökenttä kapeni niin paljon, että ajokortti meni. Se on automiehelle viimeinen tikki. Ansan ehdottama bussikyyti ei innosta.

– Kävely on minulle vaikeaa, pitää edetä tosi hiljaa. Pieni mäki pihalle tuottaa ongelmia. Mutta sisukkaasti vaan on mentävä, Jussi toteaa.

Ansa pyyhältää rivakasti vaikka neljä kilometriä Prismalle. Sama matka oli Pyhtäällä ABC:lle ostamaan ruokaa.

– Meidän elämästä ei olisi tullut Pyhtäällä mitään aivoinfarktin jälkeen. Sieltä on taas vähennetty linja-autovuorojakin.

Ansa on niin tyytyväinen, että psoriasiskin on helpottanut, kun ei ole stressiä.

– Vähän haittaa, kun tuo jurnuttaja ei tykkää olla täällä. Saa lähteä Pyhtäälle, jos sikseen tulee, Ansa nauraa kuiskaten ja tökkää miestään.

Eiköhän tämä tästä jotenkin iloksi muutu. Huomenna Ansa menee katsomaan, kun Järvenpään eläkeläiset pelaavat petankkia puistossa. Siihen porukkaan pitäisi liittyä.

– Kaipaan jo kodin ulkopuolista toimintaa. Voisin jatkaa työväenopistossa espanjan opiskelua. Mie piipahdan kolmekin kertaa viikossa Kaitsulla. Pyyhällän, mutta olen vain hetken. Heilläkin on oma elämänsä. Mukavuus ja turvallisuus tulee siitä, kun ovat lähellä.

Ansa rohkaisee isossa talossa sinnitteleviä tekemään nopean päätöksen jäämisestä tai lähtemistä.

– Vetkutus ja päättämättömyys tuovat unettomia öitä. Olisi pitänyt muuttaa jo vuotta aikaisemmin.

Jussi nyökkää. Hän on samaa mieltä. Aivoinfarkti oikeastaan auttoi sopeutumaan. Oli pakko huomata, että ei voi enää elää niin kuin ennen.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 16/2012. 

Vierailija

Uuteen kotiin eläkepäivillä: "Itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut"

Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään. Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan. Silti luin mielelläni...
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: