Kun on asunut kodissaan 47 vuotta, on sitä vaikea jättää. Millainen on uusi alku, miten sujuu uuteen kotiin muuttaminen?

Kaksi viimeistä talvea sinetöi Ansa, 74, ja Juhani, 78, Hirvasnoron muuttopäätöksen. Pyhtään talo myytiin, ja pariskunta muutti Järvenpäähän lähelle pojan perhettä.

Pyhtään Korvenkylässä on aamukahdeksalta tammikuussa vielä pilkkopimeää. Mielialakin on harmaa, sillä Ansa on jättämässä isänsä rakentaman, muistoja täynnä olevan talon. Päätös myynnistä tehtiin pitkän ja hermostuttavan pähkäilyn jälkeen.

Juhani kärsii sydämen vajaatoiminnasta, keuhkoahtaumasta, ja pari sydäninfarktiakin on ollut. Sekä pakkanen että helle rasittavat eikä hän pysty tekemään talon töitä.

– Vaikka mie olen teräskunnossa, kävi voimille kolata, lämmittää ja leikata valtavaa nurmikkoa yksin. Ja vanha talo vaan rapistui, Ansa kertoo tunnelmia tammikuussa 2012.

Talo laitettiin kesällä 2011 myyntiin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Ansa jo masentui, mutta alkoi hiljalleen tyhjentää taloa vanhasta roinasta. Ennen vuodenvaihdetta ostajakin löytyi. Nyt kaikki on pakattu ja vain odotellaan muuttoautoa. Ansa ja Jussi ovat käyneet aamupalalla naapureillaan, Sinisalon Tertulla ja Sepolla. Tunnelma oli haikea.

Läpikotaisin tutun talon jättäminen ei ole helppoa.

Vihdoinkin muuttoauto peruuttaa pihaan. Mutta se juuttuu märkään lumeen ojaan.

– Tämä tästä nyt vielä puuttui, Ansa huudahtaa hermostuneena.

No, eipä hätiä mitiä. Ansan ja Jussin poika Kai Hirvasnoro soittaa Holmstenin Harrin hätiin. Tämä vetäisee traktorilla auton kepeästi penkasta. Kaksi ammattimuuttomiestä sekä Seppo ja Kai alkavat kanniskella tavaroita valtavan suureen muuttoautoon. Se ei täyty edes puolilleen.

Ansa nappaa vielä keittiökaapista sipulipussin ja pakastimesta hirvenlihapaketin. Itku turahtaa, kun hän ottaa varapäreen seinältä, tyhjentää hellasta tuhkat ja lakaisee lattian viimeistä kertaa. Puhetta ei mahdu tupaan yhtään, kaikki vain toimivat. Tätä muuttoa on märehditty jo tarpeeksi. Jussi vaeltelee ympäriinsä.

Hirvasnorot ovat säästäneet lähtöä varten pullonpohjalle naukut Aramis-konjakkia. Ne napataan hiljaisuuden vallitessa, ja Lähtelän ovi suljetaan viimeistä kertaa. Alkaa matka uuteen kotiin, Järvenpäähän.

Päätös käynnisti surutyön

Muutosta on kolme viikkoa, mutta kaikki on jo kunnossa kaksiossa Järvenpään Jampassa. Näyttää niin kotoisalta. Jussi istuu uudella sohvalla, ja Ansa häärii kahveja keittiössä.

– Onneksi täällä on vaaleat värit, en tykkää kirjavasta. Rivitaloasunto olisi haluttu, mutta ei ollut tarjolla. Mie kotiudun Jamppaan varmasti, olen niin paljon ollut täällä hoitamassa lapsenlapsia aikoinaan. Kaitsu ja Tarja-miniä asuvat 200 metrin päässä, Ansa kertoo.

Ansa on tunteikas ihminen, ja itku tulee vieläkin Pyhtään kotia muistellessa. Jussi on enempi hiljainen mies.

– Elin Pyhtäällä lähes koko elämäni. Talo rakennettiin 1954, kaikki oli tiukalla ja materiaalit huonoja. Mutta saimme hienot tapetit. Aluksi meillä oli vain keittiö ja kaksi huonetta, myöhemmin rakennettiin yläkerta ja pihalle sauna. Veden kannoimme vuosia kaivosta ja lähteestä, sillä kylmä vesi tuli taloon vasta 60-luvun lopussa ja lämmin saatiin 90-luvulla. Sähkölämmitys tuli 70-luvulla, mutta alakertaa lämmitimme edelleen puilla, kertaa Jussi.

Talo ehti kokea monta muutosta, sillä lähes kaikki uusittiin vuosikymmenien mittaan. Asukkaitakin oli paljon. Parhaimmillaan siellä asuivat Ansan vanhemmat, veli vaimonsa ja lastensa kanssa sekä nuoripari Ansa ja Jussi. Korvenkylän yhteisö oli tiivis. Juhlia pidettiin paljon, Hirvasnoroillakin oli 80 hengen pihajuhlat monena kesänä. Ansan 70-vuotisjuhlat jäivät viimeisiksi. Voimat vain loppuivat. Myös rakkaista pihatöistä tuli riesa.

– Ennen viljelin maissia, perunaa, sipulia ja porkkanaa. Keitin punajuuria, suolasin kurkkuja, marjastin ja hillosin. Mutta jo toissakesänä katsoin kukkapenkkiä ja sipulimaata kyllästyneenä, en jaksanut edes kohentaa sitä, Ansa miettii.

Viime maaliskuussa hän tympääntyi lopullisesti. Hän meni yksin ulos ja sanoi itselleen, että talo myydään.

– Siitä alkoi raskas surutyö. Mie itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut. Tuntui vaikealta jättää läpikotaisin tutun talon luoma turvallisuudentunne. Mutta otin järjen käteen.

Emme jaksaneet hoitaa sitä. Jussi oli ollut talvipakkasilla kolme kuukautta sisällä.

Lähtö oli Ansalle vaikeampaa kuin Jussille, joka olisi halunnut muuttaa Kotkaan.

– Mie ihan kauhistuin, että mitä myö Kotkassa tehtäisiin, Ansa huudahtaa.

Eniten Ansa kaipaa Pyhtäältä ystäviä, takan elävää tulta ja omaa terveyslähdettään, jossa hän kävi naapurin Tertun kanssa läpi vuoden avannossa. Kylmä vesi auttoi nivelkipuihin.

Tyytyväistä kaupunkilaiselämää

Kolmen viikon kokemuksella Ansa kiittää helppoa kaupunkilaisrouvan elämää: kaikki huoli on poissa, kun ei ole lumitöitä. Pyhtäällä hän nousi jo viiden jälkeen kahvinkeittoon ja hommiin.

– Nyt nousemme vasta kahdeksalta, koska olemme kaupunkilaisia. Vetkutellaan, syödään ja Jussi menee vielä takaisin petiin. Olemme nukkuneet 13 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Väsymys ja helpotus purkautuvat.

Asioiden hoitokin on Jampassa kuin leikintekoa, sillä kauppa, apteekki ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa kerran viikossa pitkälle ostamaan ruokaa kuten Pyhtäällä.

– Menen bussilla tai kävelen pari kilometriä keskustaan ja tuon kärryllä tavaraa. Jussi ei jaksa kävellä pakkasella. Autokin on, mutta Jussi ei voi ajaa ennen kaihileikkausta. Minulla ei ole korttiakaan, tuumii itsekin kaihileikkausta odottava Ansa.

Talon hiljaisuutta Ansa ihmettelee. Kun ei ihmisiä näy missään.

– Haluaisin tutustua naapureihin, mutta olen nähnyt rapussa vain kaksi ihmistä. Jos yritän tervehtiä, useimmat kääntävät pään pois.

Saunavuoro lauantaina kello 15.45 on arjen luksusta. Samaan aikaan lämpeni pihasauna Pyhtäälläkin.

– Saunan jälkeen on niin ihanan kevyt olo, ettei ole moneen vuoteen ollut, Ansa kuvailee ääni väristen. Muutto on vieläkin kova paikka.

Järvenpää on mukavan pieni paikka.

Jussin sopeutuminen on hidasta

Kesäkuun alussa treffaamme Ansan kanssa kahvilassa Järvenpäässä. Muutosta on jo lähes puoli vuotta. Ansa on pirteä ja simpsakka kesämekossaan. Pari viikkoa sitten ollut kaihileikkaus toi uutta virtaa.

– Näen taas lukea ja tehdä ristipistokäsitöitä. Kysyin Kaitsulta, että onko teillä uusi telkkari, kun on niin kirkkaat värit, Ansa nauraa.

Neljä ystäväperhettä Pyhtäältä on vieraillut Hirvasnoroilla, ja kaikki tykkäsivät heidän uudesta kodistaan. Lasitetulla parvekkeella istuttiin pitkään syömässä ja kahvittelemassa. Sinne ostettiin uudet parvekekalusteet, ja Ansa laittoi ruukkuun orvokkeja ja pelargonioita.

– Monet ystävätkin uskaltavat ajatella muuttoa, sillä meidän lähtömme rohkaisi. Myöhemmin kesällä Pyhtään tytöt tulevat kanssani Järvenpää-kierrokselle ja saatamme käydä terassillakin. Myös Pyhtään eläkeläiset tulevat retkelle.

Ansa kertoo olevansa onnellinen. Edelleen hän ihmettelee taloyhtiön hiljaisuutta.

– En ole tutustunut kehenkään. Toisaalta en ole kauheasti kaivannut, kun olen niin sydämeni pohjasta nauttinut helposta elämästä. Saan vain olla.

Järvenpää on mukava pikkukaupunki. Ansa kävelee lähiympäristössä, ihailee verhoja ikkunoissa ja kukkia parvekkeilla. Kun ihmiset ajavat nurmikkoa, hän nauraa itsekseen. Eipä tarvitse minun enää!

– Eilen tuli kadulla parkanolainen mies vastaan ja kysyi lähikauppaa. Ylpeänä kuin alkuasukas opastin hänet sinne.

Ansa ja Jussi ovat käyneet Pyhtäällä kaksi kertaa muuton jälkeen.

– Katsoin Lähtelää ystävien ikkunasta ja itkin. Vaikka mie en enää menisi kirveelläkään sinne asumaan. En osaa selittää sitä tunnetta, onko surua vai mitä. Talo näytti jotenkin räpsähtäneeltä, pieneltä ja kutistuneelta. Jussi oli mielissään, kun mies oli parvekkeella töissä ja vaimo pakersi pihalla.

Ansa on huolissaan Jussista. Ja kiukkuinenkin. On niin kärttyisä ja turhan tulinen.

– Hän ei näe kaihin takia lukea, kuulee huonosti, eikä ole koskaan ollut seuraihminen. Kuulolaite ja silmäleikkaus ovat vasta tulossa. Meillä oli jo aikamoinen riita, kun yritin patistaa häntä ostamaan kuulolaitteen ennen kuin saa kunnalle ajan. Mutta hän vain jankutti, että ”jos ei kuule niin sitten ei kuule”.

Ansa analysoi remseästi, että naiset pysyvät kukkeina ja miehet rapautuvat perässä vedettäviksi vaareiksi.

– Mie välillä sanon tämän Jussillekin, ei se tykkää. Mutta onneksi ei aina kuule. Jussin on vaikeaa sopeutua tänne. Mutta samanlaista makaamista se oli Pyhtäälläkin. En mie marmata, sillä liikun kyllä itse.

Vauvaonnea ja autohuolia

Elokuun lopussa tavatessamme kuuluu mukavia. On käyty miniän mökillä Enossa, ja sukuun on tullut uusi jäsen. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, pojantyttären Ellan vauva sai juuri nimen Onni Juhani. Ansa kattaa pöytään ristiäisvoileipäkakkua.

Lasitetulla parvekkeella syödään ja kahvitellaan. Siellä Ansa myös tekee käsitöitä.

– Pieni ukko on aivan ihana. Alan käydä häntä katsomassa, kunhan nuoret ovat asettuneet uuteen kotiinsa. Huomenna menen pesemään Ellan ikkunat. Mie olen isomummi ja Jussi on isopappa.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Jussi on saanut kuulolaitteen, ja toisen silmän kaihi on leikattu.

– Koko kesä on mennyt lääkäreissä ja sairaaloissa juostessa. Vielä leikataan toinenkin silmä, Jussi kertoo.

Kuulolaite asennettiin kolme viikkoa sitten, mutta se ei vielä tunnu hyvältä.
– Kaikki ympäristön äänet häiritsevät. Jos porukka puhuu yhtä aikaa, en saa selvää. Pitäisi jutella ihan naamat vastatusten aina. Ehkä siihen tottuu, Jussi pohtii.

Hänellä oli pari viikkoa sitten myös aivoinfarkti, jonka takia näkökenttä kapeni niin paljon, että ajokortti meni. Se on automiehelle viimeinen tikki. Ansan ehdottama bussikyyti ei innosta.

– Kävely on minulle vaikeaa, pitää edetä tosi hiljaa. Pieni mäki pihalle tuottaa ongelmia. Mutta sisukkaasti vaan on mentävä, Jussi toteaa.

Ansa pyyhältää rivakasti vaikka neljä kilometriä Prismalle. Sama matka oli Pyhtäällä ABC:lle ostamaan ruokaa.

– Meidän elämästä ei olisi tullut Pyhtäällä mitään aivoinfarktin jälkeen. Sieltä on taas vähennetty linja-autovuorojakin.

Ansa on niin tyytyväinen, että psoriasiskin on helpottanut, kun ei ole stressiä.

– Vähän haittaa, kun tuo jurnuttaja ei tykkää olla täällä. Saa lähteä Pyhtäälle, jos sikseen tulee, Ansa nauraa kuiskaten ja tökkää miestään.

Eiköhän tämä tästä jotenkin iloksi muutu. Huomenna Ansa menee katsomaan, kun Järvenpään eläkeläiset pelaavat petankkia puistossa. Siihen porukkaan pitäisi liittyä.

– Kaipaan jo kodin ulkopuolista toimintaa. Voisin jatkaa työväenopistossa espanjan opiskelua. Mie piipahdan kolmekin kertaa viikossa Kaitsulla. Pyyhällän, mutta olen vain hetken. Heilläkin on oma elämänsä. Mukavuus ja turvallisuus tulee siitä, kun ovat lähellä.

Ansa rohkaisee isossa talossa sinnitteleviä tekemään nopean päätöksen jäämisestä tai lähtemistä.

– Vetkutus ja päättämättömyys tuovat unettomia öitä. Olisi pitänyt muuttaa jo vuotta aikaisemmin.

Jussi nyökkää. Hän on samaa mieltä. Aivoinfarkti oikeastaan auttoi sopeutumaan. Oli pakko huomata, että ei voi enää elää niin kuin ennen.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 16/2012. 

Vierailija

Uuteen kotiin eläkepäivillä: "Itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut"

Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään. Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan. Silti luin mielelläni...
Lue kommentti

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi