Kirjailija Laura Honkasalo sijoitti uuden romaaninsa 1960-luvulle. Hän on varma, että ihmiset olivat silloin aika lailla erilaisia kuin nykyään.

"Ajat muuttuvat, ihmiset ei." Siinä on sanonta, johon kirjailija Laura Honkasalo ei oikein usko.

– Mitä enemmän olen tutustunut eri aikoihin ja eri vuosikymmeniin, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että aika muuttaa myös ihmistä. Että tavat ja olosuhteet vaikuttavat meihin enemmän kuin aina uskommekaan, Honkasalo pohtii.

Hellyys näkyi neulekuvioissa

Laura Honkasalo on viimeksi uppoutunut 1960-luvulle, sillä hän sijoitti tuoreen romaaninsa Perillä kello kuusi toisen aikatason vuoteen 1966.

– Se on todella kiinnostava vuosikymmen. Tapakulttuuri mullistui ja elettiin suurta rakennemuutoksen aikaa, joka alueella haluttiin uudistua, Honkasalo selittää.

Vaikka moderni elämä oli jo tuolloin vallalla, Honkasalon mielestä me ihmiset olemme muuttuneet 1960-luvultakin paljonkin.

Innostava tieto: Lukeminen lievittää stressiä ja auttaa ihmissuhteissa

– Elämä oli paljon konkreettisempaa. Ei ollut esimerkiksi tapana puhua henkisistä asioista, ainakaan samalla tavalla kuin nykyään. Eikä vaikkapa siitä, miltä vuosikymmen taaksepäin sodittu sota oli  tuntunut. Isoäitini, joka oli muuten puhelias ihminen, ei koskaan kertonut sairaanhoitajan työstään sodassa.

Myös hellyyden osoittaminen on nykyään ihan toista kuin 1960-luvulla.

– Äitini on joskus sanonut, että kun lapselle tehtiin jokin villapaita normaalia vaikeammalla neulekuviolla, se oli suurin hellyydenosoitus.

Supi-supi-seksistä asiallisuuteen

Myös ihmisten suhde seksiin ja seksuaalisuuteen on muuttunut Honkasalon mielestä 50 vuodessa dramaattisesti.

– Silloin seksiasiat olivat supi-supi-asioita, joista keskustelu asiallisesti oli lähes mahdotonta.

Kirjaansa varten Honkasalo kävi arkistossa läpi vuoden 1966 Helsingin- ja Ilta-Sanomat. Hän yllättyi siitä, kuin seksistisiä  niiden otsikot ja tekstit usein olivat. Keskustelu tasa-arvosta ei ulottunut vielä valtamediaan.

– Toisaalta ei puhuttu rakentavasti seksiasioista, mutta vihjailtiin ja annettiin ymmärtää, hyvin miehiseen sävyyn.

Keskustele: Millaisen elämäkerran sinä kirjoittaisit?

Voiko lapsi tuntea?

Yksi suurimpia muutoksia on Honkasalon mielestä kuitenkin tapahtunut suhtautumisessa lapsiin.

– Ei vielä minunkaan lapsuudessani 1970-luvulla haluttu oikein ymmärtää lapsia, vaikka silloin alkoikin ilmestyä kasvatusoppaita, joissa pohdittiin, miten lapsi kokee asiat ja että lapsen tunne-elämä eroaa aikuisista. Nykyajan kasvatusvinkkelistä katsottuna muutos on ollut todella nopea.

Juuri tällaisten eroavaisuuksien takia historia kiinnostaa Laura Honkasaloa ja saa kaivautumaan eri vuosikymmeniin.

– Olen kirjoittanut 1970- ja 60-luvuista, seuraavaksi keskityn ehkä aavistuksen kauemmas, 1930-lukuun, Honkasalo arvelee.

Toimiko pitsataksi jo vuonna 1996? Lue lisää Laura Honkasalon ja muiden kirjailijoiden ajatuksista ET-lehdestä 11/2015, joka ilmestyy 17. kesäkuuta.

Pimeimmillä hetkillään juontaja ja ohjaaja Marco Bjurström hakee helpotusta mielikuvista. Niiden avulla Marco pärjäsi esimerkiksi silloin, kun hänen äitinsä riutui alkoholismiin.

Yhä Marco Bjurströmiä pysäytellään kaduilla, kiitos 90-luvun menestyssarja BumtsiBumin. Nuorelle tanssijalle kuuluisuus oli rajua.

Nyt Marco arvelee, että ilman kosketusta arkeen ja läheisiin ihmisiin olisi saattanut päätyä parantolaan. Se auttoi säilyttämään suhteellisuudentajun. Oli kouluttajakollega Ritva Enäkoski, oli lähiperhejengi ja vanha ystäväjengi, joka tarpeen tullen rökitti, jos palvonta uhkasi mennä liiallisuuksiin.

– Jos alkaa töikseen lillua seurapiireissä ja kokkareilla, se tuhoaa vahvemmankin ihmisen, Marco sanoo.

Lue myös: Marco Bjurström: "Ritva-ystäväni avulla selvisin tolkuttomasta julkisuudesta"

Tanssikoulu piti järjissä

Toinen tärkeä "maadoittaja" kuuluisuuden vuosina oli StepUp-tanssikoulu, jonka nahkasohvalla Marco nyt istuu Helsingin Kalliossa tiilitalon kuudennessa kerroksessa.

Tanssikoulun Marco perusti kahden kaverinsa kanssa 30 vuotta sitten, ja siellä hän edelleen opettaa yli kymmentä ryhmää, vaikka on vuosien varrella laajentanut työnkuvaansa ohjaamiseen ja kouluttamiseen. Karismaattiselle ihmiselle kaikenlainen innostaminen sopii hienosti, ja innostajaksi Marco itseään mieluiten kutsuu.

"Viisikymppisyys ei ole ollut minulle kriisi."

Nyt mielessä on jo toinen hänen ohjaamansa ShedHelsinki-produktio, joka saa ensi-iltansa joulukuussa 2017. Marco puhuu nopeasti ja huitoo käsillään innostuneesti, kun hän kertoo esityksestä. Prinsessa Ruusunen – paluu tulevaisuuteen -musikaalissa esiintyy 150 lasta, nuorta ja aikuista: ammattilaisia, harrastajia, liikuntavammaisia, kehitysvammaisia ja maahanmuuttajia.

– Kaikki saavat kokea kelpaamisen tunteen. Ei haittaa, jos on sokea tai pyörätuolissa. Ei säälitä eikä paapota. Teemme täysimittaisen spektaakkelin, Marco sanoo silmin nähden iloisena.

Marco saa voimaa läheisistä ihmisistä ja muun muassa hyvästä ruuasta. – Puolisoni Peter on loistava kokki, ja itsekin olen kelpo ruuanlaittaja, Marco kertoo.
Marco saa voimaa läheisistä ihmisistä ja muun muassa hyvästä ruuasta. – Puolisoni Peter on loistava kokki, ja itsekin olen kelpo ruuanlaittaja, Marco kertoo.

Ei koskaan limua, karkkia, sipsiä...

Tanssijaan ikääntyminen iskee luonnollisesti ankarammin ja aikaisemmin kuin muiden ammattien edustajilla.

– Tiettyjä liikkeitä en voi tehdä enää ikinä. Se on ollut selvää jo kauan. Ehkä siksi viisikymppisyys ei ole ollut minulle kriisi, Marco miettii.

Hän ohjaa iltaisin koulullaan hyvin fyysisiä power stretch -tunteja, jotka muistuttavat flow joogaa.

– Se antaa voimaa ja liikkuvuutta ja sopii hyvin tällaiselle ikääntyvälle ihmiselle, hän sanoo.

51-vuotias Marco käyttää tanssikauden alussa polvitukea, jotta nuoruudessa rikki rusahtanut polvi ei äityisi kipuilemaan liikaa, mutta muuten tämä ikääntyvä ihminen kuulostaa tyrmistyttävän terveeltä.

"Ei alkoholi pelota minua, vaikka olen alkoholistin lapsi."

Sen lisäksi, että hän ei ole koskaan potenut päänsärkyä, hän luettelee seuraavanlaisen listan:

  • Hänelle ei nouse koskaan kuume.
  • Hän ei ole juuri koskaan ollut sairauden takia pois töistä.
  • Hän ei juo limua.
  • Hän ei syö karkkia eikä sipsejä.
  • Hänellä oli selkä kipeä viimeksi 1990-luvulla.
  • Hän ei ole koskaan kokeillut tupakkaa eikä huumeita.

Ja vielä tämäkin:

– Minulle ei tule koskaan krapulaa. Olen tylsä, hän tunnustaa.

Krapulattomuus johtuu pikemminkin onnekkaista perintötekijöistä kuin siitä, että mies olisi pyhimys. Kyllä hän välillä juhliikin.

– Ei alkoholi pelota minua, vaikka olen alkoholistin lapsi ja olen nähnyt sen kauheuden, hän sanoo.

Hän on hetken hiljaa ja lisää:

– Tämä kuulostaa siltä kuin kaikki olisi ollut kamalan helppoa. Se ei kuitenkaan ole tapahtunut sormia napsauttamalla.

Polvivamma esti ammattitanssijan työn, mutta tanssista tuli silti Marcolle ura.
Polvivamma esti ammattitanssijan työn, mutta tanssista tuli silti Marcolle ura.

Vuosiin mahtuu kaikenlaista.

– Joskus ei ole ollut rahaa maksaa työntekijöiden palkkoja. Musikaalituotanto on mennyt taloudellisesti päin helvettiä. Joskus on pitänyt elää kädestä suuhun. Toisaalta maailmankaikkeuden mittakaavassa nämä kuulostavat pieniltä vastoinkäymisiltä, Marco sanoo.

Tanssijuudesta on se hyöty, että tanssijalla on aktiivinen suhde omaan kehoonsa, "sisäiset korvat höröllä". Keho ilmoittaa, jos jotakin on pielessä – jos vaikkapa oma rooli nousee liian korvaamattomaksi. Marcolla se saattaa ilmetä niin, että yöunet alkavat kadota.

– Monta vuotta osuuteni tanssikoulussa oli hirveän suuri. Oli paljon oppilaita. Se oli kivaa, mutta myös stressaavaa: mitä jos minulle tapahtuu jotain? Nyt ei enää ole sellaista murhetta. Asiat ovat turvallisella pohjalla, kun ne eivät ole yhden kortin varassa, Marco sanoo.

Äitiä ei voinut muuttaa

Marcosta piti tulla ekonomi. Piti hankkia oikea ammatti eli tehdä ura suvun yhtiössä. Kaupata teollisuuden komponentteja.

Kävi vain niin, että Oulunkylän kansakoulua käyvä 10-vuotias Marco osti kahden markan pääsylipun oppikoululaisten tekemään musikaaliin.

– Jostain syystä menin katsomaan sen yksin. Se oli hyvin intiimi kokemus. Että vau, tää on hienointa, mitä olen ikinä nähnyt!

Tulivat tanssitunnit. Tulivat My Fair Lady ja Grease. Tulivat New Yorkissa nähdyt musikaalit. Tulivat esiintymiset Aira Samulinin kiertueilla. Samaan aikaan kun Marco keräsi oppia ja kokemusta tanssijana, kotona elettiin epävarmoja aikoja.

"Itsensä syyllistäminen on hirveän tuhoavaa."

Elämänsä vaikeimmaksi asiaksi Marco nimeää oman äitinsä pärjäämättömyyden, katkeroitumisen ja uhriksi heittäytymisen. Äiti alkoholisoitui.

– Hän oli älykäs ihminen, jolle olisi ollut mahdollista ihan mikä vain. Äidin kohtalo oli surullinen, mutta se myös vahvisti ajatusta, että noin en ainakaan itse halua elää, Marco sanoo.

– En voinut aikuista ihmistä toiseksi muuttaa. Itsensä syyllistäminen on hirveän tuhoavaa. Pitää tajuta, milloin vaikutusmahdollisuudet loppuvat.

Marco ei kuitenkaan koe, että lapsuus olisi ollut ankaraa taistelua.

– Osittain olen joutunut rakentamaan itseäni uudelleen, mutta en muista, että olisin ollut totaalisen rikkoutunut. Aika monella perheellä on ollut vielä paljon huonommat olosuhteet.

Tansijjasta on tullut ohjaaja. Marcon ohjaama F. E. Sillanpää -ooppera Myllykoulun kesäteatterissa Hämeenkyrössä menestyi hyvin viime vuonna.
Tansijjasta on tullut ohjaaja. Marcon ohjaama F. E. Sillanpää -ooppera Myllykoulun kesäteatterissa Hämeenkyrössä menestyi hyvin viime vuonna.

Näin mielikuvaharjoittelu toimii

Tässä sitä ollaan taas – kyvyssä nähdä asiat myönteisesti. Marco yrittää kuvailla, miten se toimii.

– Sitä on pimeässä tunnelissa. Kaukana sen päässä on valo. Pitää tihrustaa valoa eikä niitä mustia seiniä. Saatan ajatella: miten tämä asia voisi olla vielä huonommin? Sitten se ei tunnukaan niin pahalta enää. Tai silloin kun mutsi oli riutunut pois, ajattelin: entä jos hän ei olisikaan kuollut, miten hän haluaisi minun nyt tekevän? Nämä ovat sellaisia mielen harjoitteita, joilla pystyn kääntämään valoisan puolen esiin.

Marco muistelee tutkimusta, jonka mukaan myönteisestä asenteesta noin puolet on perintötekijöiden ansiota.

– Kutakuinkin samankokoinen pala on valintaa, taitoa ja opettelua. Mielikuvissani menen hyviin muistoihin ja hetkiin, ja jumankekka, niitä on paljon. Kun vain laitan silmät kiinni, näen Pellingin saaristomaiseman.

"Kun menen tanssisaliin ja riehun siellä, asiat saavat toiset mittasuhteet."

Sitä paitsi tanssi tekee ihmeitä, kun elämä kolhii. Marco on juuri lukenut tiedeartikkelin, jossa kerrottiin, miten aivojen muistikeskus, hippokampus, aktivoituu, kun ihminen harrastaa liikuntaa – eikä mitä tahansa liikuntaa, vaan aerobista ja mielekästä liikuntaa.

– Kun menen tanssisaliin ja riehun siellä vähän aikaa ihmisten kanssa, asiat saavat toiset mittasuhteet. Ihmisen systeemi on niin huikean hieno.

Marcon liikuntaresepti on yhdistelmä riehuntaa ja hidasta meditatiivisuutta.
Marcon liikuntaresepti on yhdistelmä riehuntaa ja hidasta meditatiivisuutta.

Jotta muut saisivat loistaa

Marcon omat esiintymiset estradeilla ovat harventuneet. Niitä on mausteena sopassa, ja juuri näin on hänen mielestään hyvä.

– Saan tehdä sellaista juttua, jonka takia olen tähän maailmaan syntynyt. Että omalla olemuksellani voin rohkaista toisia loistamaan. Esillä oleminen on kivaa, mutta paljon hienompaa on mahdollistaa asioita muille. Koen myötäylpeyttä, kun joku ylittää omat rajansa, hän sanoo.

Se voi tarkoittaa pientä esiintyjää ShedHelsinki-musikaalissa tai musiikkiteatteriopiskelijaa, joka löytää tiensä. Tai mummia, joka antaa tanssin viedä Marcon 60+ -tunnilla.

– Jos tulisit viikoksi kuuntelemaan elämäntarinoita, joita tanssikoulussa kuulee, et voisi lakata itkemästä, Marco sanoo. Hän miettii hetken.

Sitten tulee itku.

– Ei tää ole mikään tanssikoulu. Tää on elämäkoulu, hän sanoo ja kuivailee naamaansa.

On aika lähteä pitämään tanssituntia.

Marcon voimanlähteet

  1. Ihmiset. "Niin läheiset kuin muut ihmiset ovat valtava voimavara minulle."
  2. Tarpeellisuuden tunne. "Olen saanut olla luomassa työpaikkoja ja antamassa mahdollisuuksia nuorille samalla tavalla kuin Aira Samulin aikanaan uskoi minuun." Työntekijäni ovat kasvattaneet siipiään ja ovat nyt päätähtinä isoissa produktioissa. Se on niin siistiä!
  3. Hyvä ruoka. "Puolisoni Peter on loistava kokki, ja itsekin laitan kelpo ruokaa. Olen myös osakkaana veljeni Pompier Espa -ravintoloissa. Olen siis hyvän ruuan ympäröimä."
  4. Teatterit ja musikaalit. Olen nirso, enkä tykkää kaikesta, mutta käyn paljon katsomassa esityksiä. Viimeksi sykähdytti rouhean rehellinen Vaasan kaupunginteatterin Billy Elliot.
  5. Pellinki. "Siellä on meri, saaristomaisema, oma paikka. Meillä on saari samoissa maisemissa, joissa vietin lapsuuden kesiä."

Artikkeli on julkaistu myös ET Terveys -lehden numerossa 6/2017.

Onnellisuutta voi lisätä

Perimä sanelee lähtökohdat sille, kuinka reagoimme vastoinkäymisissä. Psykologi Martin Seligmanin hahmotteleman kaavan mukaan onnellisuudesta noin 50 prosenttia muodostuu perintötekijöistä ja kymmenen prosenttia ympäristötekijöistä.

Perimä on kuin termostaatti, joka säätää, millaisella vaihteluvälillä tunne-elämä liikkuu. Osalla ihmisistä on herkkä kynnys kokea myönteisiä asioita, ja siihen voi riittää hyvinkin pieni ärsyke. Tämä positiiviseksi emotionaalisuudeksi kutsuttu piirre suojaa persoonallisuutta. Tutkijat ovat kiteyttäneet, että onnellisille ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Se tarkoittaa, että he eivät yleensä jää murehtimaan pitkäksi aikaa, vaan etsivät aktiivisesti suojautumiskeinoja ja uusia vaihtoehtoja.

Peli ei ole menetetty, vaikka olisi syntymässä saanut heikommat kyvyt kokea onnellisuutta. Noin 40 prosenttia onnellisuudesta muodostuu tekijöistä, joihin voimme itse vaikuttaa.

Onnellisuutta ei lisätä päälle liimatulla positiivisella ajattelulla, vaan opettelemalla tunnistamaan sekä omat ydinvahvuutensa että tilanteet, joissa heikkoudet aktivoituvat. Stressi häiritsee itsesäätelykykyä, joten stressiä kannattaa hillitä terveellisen ruuan, luonnossa liikkumisen ja liikunnan avulla. Liikunta on merkittävä tekijä, sillä se vapauttaa aivoissa mielihyvähormoneja ja lisää hermosolujen kasvutekijöitä. Sitä kautta se kohentaa myös aivojen kognitiivisia toimintoja.

Lähde: Psykiatrian professori Jyrki Korkeila, Turun yliopisto

ET:n kolumnisti Erkki Lampén alkoi ajatella elämää uudella tavalla Brasiliassa ollessaan. 

Matkaillessa mieli kääntyy vaivihkaa asentoon, jossa elämää katselee uudella tavalla. Viimeksi havahduin siihen bussimatkalla Brasiliassa.

Olimme siellä ystäväni kanssa kirjoitustöissä. Päiväntasaajan lämpö ja valo hemmottelevat kaamosmasennuksesta kärsivää, mutta vähitellen niihin alkaa suhtautua itsestäänselvyytenä ja huomio kiinnittyy muuhun, myös siihen mitä puuttuu.

Seutu oli köyhää, eikä pelkästään köyhää vaan turistien kaikottua entisestään köyhtynyttä. Niissä oloissa rikollisuus nostaa päätään. Kokeneemmat varoittelivat meitä liikkumasta ulkona pimeällä, eikä päivisinkään juolahtanut mieleen lähteä kuljeskelemaan ison kameran kanssa. ”Sinuthan tapettaisiin”, naurahti seudulla toistakymmentä vuotta lomaillut virolaisnainen.

Niin olimme talon vankeja, elimme tavallaan kultaisessa häkissä, ja sekä sielu että ruumis alkoivat vaatia liikuntaa. Päätimme lähteä viikonloppulomalle 300 kilometrin päähän Jericoacoaraan, jossa on kansallispuisto sekä kuulemma Brasilian tai ehkä koko maailman hienoin hiekkaranta.

Lomailtiin, nautittiin. Kävelimme pitkin loputonta rantaviivaa, ja pääsin vihdoin kuvaamaan lintuja ilman pelkoa ryöstetyksi tulemisesta. ”Tämä oli hienoa”, totesimme toisillemme pikku loman päätteeksi, ja pompimme maasturilla rankkasateen paikoin joeksi muuttamaa hiekkatietä takaisin kohti arkea.

Illalla katselin bussin ikkunasta päiväntasaajan lyhyen sinisen hetken pehmentämää maisemaa ja mietin onnellisuutta.

Nuorena onnellisuuteen, esimerkiksi juuri tällaisen maiseman herättämään onnen tunteeseen, liittyi haave paremmasta tulevaisuudesta. Suuresta rakkaudesta, kodista, ehkä myös maineesta ja kunniasta. Silloin maisema ei tehnyt onnelliseksi vain kauneudellaan vaan muistuttamalla kaikesta siitä onnesta, jota tulevaisuudella varmastikin on tarjottavanaan.

Nyt niitä haaveita ei enää ole. Ja vaikka rippeet niistä ovat jäljellä, elämänkokemus kehottaa olemaan luulematta liikoja.

Jos siis haluaa yhä tuntea onnea, ja miksipä ei haluaisi, on kyettävä tuntemaan onnea juuri tästä iltahämärän hetkestä, ei niistä tulevaisuuteen sijoitetuista kuvitelmista, joita kaunis maisema synnyttää.

Näitä mietin, kunnes opas sytytti auton sisävalot ja ulkopuolinen maisema katosi.

Kun sisävalot taas sammuivat, oli jo pimeää. Katselin kaukana viljelysten keskellä kulkevan auton valoja ja ajattelin lapsuudenaikaista peltomaisemaa, autoa ajamassa sen halki, heinän tuoksua, kotiinpaluuta, äidin iltahymyä, lakanoiden viileyttä, raukeamista uneen. Silloin kauan sitten, kun melkein kaikki oli vielä edessä.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2018.

Erkki Lampén

on sosiologi, retkeilijä ja

kirjoittaja.