Muisteleminen on menneen miettimistä tämän hetken tarpeisiin, sanoo vanhuuden tutkija Marja Saarenheimo. Joskus on hyödyllisintä päästää irti.

Kun Marja Saarenheimo, 67, oli alle kouluikäinen, hän ystävystyi vanhan asunnottoman miehen kanssa. Marjan isä oli töissä pankissa Jurvassa, ja perhe asui pankin talossa keskellä kylää. Mies, nimeltään Kapanen, istui usein pankin portailla.

Marjalla oli tapana käydä juttelemassa hänen kanssaan.

- Kapasella ei ollut kotia, ja se liikutti minua.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kotona Marja puhui, että miten se Kapanen oikein elää, kun sillä ei ole isää eikä äitiä. Missä se nukkuu ja käy vessassa?

- Kapasen kohtaaminen sai minut kiinnostumaan surullisista kohtaloista. Ehkä se osaltaan vaikutti siihen, että opiskelin sitten aikanaan psykoterapeutiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viehtymys traagiseen näkyi myös Marjan kirjasuosikeissa. Hän oppi varhain lukemaan ja rakasti murheellisia tarinoita. Ruma ankanpoika ja Pieni tulitikkutyttö itkettivät, mutta Marja luki niitä yhä uudelleen.

- Hämmästyin, kun omat lapseni eivät halunneet kuulla niitä. Eikä niistä tykkää pian kuusivuotias lapsenlapsenikaan, hän nauraa.

Terapia tutkimusmatkana

Marjan vastaanottohuone Espoon Olarissa on tilava ja kodikas: seinillä on grafiikkaa ja iso kirjahylly, jukkapalmu ojentelee nurkassa kiiltäviä lehtiään. Ikkunasta avautuu näkymä metsään.

Jotkut Marjan terapia-asiakkaista ovat ikäihmisiä. Korona-aika on vienyt osan istunnoista verkkoon, mutta monet haluavat riskeistä huolimatta tavata kasvotusten.

Ei ihme, sillä Marja kuuntelee tarkasti ja puhuu hitaasti ja levollisesti, mietiskellen. Se vapauttaa toisenkin puhumaan.

- Tutkijataustani vuoksi ajattelen terapeutinkin työtä tutkimisena. Tutkimme asiakkaan kanssa yhdessä hänen mielensä toimintaa ja koetamme selvittää, miten hänen oloaan voisi helpottaa.

Marjasta tuli vanhuustutkija sattumalta. Hän oli juuri saanut soveltavan psykologian opintonsa päätökseen, kun hänelle avautui tutkimusapulaisen paikka psykiatrian professori Kalle Achtén tutkimusryhmässä. Aiheena oli iäkkäiden ihmisten mielenterveys.

- Se ei minua ihmeemmin kiinnostanut, mutta sytyin, kun aloimme tehdä elämäkerrallisia haastatteluja. Oli jännittävää selvitellä, mitä muistaminen oikein on ja miten elämäntarina muodostuu.

Työ innosti tekemään väitöskirjan vanhojen ihmisten muistelemisesta. Se johti oivallukseen: kertomukset vaihtelevat sen mukaan, kenelle puhutaan, missä tilanteissa ja mihin puheella pyritään.

- Tutkimukseni naiset puhuivat aluksi avioliitoistaan varsin silotellen, mutta kun yksi mainitsi puolison alkoholismin, muutkin ikään kuin saivat luvan käsitellä asiaa. Keskustelun sävy muuttui ratkaisevasti.

Ymmärrys eri tilanteiden merkityksestä muutti Marjan tapaa kuunnella ihmisten tarinoita elämästään.

- Mietin aina, miksi tämä on sanottu, mikä tarkoitus sanojen takaa kuultaa. Se kiehtoo minua hurjasti.

Hajamielinen veijari

Muisti on Marjasta niin kiehtova aihe, että hän on kirjoittanut siitä kokonaisen esseekokoelman. Muistamisen vimma  käsittelee muistamista ja unohtamista kaunokirjallisten teosten kautta.

- Luen paljon, ja kirjoittaminen on minulle rakas harrastus. Pohdiskeleva essee on oma lajini, koska ajatteluni on sellaista, että se seikkailee siellä täällä. Olin tätä kirjaa kirjoittaessani koko ajan valtavan onnellinen.

Muisti on valtavan laaja asia. Sen avulla hallitaan kokonaisten kansakuntien historiaa ja todellisuutta, mutta se pyörittää myös yksittäistä ihmistä enemmän tai vähemmän koko elämän ajan.

- Muisteleminen on taaksepäin suuntautuva prosessi, mutta tapahtuu tässä hetkessä, tämän hetken tarpeisiin. On tärkeä ymmärtää, että käsityksemme menneistä eivät ole koskaan lopullisia, vaan saamme uusia oivalluksia, kun elämä jatkuu ja näkökulmamme muuttuu.

Nyt Marjalla on tekeillä kirja, jonka työnimi on Elämänhistoria muistissa. Se pureutuu elämäkerralliseen muistiin ja tapoihin käsitellä muistoja.

Se, miten epäluotettava kaveri omaelämäkerrallinen muisti on, on monelle yllätys.

- Aivomme eivät tee eroa muiston ja mielikuvituksen välillä, vaan ne menevät mielessämme iloisesti sekaisin.

Tämän huomaavat sisarukset, jotka vertailevat lapsuuden muistikuviaan. Erilaisten mielikuvien selitys on, että muisti ei ole hyvin järjestetty kirjasto, vaan monimutkainen ja alati liikkuva verkosto.

Marja vertaa muistia tarinankertojaan, joka unohtelee joitakin yksityiskohtia ja lisää toisia, muuntelee tapahtumajärjestystä ja luo merkityksiä kulloisenkin tarpeen mukaan.

- Muisti ei ole pahatahtoinen petkuttaja ja valehtelija, mutta jonkinlainen huoleton ja hajamielinen veijari se kyllä on.

Uusia näkökulmia

Muistelemista pidetään usein vanhojen ihmisten lajina, mutta Marjan mukaan kaikki muistelevat. Vanhoilla vain on enemmän muisteltavaa.

Marja ei itse ole innokas muistelija. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä vähemmän häntä ovat kiinnostaneet oman elämän käänteet ja sitä enemmän elämä yleensä, erilaiset elämänmuodot.

- Nuorena ihminen on usein niin uppoutunut omaan itsensä, että näkee kaikki ongelmat suhteettomina. Sellainen minäkin olin. Vanhempana katsoo asioita ikään kuin laajemmasta perspektiivistä. Se on yksi vanhenemisen hyvistä puolista

Laajempi perspektiivi ei aina avaudu helposti. Vaikka vanhuus psykososiaalisissa kehitysteorioissa nähdään eheytymisen aikana, muisteleminen nostaa monen mieleen syyllisyyttä ja muita tuskallisia tunteita. Marjan mielestä ihmisen ei tarvitse pyrkiä eheään elämäntarinaan.

- Jokaisen elämässä on sivupolkuja ja ristiriitoja. Olisi tärkeää hyväksyä ne ristiriidat, samoin kuin toiveet, että olisi tehnyt joitain asioita toisin.

Usein rakastumme omiin tarinoihimme - tai ainakin pitäydymme niissä.

- Rajaamme valtavasta aineistosta pienen kaistaleen ja kivetämme sen totuudeksi. Elämä on aina häilyvää ja keskeneräistä, mutta koska keskeneräisyys tuntuu meistä niin häiritsevältä, yritämme tarinoilla vangita sitä hallittaviksi kokonaisuuksiksi.

Mietin aina, mikä tarkoitus sanojen takaa kuultaa.

Terapiassa omiin, usein traumaattisiakin tapahtumia sisältäviin tarinoihin voidaan rakentaa uudenlaista suhdetta monin tavoin, esimerkiksi tekemällä matkoja lapsuuteen.

Ihminen on voinut kokea vaikkapa hylätyksi tulemisen tunteen lapsena, kun vanhemmat erosivat ja isä katosi elämästä. Terapiassa mietitään, miten asiat olisivat voineet mennä paremmin, miten yhteys isään olisi säilynyt ja mitä se olisi merkinnyt.

- Ideana ei ole, että todellisesta muistosta pitäisi luopua, vaan se, että tuo toisenlainen mielikuva siinä rinnalla voisi auttaa toipumaan ja viedä eteenpäin elämässä.

Tarkastelun kohteeksi voidaan ottaa myös omat ajattelutavat, ei vain tarinan sisältö. Esimerkiksi miksi on taipuvainen uskomaan, että jokin mieleen tuleva ajatus tai tunne on totta ja että sen mukaan pitää toimia. Moni viettää unettomia öitä märehtien yksiä ja samoja asioita.

- Ajatukset ja tunteet kuitenkin tulevat ja menevät. Useinhan huomaa aikansa mietittyään, että mieleen onkin jo tullut jokin toinen asia, ja sen edellisen voi antaa mennä.

Toisenlaisen suhtautumistavan omaksuminen ei aina ole itsestä kiinni. Joskus lähipiiri ei anna ihmisen unohtaa vaan koettaa sulloa hänet menneisyyden muotteihin. "Marja on aina ollut itsepäinen." "Pekka on yliherkkä, ei opi pitämään puoliaan."

Toisinaan taas ihminen itse esimerkiksi jumittuu pitämään itseään uhrina, vaikka voisi miettiä, mitä opittavaa asiassa olisi.

Marja ei kuitenkaan ajattele, että näkökulman vaihtaminen olisi helppo juttu tai ainoa asia helpottamaan oloa.

- Joitakin ihmisiä elämä lyö niin kovaa, että ensin pitää vain lohduttaa.

Epätäydellinen on kaunista

Marja sanoo olevansa kiitollinen siitä, että häntä tarvitaan lasten perheissä. Se tuo elämään sitä merkityksellisyyttä, mistä terapia-asiakkaiden kanssa nykyään yhä useammin puhutaan.

- Nuorempi tyttäreni sai esikoisensa tämän vuoden keväällä. Hankin ilmanpuhdistimen työhuoneelle ikään kuin yhdeksi varmistukseksi, että pääsisin tapaamaan tätä pientä.

Elämä on nyt aika mukavaa ja kiireetöntä. Marjasta on ihanaa saada juoda aamukahvit rauhassa ja kävellä koiran kanssa metsässä. Työ on silti tärkeää, eikä hän ole valmis jäämään kokonaan eläkkeelle.

- Minulla on voimakas sosiaalisen vastuun eetos. Jos en tekisi terapiatyötä, minun pitäisi tehdä jotain vapaaehtoistyötä, jotta tuo eetos voisi hyvin.

Marja sanoo vanhemmiten oppineensa, että elämä on aina keskeneräistä ja epätäydellistä. Jos sen tosiasian kanssa onnistuu tulemaan toimeen ilman että hirveästi synkistyy, voi olla tyytyväinen. Hän vertaa ajatusta japanilaisen estetiikan wabi-sabi-periaatteeseen.

- Esimerkiksi jonkin ruukun kauneus on siinä, että siinä on särö, se ei ole täydellinen. Samalla tavalla elämässäkin voi olla erilaisia halkeamia ja haavoja, mutta niitä ei tarvitse hävetä ja peitellä. Tätä opettelen vasta itsekin käytännössä.

Yksi asiakas sanoi kerran Marjalle, että hän on valoisa ja keveä, ja ihmetteli, miten sellaiseksi voi tulla.

- Sanoin, että traaginen ja raskas ja toisaalta keveä ja iloinen voivat olla yhtä aikaa läsnä elämässä. Elämä on täynnä paradokseja. Se ymmärrys on tullut minulle vanhetessa.

Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan ET-lehden numerosta 11/2021.

 

tia.a.mummo 68v.

Hieno ulostulo häneltä.kiitos kirjoitus. On todella totta.Kun eri ikäiset sisarukset kohtavat vahana ja ikäerot suuret,muitellan lapsuus. Ne todella ovat aivan erinlaiset ,erinlailla koetuja.Meitä oli 9kpl. Minä nuorin.Eli se pariton myös sisarus sarjassa.Kuin palapelin pala joka ei kuulu mihinkään,ikääni katsomatta. .Se tunne sisar suhteisani aina ollut. Ihan ajatelen useaman siarusparvesta maailmaan lähdetyäni.Äiditömänä isätömänä: Jospa useampi muistaakin lapsuutensa väärin?

Sisältö jatkuu mainoksen alla