Vapaaehtoistyö palkitsee tekijänsä hyvällä mielellä – lue auttajien tarinat

Helsinkiläinen Laura Varjokari, 29, tekee vapaaehtoistyötä, koska se on palkitsevaa ja koska hän on itsekin saanut apua elämänsä varrella. Hän siivoaa vähävaraisten vanhusten koteja silloin tällöin - ilmaiseksi tietenkin. Laura on myös päivystänyt asunnottomien väliaikaisissa majoitustilassa Paavalin kirkon seurakuntakodissa Itä-Pasilassa, ja hankkinut asukkaille vaatteita ja muuta tarpeellista.

Lisäksi Laura toimii Pelastakaa lapset ry:n sporttikummina ja Diakonissalaitoksen Amigo-ohjelmassa mentorina.

– Olen käynyt 11-vuotiaan yksinhuoltajaäidin pojan kanssa esimerkiksi uimassa ja Suomenlinnassa etsimässä Pokemoneja. Mieskavereista on huutava pula näille pojille! Joku on viisikin vuotta jonossa mieskaveria odottamassa.

Amigo-ohjelmassa taas sitoudutaan vuodeksi kerrallaan mentoroimaan syrjäytymisvaarassa olevia 15-29-vuotiaita. Ohjelmalla yritetään aktivoida nuorta käymään edes pari kertaa kuussa jossakin.

– Viime vuoden mentoroitavani oli 22-vuotias nainen, joka on nyt päässyt opiskelemaan ja asiat ovat hiukan valoisammin. Uusi mentoroitavani on turkkilaistaustainen 25-vuotias nainen, jonka tavoitteena on kieliharjoittelu ja suomalaisten verkostojen luominen.

Lauran koti oli välillä iso vaatteiden lajittelukeskus!

Laura toteaa, että kun suhteellisen vähällä vaivalla voi tuottaa jollekin iloa ja apua, niin miksi sitä ei tekisi.

– Myönnän, että minua usein ärsyttää se, että ihmiset itsekkäästi tuijottavat omaan napaansa. Väitän, että jokaisella, myös suuren yhtiön toimitusjohtajalla, on ylimääräistä aikaa tunti viikossa.

Laura on ehdottaa tutkimaan vaikka vapaaehtoistyö.fi-sivuja. Esimerksi kirkko ilmoittaa siellä pieniä tapahtumia, joihin voi mennä katsomaan meininkiä eikä vielä tarvitse sitoutua mihinkään.

Tillkkuja Kokkolan Rossossa

Tarjoilija Hannele Hansson sai eräänä päivänä idean: jos kaikki ravintolan asiakkaat kutoisivat yhden pienen tilkun, montako tilkkutäkkiä niistä syntyisi nuorten psykiatriselle osastolle?

Kun Hannele vie ruokalistoja pöytään, kulkevat kainalossa myös lankakerä, puikot ja ohjekirja.

– Neljättä kesää täällä kudotaan, Hannele kertoo.

Neljä vuotta sitten Hannele katseli televisiosta presidentti Sauli Niinistön puhetta. Presidentti kehotti kansalaisia auttamaan toisiaan ja olemaan toistensa tukena. Sanat jäivät soimaan Hannelen mieleen.

– Olen kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Lappajärveltä. Maaseudulla olin tottunut jo lapsuudessa siihen, että naapuria kytättiin mutta myös tarpeen tullen autettiin.

Hannele halusi auttaa. Hän mietti päänsä puhki erilaisia keinoja ja tuli siihen tulokseen, että huonoista käsityötaidoistaan huolimatta hänkin osaisi kutoa yhden tilkun. Siitä se sitten lähti.

Hannele Hansson.

Aina Hannele ei ehdi selittää, mitä langalla ja puikoilla on tarkoitus tehdä, mutta ohjekirjoista löytyy selitys monella kielellä. Ja tilkkuja syntyy.

Yhteen peitteeseen menee tilkkuja kuutisenkymmentä kappaletta, neljän vuoden aikana tilkkutäkkejä on koottu jo kymmenkunta kappaletta. Tilkkuja kudotaan Hannelen työpaikalla Kokkolan Rossossa, kokkolalaisissa kodeissa, ympäri Suomea ja ulkomaillakin.

Postia tulee tiuhaan. Tilkkujen lisäksi Kokkolan Rossoon on lähetetty lapasia ja sukkia. Kaikki lahjoitetaan Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan, nuorten psykiatriselle osastolle.

– Nuoret tarvitsevat aikuisilta vähän rohkaisua. Lahjoituksella annamme osoituksen siitä, että me huomaamme heidät ja välitämme heistä.

Yhteistyökumppaniksi lähti Kokkolassa toimiva Katariinan käsityöliike. Tänä vuonna kudotaan vain sinistä ja valkoista, 100-vuotiaan Suomen kunniaksi.

Lue vanhuksille

Oululainen Aila Suojanen, 71, on tehnyt neljä vuotta vapaaehtoistyötä Oulun Palvelusäätiön Sara Wacklin -kodissa. Hän lukee talon asukkaille kirjoja, esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Lukutuokion jälkeen jutellaan, nauretaan ja väitellään vaikka politiikasta. Toisessa palvelutalossa Aila käy laulattamassa vanhuksia.

Aila neuvoo muitakin kokeilemaan vapaaehtoistyötä, sillä siitä saa itsekin paljon.

Auttajasta kaveriksi

Keijo Savolan eläkevuosia rikastuttaa joukko Kokkolassa opiskelevia nepalilaisia.

Liki 40 vuotta Raision kauppaopiston opettajana riitti. Eläkkeelle pääsy oli helpotus, vaikka Keijo jäikin kaipaamaan antoisaksi kokemaansa yhteyttä nuoriin. Muutettuaan kotikonnuilleen Kokkolaan mies kiinnitti huomiota ikkunansa ohi kulkeviin ulkomaisiin opiskelijoihin. Pian silmiin osui myös SPR:n ilmoitus, jossa etsittiin ”tulijoille tukea”.

Keijo ilmoittautui empimättä kurssille, ja istui jo hetken päästä kahvilassa parin nepalilaisen ammattikorkeakoulussa opiskelevan nuoren kanssa. Keijon antama tuki on ollut monenlaista, suomenkielisten kaavakkeiden koukeroista hiihtokoulun pitoon, ja koko suomalaisen elämäntyylin avaamiseen.

Sananmukaisesti Keijo on avannut nuorille myös ovensa.

– Viime vappuna mökilläni oli toistakymmentä nuorta syömässä. He antoivat kauppalistan: neljä kiloa kanaa, viisi kiloa riisiä... ja valmistivat sitten meille kaikille maukkaan aterian.

Keijo Savola ja nepalilaiset Saroj ja Umakanta.

Yhdessä on syöty usein muulloinkin, ja aina nuoret myös siivoavat jälkensä.

– En edes itse saa keittiötäni niin hohtavaksi kuin he.

Yksi näistä nepalilaisista on tradenomiksi opiskeleva Saroj Ghimire, 24, joka käy opintojensa ohessa aamuöisin jakamassa lehtiä ja iltaisin töissä kaupassa. Juuri tämä sitkeys on tehnyt Keijoon erityisen vaikutuksen. Samoin kuin aasialaisten nuorten luonnostaan osoittama arvostus vanhempia ihmisiä kohtaan.

Hiljattain Sarojn perässä on muuttanut Suomeen opiskelemaan myös pikkuveli Umakanta. Suomalaiseen opintotukeen nepalilaiset eivät ole oikeutettuja. Päästäkseen opiskelijavaihtoon Suomeen ja saadakseen uusittua viisuminsa, heillä pitää olla koko ajan tilillään 6 750 euroa. Pelkkään opiskelijaelämään ei siis ole varaa.

– Silti nämä kolme vuotta Suomessa ovat olleet elämäni parasta aikaa. Ja yksi tärkeä syy sopeutumiseen on ollut Keijon kannustava kaveruus, kiteyttää suomeakin jo varsin hyvin puhuva Saroj. 

– En odota heiltä mitään vastapalveluksia, jo näiden nuorten positiivisessa elämänasenteessa on minulle lahjaa kylliksi. Saroj ja Umakanta avartavat maailmankuvaani.

Tukena nuorisolle ja pakolaisille

Helsinkiläinen Börje Uimonen kertoo saaneensa työteliään ja epäitsekkään arvomaailman puhtaasti yksinhuoltajaäidin kotikasvatuksen tuloksena.

– Helsinkiläiselle kaupunkilaispojalle kalastusharrastuksen mahdollisti aikoinaan kalaseuran retkibussi ja aikuisten avuliaisuus. Kun omat lapset olivat riittävän isoja, halusin tarjota saman harrastusmahdollisuuden niille innokaille lapsille, joille se ei omassa perhepiirissä onnistu.

Siksi Börje vastaa nuorisotoiminnasta Tuusulanjärven urheilukalastajissa.

– Retkillä ja tapahtumissa veneeni on aina täynnä junnuja.

Pakolaiskriisin myötä Börje pohti, että pitäisi tehdä omalta osaltaan jotain, mutta vapaa-aika ei enää riittänyt mihinkään laajasti vaikuttavaan.

– Otimme naisystäväni kanssa tukiperheen roolin yhdelle ainoalle syyrialaisperheelle. Päivä pari kuukaudessa riittää siihen, että voi onnistua hyvin edes pienessä mittakaavassa. Käymme kylässä, viemme heitä järvelle kalastamaan tai vaikka järjestämme ravintolapäivän yhdessä.

– Omat arvot ja onnistumiset ovatkin ne tärkeimmät motivaattorit, joiden varassa näitä jaksaa tehdä.

Lue lisää Laura Varjokarista ja vapaaehtoistyöstä ET-lehden numerosta 4/2017!