Hittinikkari Vexi Salmi paljastaa yksityiskohtia suomalaisten rakastamasta laulusta.

Kookas hahmo seisoo niska kyyryssä odottelemassa. Täsmällinen mies, Vexi Salmi, kättelee tiukasti. Karhu popliinitakissa, se hän on, tupakkataukojen madaltama lämmin tervehdyskin kuulostaa murahdukselta.

Painumme keskipäivän kahvitauolle Vexin lähikuppilaan. Kansan suosikkisanoittajan työpäivä on alkanut aamuvarhaisella. Se alkaa niin, että Salmi istuu työpöytänsä ääreen ja ryhtyy sanoittamaan.

– Ei se sen kummallisempaa ole, mies tokaisee ja upottaa kahvikupin kouraansa.

Kesäkuinen jouluaamu

Vexi Salmesta on suoraan sanottuna aika kiusallista jutella töistään. Ei siksi, ettei hän pitäisi jutustelusta ja ihmisistä, vaan pikemminkin siksi että aihe, hän itse, nolottaa.

–  Koetan aina mieluummin tähyillä tulevaan kuin jäädä lepäilemään tehtyjen juttujen päälle.

No, tässä me silti istumme juttelemassa juuri niistä tehdyistä. On nimittäin se aika vuodesta, jolloin Vexin tekemän joululaulun sanat heruttavat vedet paatuneimmankin joulun vastustajan silmäkulmaan.

Kesähelteillä vuonna 1988 syntyi kappale Sydämeeni joulun teen, yksi Suomen suosituimmista joululauluista lumihuntuineen ja hämärässä loistavine kultanauhoineen.

–  Joululaulut pitää kirjoittaa kesällä, että ne saadaan syksyllä julkaistua. Ei silloin haeta tunnelmaa ikkunasta ulos katselemalla, Vexi hörähtää ja kulauttaa kahvistaan.

No mistä sitten? Jos nyt rehellisiä ollaan, niin miten kokenut sanaseppo keksii jotakin uutta joulusta?

–  Ei se mitään kummempaa eläytymiskykyä vaadi. Luontoa käytän usein vertauskuvallisesti ja kuvaan ihmisen sisäistä kamppailua. Niistä iskelmätekstitkin usein koostuvat. Pitää käyttää kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä vain tehokkaasti hyväksi.

Vakioveikkaajan täysosuma

Niin levyn viimeinen kappale saatiin valmiiksi, parissa kesäisessä tunnissa. Laulusta tuli suosittu, se on levytetty useaan kertaan ja sitä lauletaan ahkerasti erilaisissa joulunajan yhteislaulutilaisuuksissa. Taas mies toppuuttelee.

Vesku Loiri oli silloin levytyksen aikaan suosionsa huipulla, sille oli helppo kirjoittaa. Kun kuulin Kassu Halosen sanoihini tekemän bachimaisen sävellyksen, sanoin että tämä kappale on vielä joskus virsikirjassa.

Ei ole vielä. Välillä se poistettiin Lähetysseuran laulukirjastakin, sillä sen armokäsitystä pidettiin kyseenalaisena. Luterilaisten dogmien mukaan kun ihminen ei voi tehdä mitään itse vaan asiat tapahtuvat armosta. Asiasta seurasi värikäs armokeskustelu, johon piispa Eero Huovinenkin otti kantaa puolustamalla kappaletta. Teologinen kiistely ei Vexiä ole hetkauttanut, hän ei yleensäkään jää miettimään laulujaan, ei edes kuuntele niitä radiosta.

– Kun olen tehnyt laulun, otan heti seuraavan. Se on kuin pelaisi lottoa systeemiin, pannaan monta riviä yhtä aikaa ulos ja katsotaan, toimiiko mikään, hän toteaa lakonisesti.

Kuuntele Vexi Salmin sanoituksia tästä ET-lehden jutusta

Rytmikäs raakkuja

Veikkaaja-Vexi on itseoppinut mies, mutta myöntää silti asiaa tingattaessa, että paljon on tullut opiskeltua, niin elämää kuin lauluntekoakin.

Jo nuorena hän päätti lukea läpi klassisen kirjallisuuden. Ne hän luki, ja aika paljon muuta. Vexi miettii hetken ja myöntää sitten, ettei sanoittaminenkaan ihan niin yksinkertaista ole, että vaan istutaan ja kirjoitetaan. Oikeastaan se on aikamoista rakentelua.

–  Kärjen Topi pisti aikoinaan Runousopin käteeni ja opetti nuotit. Nuotit nenän edessä ovat sanoittajalle kuin rakennuspiirros, ne ovat matematiikkaa, kaikki jaot ja rytmit. Rytmin ja musiikin tajuaminen ovatkin tässä työssä tärkeimmät avut.

Musiikkia pitää ymmärtää, mutta Vexin onneksi hänen ei tarvitse itse sitä tuottaa, äänihuuletkin ovat kuulemma niin eri paria, ettei mikään mahti maailmassa saa häntä laulamaan. Kärki auttoi nuorta Irwinin sanoittajaa ja keikkamanageria ymmärtämään musiikin sävyjä ja lakeja. Hän myös pisti nuoren hurjan pojan sanoittajana ruotuun ja osoitti suunnan.

–  Se sanoi minulle, että kirjoita mitä vaan, mutta jätä Kekkonen ja jumala rauhaan, Vexi naurahtaa. Se on sopinut hyvin ohjeeksi.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.