– Päihteistä luopuminen on vasta raitistumisprosessin alku, Virpi Karhu sanoo. Vuonna 1967 syntynyt Virpi asuu Kokkolassa ja on ammatiltaan päihde- ja läheisohjaaja.
– Päihteistä luopuminen on vasta raitistumisprosessin alku, Virpi Karhu sanoo. Vuonna 1967 syntynyt Virpi asuu Kokkolassa ja on ammatiltaan päihde- ja läheisohjaaja.

Virpi Karhu on alkoholistien lapsi, alkoholistin ex-vaimo ja toipuva sekakäyttäjä itsekin. Hän tietää, millaisia kosteusvaurioita alkoholi aiheuttaa.

"Asuimme Koillismaalla 25 kilometrin päässä taajamasta. Pientilaa asuttivat äiti, mummo ja minä. Navetassa oli muutama lehmä.

Isäni asui kylällä ja hänellä oli oma perhe. Äiti oli hänen rakastajattarensa, jota hän tuli tapaamaan yleensä humalassa. Tilanne oli sen verran häpeällinen, ettei siitä saanut puhua.

Kun isä tuli meille humalassa, hän oli kiinnostunut vain äidistäni. Jäin tappiolle. Opin pienestä pitäen olemaan niin kuin en olisikaan.

Äiti oli hyvä maatalon töissä, joten mummo toivoi hänen jatkavan pientilaa. Se ei ollut äidin oma toive. Hän olisi halunnut parturi-kampaajaksi.

Mummo oli elänyt koko elämänsä työntäyteistä arkea ja synnyttänyt kahdeksan lasta. Ensimmäinen mies oli kuollut ja toinen liikkui savotoissa, kunnes kuoli vähän syntymäni jälkeen. Mummolla oli vanhoillislestadiolainen vakaumus, mutta hän ei tuputtanut sitä.

Viinan varjot

Vuonna 1972 panimme pellot pakettiin ja muutimme kylille. Siellä äidin juominen alkoi näkyä ja vaikuttaa yhä enemmän. Välillä hän otti minut ja pikkusiskon ryyppyreissulle mukaan. Jouduimme todistamaan aikuisten tolkutonta kännäilyä ja suorasukaista seksuaalisuutta. Meille ei tehty seksuaalista väkivaltaa, mutta suhteeni seksuaalisuuteen ja omaan kehoon muodostui hankalaksi.

Ouluun muutimme pari vuotta myöhemmin. Asuimme kerrostalossa, jossa useimmat aikuiset kävivät tehtaalla töissä ja juhlivat viikonloput. Niin teki myös äitini.

Selviä viikonloppuja en juuri muista. Viikonloput menivät samalla kaavalla. Pari päivää ryypättiin ja sunnuntai siivoiltiin juhlimisen jälkiä.

"Uimarannalla oli baari ja aloin pelätä, jääkö äiti matkasta ja osaanko yksin kotiin."

Yksi ikävimmistä muistoista liittyy toisen pikkusiskoni varpajaisiin. Isäpuoli soitti ilouutista kolmatta kierrosta samoja sukulaisia viskipullo jalkojen välissä. Kun hän soitti taas kerran mummolleni, nappasin puhelimen hänen kädestään. Hän päätti lähteä saunomaan.

Kun häntä ei kuulunut saunasta, menin katsomaan tilannetta. Siellä hän makasi eritteidensä keskellä pesuhuoneen lattialla. Olin 11-vuotias ja aloin siivota.

Alkoholi luo varjonsa lapsuuden hyviinkin muistoihin. Muistan, kun lähdimme Oulussa äidin kanssa polkupyörillä nappikauppaan ja uimarannalle. Meillä oli mukavaa, mutta uimarannalla oli baari ja aloin pelätä, jääkö äiti matkasta ja osaanko yksin kotiin.

Virpin arki on nyt ihan erilaista. – Raitistuessa elämä saa oikeat värit ja mittasuhteet.
Virpin arki on nyt ihan erilaista. – Raitistuessa elämä saa oikeat värit ja mittasuhteet.

Umpikujassa

Olin innokas laulaja, ja bravuurini oli työväenlaulu Kuolemaantuomitun hyvästijättö. Naapurin luokse pääsin silloin tällöin kuuntelemaan singlelevyjä. Ne olivat juhlahetkiä. Aloin haaveilla laulajan urasta. Luin myös intohimoisesti kirjoja ja Pentti Saarikoski oli minulle kaikki kaikessa.

Minulla oli hirvittävä tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen, mutta ongelma oli siinä, etten yhtään tiennyt, millainen oikeastaan olin.

Lopetin lukion toisen luokan jälkeen. Olisin halunnut olla jo yliopistossa. En jaksanut mennä tikapuista kaikkia askelmia. Alisuorittamiseni näkyi siinä, että luovutin helposti.

Yritin lukion jälkeen itsemurhaa. Sydämeni jouduttiin käynnistämään uudelleen ja selvisin hengissä, mutten käsitellyt itsemurhayritystä millään tavalla. Yrityksiä tuli lisää.

Nuoruuden umpikujatilanteissa tukeuduin viinaan, lääkkeisiin ja viiltelyyn.

Bentsoja koulussa

Pääsin opiskelemaan Ouluun sosiaalialan oppilaitokseen.

Hakeuduin itseäni vanhempaan seuraan ja politiikkaan. Sujahdin kuin kala veteen. Tunnustelin, mitä mieltä missäkin oltiin, ja olin sitä mieltä. Identiteettini ei rakentunut itsestä, vaan ympäristöstä käsin.

"Hurmaamisen tarpeeni oli pohjaton." 

Sulauduin samalla metodilla myös ystäviini. Me tykätään tästä pizzasta... Me ollaan tätä mieltä… Mitään omia mielipiteitä minulla ei ollut.

Hurmaamisen tarpeeni oli pohjaton. Minulla oli sekä mies- että naissuhteita. Yritin kiinnittyä ihmisiin ilman kiintymystä. Jos toinen alkoi osoittaa aitoa kiintymystä, lähdin pakoon.

Opettelin psyyken sairauksien oireet Kalle Achtén Psykiatrian oppikirjoista ja selvitin, kuka lääkäri kirjoittaa mitäkin lääkkeitä. Sain käyttööni kunnon lääkearsenaalin. Napsuttelin koulussa bentsoja pilleripurkista ja menin kapakan kautta kotiin. Aamulla oli vaikea muistaa, missä se polkupyörä olikaan.

Koulun jälkeen pääsin töihin päihde- ja lastensuojelupuolelle. Työhaastattelussa ei kyselty mitään päihdehistoriastani.

Kaksi Virpiä

Olin vakuuttunut, etten tee koskaan omia lapsia, mutta tulin vuonna 2000 raskaaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun osasin iloita siitä, että oma ajatteluni muuttui. Se nainen, joka ei halunnut koskaan lasta, halusikin yhtäkkiä lasta aivan kauheasti. Lopetin päihteiden käytön raskauden ajaksi.

Esikoisen syntymän jälkeen alkoholi alkoi taas varjostaa elämääni. Sekä puolison juominen että oma juomattomuuteni kiristivät pinnaani. Jos sain lapsen turvallisesti hoitoon kerran pari vuodessa, jatkoin samaan malliin kuin ennenkin eli join tolkuttomasti ja hain satunnaista seksiseuraa.

"Tein päihde- ja lastensuojelutyötä, mutta omat asiani olivat päin hemmettiä."

Toinen lapsi syntyi parin vuoden päästä. Yritin saada puolisoni lopettamaan juomisen ja löytää samalla itse tilaisuuksia juoda. Saatoin esimerkiksi lähteä puoluekokoukseen päivää etukäteen, jotta ehdin juoda kunnolla.

Näytin ulospäin miellyttävää naamaa, mutta vihasin vähän kaikkea ja kaikkia. Puolisokin hämmästeli sitä, miten kaksijakoinen saatoin olla. Toisaalta olin kuin imupaperi ja toisaalta todella ilkeä.

Tein päihde- ja lastensuojelutyötä, mutta omat asiani olivat päin hemmettiä. Tajusin, että minun täytyy tehdä jotain, mutten tiennyt yhtään mitä ja missä.

– Viina varjostaa lapsuuteni hyviäkin muistoja, Virpi sanoo.
– Viina varjostaa lapsuuteni hyviäkin muistoja, Virpi sanoo.

Pohjalta ylös

Pohjalla-kokemukseni tapahtui, kun olin yksin kotona. Lähdin ostamaan ruokaa, mutta palasin kaupasta kuuden siiderin kanssa. Kun ne loppuivat, hain seuraavat kuusi ja lopulta vielä kahdeksan lonkeroa. Join kaikki ja löysin lopuksi vielä puolikkaan punaviinipullon.

Kun heräsin aamuyöllä pää tietokoneen näppäimistöllä, en uskaltanut katsoa, mitä viestejä olin lähettänyt. Se oli viimeinen kännini.

Siitä kului puolisen vuotta ennen kuin pääsin aloittamaan ystäväni suositteleman Avominnen hoidon. Siellä ymmärsin saman tien, kuinka syvästi olin päihderiippuvainen.

Kemia oli suojellut minua tuntemiselta ja tunteilta. Raitistumisen myötä pystyin käsittelemään menneisyyttäni. En enää miettinyt, miltä tässä pitäisi tuntua, vaan tunnustelin, miltä oikeasti tuntuu. En usko, että ilman raitistumista mikään terapia olisi tehonnut minuun.

"Raitis minä on rehellisempi, tylsempi, rennompi."

Olin jättänyt koko elämäni avoimia takaportteja, mutta nyt suljin ne ja päätin ottaa vastuun elämästäni. Aloin selvittää talous- ja ihmissuhdesotkujani ja huomasin, että niiden selvittäminen oli selvin päin paljon helpompaa.

Olen voittanut takaisin myös lasteni luottamusta. He voivat tukeutua nyt siihen, että minä huolehdin heistä, eivätkä he minusta.

En hakenut tai saanut mitään erityistä päihteiden tilalle, mutta elämä sai kirkkaammat, oikeammat ja kohdillaan olevat värit. Minusta alkoi tulla minä. Olin kartalla ja läsnä.

Tämä raitis minä on rehellisempi, tylsempi, rennompi ja ehkä vähän hölmömpikin kuin se entinen Virpi. Sen ei tarvitse pinnistellä ja olla huomion keskipiste. Se voi olla vähän sivummalla ja miettiä, mitä elämältään haluaa.

Rakas äiti

Viime kesänä kävin äidin luona ja minulla oli halu puhua, mutten osannut aloittaa. Paluumatkalla Oulusta Kokkolaan soitin hänelle autosta ja kerroin elämästäni. Pyysin myös anteeksi aiheuttamaani huolta.

Hän vastasi tyypilliseen tapaansa, että nuohan ovat olleet ja menneet.

Ehkä itse teot ovat menneet, mutta mieleni käsittelee ne vasta nyt. Siksi niistä pitää myös puhua. Olen kasvanut alkoholin varjossa, mutta en halua jäädä uhrin asemaan.

Katson nykyään äitiäni rakastavasti ja hellästi. Alkoholismi ei ole hänen syytään. Sairaus on vienyt häntä kuusi nolla."

Virpi Karhu on yksi haastatelluista Ani Kellomäen uutuuskirjassa Kosteusvaurioita – kertomuksia pullon juurelta (Ateena Kustannus).

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2017.

humalan valtakunta

Alkoholin kulutus oli viime vuonna 10,8 litraa sataprosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä suomalaista kohti. Sataprosenttinen alkoholi hämää. THL:n tutkija Esa Österberg on laskenut, että jos helsinkiläisten kuluttaman alkoholin muuntaa keskiolueksi, jokainen stadilainen kittaa pari oluttölkkiä päivässä. Jos suomalaisten koko kulutuksen laimentaa keppanaksi, suomalaiset juovat 3,5 miljardia tölkkiä olutta vuodessa. Ani Kellomäen uutuuskirja ”Kosteusvaurioita - kertomuksia pullon juurelta” kuvaa, miten alkoholin kulutus näkyy ja tuntuu ihmisten arjessa.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: