– Päihteistä luopuminen on vasta raitistumisprosessin alku, Virpi Karhu sanoo. Vuonna 1967 syntynyt Virpi asuu Kokkolassa ja on ammatiltaan päihde- ja läheisohjaaja.
– Päihteistä luopuminen on vasta raitistumisprosessin alku, Virpi Karhu sanoo. Vuonna 1967 syntynyt Virpi asuu Kokkolassa ja on ammatiltaan päihde- ja läheisohjaaja.

Virpi Karhu on alkoholistien lapsi, alkoholistin ex-vaimo ja toipuva sekakäyttäjä itsekin. Hän tietää, millaisia kosteusvaurioita alkoholi aiheuttaa.

"Asuimme Koillismaalla 25 kilometrin päässä taajamasta. Pientilaa asuttivat äiti, mummo ja minä. Navetassa oli muutama lehmä.

Isäni asui kylällä ja hänellä oli oma perhe. Äiti oli hänen rakastajattarensa, jota hän tuli tapaamaan yleensä humalassa. Tilanne oli sen verran häpeällinen, ettei siitä saanut puhua.

Kun isä tuli meille humalassa, hän oli kiinnostunut vain äidistäni. Jäin tappiolle. Opin pienestä pitäen olemaan niin kuin en olisikaan.

Äiti oli hyvä maatalon töissä, joten mummo toivoi hänen jatkavan pientilaa. Se ei ollut äidin oma toive. Hän olisi halunnut parturi-kampaajaksi.

Mummo oli elänyt koko elämänsä työntäyteistä arkea ja synnyttänyt kahdeksan lasta. Ensimmäinen mies oli kuollut ja toinen liikkui savotoissa, kunnes kuoli vähän syntymäni jälkeen. Mummolla oli vanhoillislestadiolainen vakaumus, mutta hän ei tuputtanut sitä.

Viinan varjot

Vuonna 1972 panimme pellot pakettiin ja muutimme kylille. Siellä äidin juominen alkoi näkyä ja vaikuttaa yhä enemmän. Välillä hän otti minut ja pikkusiskon ryyppyreissulle mukaan. Jouduimme todistamaan aikuisten tolkutonta kännäilyä ja suorasukaista seksuaalisuutta. Meille ei tehty seksuaalista väkivaltaa, mutta suhteeni seksuaalisuuteen ja omaan kehoon muodostui hankalaksi.

Ouluun muutimme pari vuotta myöhemmin. Asuimme kerrostalossa, jossa useimmat aikuiset kävivät tehtaalla töissä ja juhlivat viikonloput. Niin teki myös äitini.

Selviä viikonloppuja en juuri muista. Viikonloput menivät samalla kaavalla. Pari päivää ryypättiin ja sunnuntai siivoiltiin juhlimisen jälkiä.

"Uimarannalla oli baari ja aloin pelätä, jääkö äiti matkasta ja osaanko yksin kotiin."

Yksi ikävimmistä muistoista liittyy toisen pikkusiskoni varpajaisiin. Isäpuoli soitti ilouutista kolmatta kierrosta samoja sukulaisia viskipullo jalkojen välissä. Kun hän soitti taas kerran mummolleni, nappasin puhelimen hänen kädestään. Hän päätti lähteä saunomaan.

Kun häntä ei kuulunut saunasta, menin katsomaan tilannetta. Siellä hän makasi eritteidensä keskellä pesuhuoneen lattialla. Olin 11-vuotias ja aloin siivota.

Alkoholi luo varjonsa lapsuuden hyviinkin muistoihin. Muistan, kun lähdimme Oulussa äidin kanssa polkupyörillä nappikauppaan ja uimarannalle. Meillä oli mukavaa, mutta uimarannalla oli baari ja aloin pelätä, jääkö äiti matkasta ja osaanko yksin kotiin.

Virpin arki on nyt ihan erilaista. – Raitistuessa elämä saa oikeat värit ja mittasuhteet.
Virpin arki on nyt ihan erilaista. – Raitistuessa elämä saa oikeat värit ja mittasuhteet.

Umpikujassa

Olin innokas laulaja, ja bravuurini oli työväenlaulu Kuolemaantuomitun hyvästijättö. Naapurin luokse pääsin silloin tällöin kuuntelemaan singlelevyjä. Ne olivat juhlahetkiä. Aloin haaveilla laulajan urasta. Luin myös intohimoisesti kirjoja ja Pentti Saarikoski oli minulle kaikki kaikessa.

Minulla oli hirvittävä tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen, mutta ongelma oli siinä, etten yhtään tiennyt, millainen oikeastaan olin.

Lopetin lukion toisen luokan jälkeen. Olisin halunnut olla jo yliopistossa. En jaksanut mennä tikapuista kaikkia askelmia. Alisuorittamiseni näkyi siinä, että luovutin helposti.

Yritin lukion jälkeen itsemurhaa. Sydämeni jouduttiin käynnistämään uudelleen ja selvisin hengissä, mutten käsitellyt itsemurhayritystä millään tavalla. Yrityksiä tuli lisää.

Nuoruuden umpikujatilanteissa tukeuduin viinaan, lääkkeisiin ja viiltelyyn.

Bentsoja koulussa

Pääsin opiskelemaan Ouluun sosiaalialan oppilaitokseen.

Hakeuduin itseäni vanhempaan seuraan ja politiikkaan. Sujahdin kuin kala veteen. Tunnustelin, mitä mieltä missäkin oltiin, ja olin sitä mieltä. Identiteettini ei rakentunut itsestä, vaan ympäristöstä käsin.

"Hurmaamisen tarpeeni oli pohjaton." 

Sulauduin samalla metodilla myös ystäviini. Me tykätään tästä pizzasta... Me ollaan tätä mieltä… Mitään omia mielipiteitä minulla ei ollut.

Hurmaamisen tarpeeni oli pohjaton. Minulla oli sekä mies- että naissuhteita. Yritin kiinnittyä ihmisiin ilman kiintymystä. Jos toinen alkoi osoittaa aitoa kiintymystä, lähdin pakoon.

Opettelin psyyken sairauksien oireet Kalle Achtén Psykiatrian oppikirjoista ja selvitin, kuka lääkäri kirjoittaa mitäkin lääkkeitä. Sain käyttööni kunnon lääkearsenaalin. Napsuttelin koulussa bentsoja pilleripurkista ja menin kapakan kautta kotiin. Aamulla oli vaikea muistaa, missä se polkupyörä olikaan.

Koulun jälkeen pääsin töihin päihde- ja lastensuojelupuolelle. Työhaastattelussa ei kyselty mitään päihdehistoriastani.

Kaksi Virpiä

Olin vakuuttunut, etten tee koskaan omia lapsia, mutta tulin vuonna 2000 raskaaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun osasin iloita siitä, että oma ajatteluni muuttui. Se nainen, joka ei halunnut koskaan lasta, halusikin yhtäkkiä lasta aivan kauheasti. Lopetin päihteiden käytön raskauden ajaksi.

Esikoisen syntymän jälkeen alkoholi alkoi taas varjostaa elämääni. Sekä puolison juominen että oma juomattomuuteni kiristivät pinnaani. Jos sain lapsen turvallisesti hoitoon kerran pari vuodessa, jatkoin samaan malliin kuin ennenkin eli join tolkuttomasti ja hain satunnaista seksiseuraa.

"Tein päihde- ja lastensuojelutyötä, mutta omat asiani olivat päin hemmettiä."

Toinen lapsi syntyi parin vuoden päästä. Yritin saada puolisoni lopettamaan juomisen ja löytää samalla itse tilaisuuksia juoda. Saatoin esimerkiksi lähteä puoluekokoukseen päivää etukäteen, jotta ehdin juoda kunnolla.

Näytin ulospäin miellyttävää naamaa, mutta vihasin vähän kaikkea ja kaikkia. Puolisokin hämmästeli sitä, miten kaksijakoinen saatoin olla. Toisaalta olin kuin imupaperi ja toisaalta todella ilkeä.

Tein päihde- ja lastensuojelutyötä, mutta omat asiani olivat päin hemmettiä. Tajusin, että minun täytyy tehdä jotain, mutten tiennyt yhtään mitä ja missä.

– Viina varjostaa lapsuuteni hyviäkin muistoja, Virpi sanoo.
– Viina varjostaa lapsuuteni hyviäkin muistoja, Virpi sanoo.

Pohjalta ylös

Pohjalla-kokemukseni tapahtui, kun olin yksin kotona. Lähdin ostamaan ruokaa, mutta palasin kaupasta kuuden siiderin kanssa. Kun ne loppuivat, hain seuraavat kuusi ja lopulta vielä kahdeksan lonkeroa. Join kaikki ja löysin lopuksi vielä puolikkaan punaviinipullon.

Kun heräsin aamuyöllä pää tietokoneen näppäimistöllä, en uskaltanut katsoa, mitä viestejä olin lähettänyt. Se oli viimeinen kännini.

Siitä kului puolisen vuotta ennen kuin pääsin aloittamaan ystäväni suositteleman Avominnen hoidon. Siellä ymmärsin saman tien, kuinka syvästi olin päihderiippuvainen.

Kemia oli suojellut minua tuntemiselta ja tunteilta. Raitistumisen myötä pystyin käsittelemään menneisyyttäni. En enää miettinyt, miltä tässä pitäisi tuntua, vaan tunnustelin, miltä oikeasti tuntuu. En usko, että ilman raitistumista mikään terapia olisi tehonnut minuun.

"Raitis minä on rehellisempi, tylsempi, rennompi."

Olin jättänyt koko elämäni avoimia takaportteja, mutta nyt suljin ne ja päätin ottaa vastuun elämästäni. Aloin selvittää talous- ja ihmissuhdesotkujani ja huomasin, että niiden selvittäminen oli selvin päin paljon helpompaa.

Olen voittanut takaisin myös lasteni luottamusta. He voivat tukeutua nyt siihen, että minä huolehdin heistä, eivätkä he minusta.

En hakenut tai saanut mitään erityistä päihteiden tilalle, mutta elämä sai kirkkaammat, oikeammat ja kohdillaan olevat värit. Minusta alkoi tulla minä. Olin kartalla ja läsnä.

Tämä raitis minä on rehellisempi, tylsempi, rennompi ja ehkä vähän hölmömpikin kuin se entinen Virpi. Sen ei tarvitse pinnistellä ja olla huomion keskipiste. Se voi olla vähän sivummalla ja miettiä, mitä elämältään haluaa.

Rakas äiti

Viime kesänä kävin äidin luona ja minulla oli halu puhua, mutten osannut aloittaa. Paluumatkalla Oulusta Kokkolaan soitin hänelle autosta ja kerroin elämästäni. Pyysin myös anteeksi aiheuttamaani huolta.

Hän vastasi tyypilliseen tapaansa, että nuohan ovat olleet ja menneet.

Ehkä itse teot ovat menneet, mutta mieleni käsittelee ne vasta nyt. Siksi niistä pitää myös puhua. Olen kasvanut alkoholin varjossa, mutta en halua jäädä uhrin asemaan.

Katson nykyään äitiäni rakastavasti ja hellästi. Alkoholismi ei ole hänen syytään. Sairaus on vienyt häntä kuusi nolla."

Virpi Karhu on yksi haastatelluista Ani Kellomäen uutuuskirjassa Kosteusvaurioita – kertomuksia pullon juurelta (Ateena Kustannus).

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2017.

humalan valtakunta

Alkoholin kulutus oli viime vuonna 10,8 litraa sataprosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä suomalaista kohti. Sataprosenttinen alkoholi hämää. THL:n tutkija Esa Österberg on laskenut, että jos helsinkiläisten kuluttaman alkoholin muuntaa keskiolueksi, jokainen stadilainen kittaa pari oluttölkkiä päivässä. Jos suomalaisten koko kulutuksen laimentaa keppanaksi, suomalaiset juovat 3,5 miljardia tölkkiä olutta vuodessa. Ani Kellomäen uutuuskirja ”Kosteusvaurioita - kertomuksia pullon juurelta” kuvaa, miten alkoholin kulutus näkyy ja tuntuu ihmisten arjessa.

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.