Oletko sinä tyytyväinen seksielämääsi? Yhä useampi ikäihminen on tyytyväinen; suhteellisen vilkas seksielämä on vielä jopa 90-vuotiailla.

Senioreiden seksielämä on kohentunut huomattavasti 1970-luvulta. Näin todetaan Ruotsissa tehdyssä laajassa seurantatutkimuksessa.

2010-luvun ikäihmiset nauttivat seksuaalisuudestaan aiempia sukupolvia enemmän ja ovat selvästi aktiivisempia seksin harrastajia. 70-vuotiaiden seksuaalinen aktiivisuus on noussut jopa 20 prosenttia 1970-luvulta lähtien.

Mutta seniorit eivät ole lisänneet pelkästään seksin määrää, vaan myös laatua.

62 prosenttia yli 70-vuotiaista naisista on tyytyväisiä seksielämäänsä. Miehillä sama luku on jopa korkeampi, 72 prosenttia. 1970-luvulla vastaavat numerot olivat naisten osalta 41 prosenttia ja miesten 58 prosenttia.

Sahlgrenska akatemian tohtorin, Nils Beckmanin väitöskirja paljastaa, että jopa 90-vuotiaat kokevat seksuaalisia tuntemuksia.

Vieläpä puolet 97-vuotiaistakin suhtautuu seksiin myönteisesti. Heistä kovin moni kuitenkin harmittelee, että heillä ei ole mahdollisuutta jakaa halujaan ja läheisyyden kaipuuta toisen ihmisen kanssa.

Haluatko kysyä jotain seksistä tai läheisyydestä?
Seksuaaliterapeutti Sari Mäki vastaa lukijoiden kysymyksiin.
Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijalle täältä.

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

olio

Minna Lindgren: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä niin kauan kuin itsekkyys on ihmislajin perusvire. Vauraan on helpompi toteuttaa itsekkyyttään kuin köyhän, jonka köyhyys pakottaa ottamaan muutkin huomioon. Ilman yhteisöä köyhä kärsii enemmän ja kuolee kurjasti, ilman yhteisöä rikas (pohjoismaalainen) ostaa rahalla tarvitsemansa palvelut ja turvallisuuden. Olisipa hienoa, jos ihmiskunta kokisi tässä evoluutioharppauksen, sillä silloin pohjoismainen yhteiskuntamme todellakin olisi lähellä paratiisia. Nyt se on...
Lue kommentti