Todellisia ystäviä on harvassa, vai onko? Ei ainakaan siitä päätellen, kuinka valtavasti lukijamme lähettivät kauniita Ystävän teko -tarinoita kirjoituskilpailuumme.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotun HP ProBook 5310m- kannettavan tietokoneen voitti Irmeli Naumanen, Tampere. Lisäksi arvoimme 5 Kingston-muistitikkua: Mirja Heikkilä, Oulu, Timo Hongell, Kokkola, Katriina Koskinen, Helsinki, Titta Lintula, Helsinki ja Hilkka Varonen, Jyväskylä. ET-lehdessä 6/2010 julkaistujen tarinoiden kirjoittajille maksamme 100 euron palkkion. Tässä vielä lisää tarinoita:

Ystäväni jota en unohda

Olin silloin 13-vuotias. Äitini oli kuollut vain 43-vuotiaana rintasyöpään. Asuimme maalaistalossa, valkoiseksi rapatussa, kauniilla paikalla koivujen keskellä. Meillä oli lehmiä, hevonen, lampaita ja kanoja.

Äiti oli hoitanut karjan sekä kaikki taloustyöt aina. Keväällä 1956 hänellä todettiin rintasyöpä, joka leikattiin. Joulun aikaan myös isä autteli karjanhoidossa, koska äiti ei jaksanut.

Kuitenkin hän valmisti meille joulun kuten aina ennekin, samanlaisen lämminhenkisen joulun kuten aina ennenkin, lahjoineen ja jouluruokineen. Enkä silloin tiennyt, että se olisi minun lapsuuteni viimeinen joulu.

Tapaninpäivänä meidän piti mennä kylään, mutta äiti pysytteli mielummin vuoteessa, hän oli väsynyt ja jalkoihin koski. Joulun jälkeen hän meni sairaalaan, jossa todettiin syövän levinneen myös luihin ja kaikkialle kehoon. Hän kuoli helmikuussa.

Sisareni lopetti samaan aikaan opiskelunsa, meni naimisiin ja muutti pois kotoa. Äidin kuolema romahdutti pohjan elämältäni. Lapsuus loppui siihen. Äiti oli huolehtinut aina kaikesta.

Silloin riensi isoäiti Rajamäestä hoitamaan taloustyöt. Lehmät isä hoiti. Näin kului kaksi kuukautta ja sitten taloomme eräänä päivänä saapui uusi naisihminen, kantaen yhä matkalaukkua. Hän oli minun uusi äitipuoleni, kylmäkkö ammatiltaan. Isoäiti sai lähteä pois.

Naapurissamme asui Sirkka miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli äidin sairastuessa ja ollessa hoidoissa käynyt auttelemmassa talomme töissä ja karjan hoidossa, aina kun oli pyydetty.

Hän oli iloinen, tummatukkainen, toimelias ja kolmen pienen lapsen äiti. Nyt hän näki minun suruni ja saatoin aina pistäytyä naapurissa.

Hän lainasi minulle naistenlehtiä ja saatoin keskustella hänen kanssaan kaikista asioista ja purkaa huoleni. Ilman hänen henkistä tukeaan en tiedä, miten olisin selviytynyt. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Pidin itsestään selvyytenä hänen ystävyyttään.

Elämäni oli vaikeaa, koska äitipuoleni sairasti skitsofreniaa ja kun isä ei ollut kuulemassa hän moitti minua milloin mistäkin. Yritin olla mieliksi ja tein aina kaiken mitä hän pyysi.

Olin kuitenkin yksin ja ylimääräinen lapsuudenkodissani. Ollessani viidentoista hän määräsi minun tehtäväkseni hoitaa aamuvuorot navetessa. Muistan kuinki kello kuudelta aamulla kävelin talosta navetalle lumista polkua.

Taivaalla loistivat tähdet. Katsoin ylös ja mielessäni puhelin äidille sinne tähdille. Kerroin elämästäni ja toivestani. Luulen, että kuuli minua ja on ollut suojelusenkelinäni aina, koska elämässäni on ollut onnea ja olen saanut paljon kaikkea, mistä nyt vanhana olen onnellinen.

Kuitenkin silloin tulevaisuuden suunnitelmani ja toiveeni kävin aina keskustelemassa Sirkan kanssa. Minulle oli aina hänen ovensa avoinna ja hänellä oli aika keskustella.

Sain hyviä neuvoja ja myötätuntoa. Hän kehotti minua hakeutumaan mainospiirtäjäksi ja opiskelemaan Helsinkiin. Neuvot jäivät alitajuntaan ja myöhemmin toteutin niitä.

Olin 17-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja elämäntyöni tein suunnitteluavustajana Helsinkigin kaupungilla. Sain pirtää päivät pitkät ja työni oli mielenkiintoista. Olen siitäkin kiitollinen Sirkalle.

En ole nähnyt häntä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä ole koskaan kertonut, miten paljon hän vaikuti minun elämäni kulkuun. Näin myöhemmin en edes uskalla ajatella, kuinka olisin selviytynyt henkisesti äitini kuolemasta ilman hänen tukeaan.

Naapurintyttö

Ystävän teko

Elin parhaillaan eroamisajatusvaihetta, jota en ollut pystynyt ketomaan kenellekään. En edes omalle äidilleen. Tuolloin olin nuori 24-vuotiasja 6kk:n tyttären äiti, joka käytännössä olin alusta alkaen yksin huoltanut.

Omasta mielestäni rakkausavioliittoni murtui jo lapsenodotusaikana. Epäonnistuminen paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana vihkimisestä. Yritin elää kaksoiroolini avulla, vaikka elämä oli ahdistavaa helvettiä.

Eräänä iltapäivänä työpäivän jälkeen pukukopilla kotiin lähdön aikaan, tuli myös jonkun aikaa tuntemani työtoveri, johon tunsin luottamusta. Koska olin ahdistuksestani aivan pakahtumaisillani, sain sanotuksi, että halutako tietää mitä minulle todellisuudessa kuuluu?

Ensimmäisen kerran sain ääneen myönnetyksi toiselle ihmiselle oman epäonnistumisen yksityiselämässäni. Onneksi tämä ihminen oli oikea kuuntelija ja myös käytännön arjentukia siitä eteenpäin.

Kuuntelijani ehdotti, että haluaisinko jutella enemmän tilannetta läpikäyden. Hän oli valmis tulemaan vartavasten toiselle paikkakunnalle kotiini, vaikka hänellä itselläänki oli pieni lapsi perheessään.

Juttelimme pitkän illan itkien ja vuoroin nauraen. Ystävä lupasi myös tarvittaessa lainata pienen määrän rahaa, että saisin ostaa ruokaa loppukuusta, kun oli tiukka taloustilanne.

Tästä tapaamisestamme, asioista juttelemalla purkaen, alkoi minun raskas ahdistukseni helpottaa ja avain kuin tiukka vanne pääni ympärilläni rupesi löystymään.

Omat ajatukset alkoivat juoksemaan johdonmukaisemmin ja se tukala saman asian ympärillä jankkaaminen väheni. Samanaikaisesti alkoivat vähetä kokemani psykosomaattiset oireeni, joita oli vatsaan pistäminen, silmien alle tulevat lihasnykäykset.

Asioiden selkiydyttyä jaksoin laittaa avioeroni vireelle, käydä säännöllisesti työssä ja hoitaa vapaa ajalla omaa rakasta tytärtäni edelleen yksinhuoltajana. Lapsen isä joutui kärsimään pitkään vankeustuomiota, joka helpotti eron vireille panoa.

Jälkeenpäin olen todennut, että sain todellisen ystävän avun viime hetkellä, sillä tunsin oloni niin raskaaksi, etten olisi enää kauan jaksanut.

Merkitykselliseksi tämän ystävän teon tekee se, että hän ei viivytellyt, vaan toimi heti tilaisuuden tullen ja tuli kuuntelijaksi avun tarvitsijalle, vaikka oman nuori perheensä olisi tarvinnut häntä kotona.

Toisen merkityksen tuon ystävän (työtoverin) apu opetti minulle elämää varten, ettei kannata hävetä omaa pahaaoloaan terveyden menettämisen kustannuksella.

Apua kannattaa hakea ajoissa, niin selviytyminen on varmemmin helpompaa. Tämä auttajani oli sattumoisin psykiatrian sairaahoitja, ehkä sen takia osasi auttaa ajoissa.

Olen yrittänyt etsiä tätä kyseistä henkilöä jälkeenpäin samannimisten puhelinnumeroista, mutta ei ole löytynyt. Tämä tarinani tapahtui 1971 Helsingissä todennäköisesti marraskuussa. Onko hän ET-lehdellä mahdollisuus auttaa avunantajan löytämisessä?

Iines

Kaarinalle

Tiesin heti, kenestä kirjoitan. Kirjoitan sinusta Kaarina, osastonhoitaja, esimieheni, ystäväni. Suljen  silmäni, ja näen sinut edessäni pyöreänä ja nauravana, lumivalkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä ja sukissa.Kaikki arvomerkit siististi rintapielessäsi.

Siitä on pian 40 vuotta, kun tulin  vastavalmistuneena sairaanhoitajana sinun osastollesi vanhainkotiin.

Osasto oli iso, työntekijöitä paljon, ja minä olin osaamaton ja epävarma. Sinä otit minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuin arvokkaammankin vieraan. Esittelit minut yksitellen kaikille talon asukkaille ja työtovereille. Pitkä työurani alkoi lupaavasti.

untui hienolta, kun selvästikin luotit minuun. Näytit monet niksit ja temput, joita ei koulussa opita. Pian annoit minun suorittaa yksin vaikeimmatkin toimenpiteet: "mene sinä tekemään, kun olet siinä niin näpsä". Kun kerran sinä näit minut näin, täytyihän minun olla luottamuksen arvoinen.

Ehkä sinäkin sait minulta jotain, nuoren ihmisen ennakkoluulottomuutta ja toiveikkuutta, tuoreita ajatuksia. Itsekin myöhemmin osastonhoitajana ja esimiehenä olin hyvän opin saanut: anna nuorille tilaisuus, rohkaise ja kannusta. Jokaisesta työntekijästä löytyy aina se hyvä, jos sen annetaan tulla esille.

Olihan meillä erimielisyytemme, ikäeroakin oli 25 vuotta. Mutta se ei ollut mitään vakavaa, kuuntelimme silti toisiamme. Joskus kokeilin tahallani rajojani.

Pääsimme eräänä vuonna yhdessä Helsinkiin sairaanhoitajapäiville. Yövyimme hotellissa, ja niin vein sinua uskovaista, vanhaa ihmistä  pääkaupungin pintapaikkoihin.

Mutta sinä et ollut milläsikään, vaikka et ollut koskaan sellaisista paikoista uneksinutkaan. Sen täytyi olla sinulle melkoinen kokemus.

Sitä ystävyyttä ei koskaan vannottu eikä vakuutettu. Siihen ei koskaan vedottu, ei pyydetty vastapalveluksia. Se oli luottamusta, keskinäistä ihailua ja arvostusta.

Silti voin  sanoa, että meidän ystävyytemme on ollut elämäni merkityksellisimpiä. Se on vaikuttanut koko loppuelämääni ja uraani sairaanhoitajana.

Olen kiitollinen, että saimme kulkea kappaleen matkaa yhdessä.

Tuisku

Kuninkaalliset

Olen ollut parin vuosikymmenen ajan innokas ottamaan osaa erilaisiin laulukilpailuihin. Monesti olen joutunut taputtamaan muille voittajille, mutta jotain menestystäkin on tullut. Siitä on jo kauan kun minua hoputettiin osallistumaan tangokilpailuihin.

Ikää oli jo tuolloin ns. liikaa mittarissa ja ilmoitin, etten ikä päivänä voisi ajatellakaan asiaa, koska en ole sinut tangon rytmien kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Innostuin tangosta ja kilpailin ihan oikeissakin tangokilpailuissa. Voitto tuli kuitenkin SM – tangokaraokessa.  Vuodella ei ole niin väliä.

Ihan muista syistä tuohon aikaan ei parisuhteemme toiminut kovin hyvin.  Sanoisin , että toimi huonosti. Yrittäjän arki oli taistelua laman kourissa ja konkurssin uhka nakersi  koko ajan voimavarojamme.

Olin päättänyt kuitenkin osallistua kilpailuun. Se pidettiin tangon mekassa Seinäjoella. Starttasin hieman kiihtyneessä mielen tilassa matkaan , kolhien jopa Subarun peräosan sementtirappuseen. Menin, voitin ja tulin!

Vastaanotto ei ollut onnellinen. Miehen oli palannut maaottelumatkaltaan. En voinut jakaa iloani kenenkään kanssa tuona yönä. Koitti arki , jolloin jatkoin työtäni siivoten hotellihuoneita.

Yhtäkkiä sisään asui mies naamio silmillään ja sanoi , että nyt autoon, sitoen  samalla silmäni jollakin huivilla! Vaistosin miehen lempeästä ja tutustakin äänestä, että se oli leikkiä!

Lähdin mukaan ja minut nostettiin autoon ja joku kuski starttasi jonnekin. Matka ei ollut pitkä, mutta merkityksellinen. Jotain oli tapahtumassa. Auto pysähtyi ja sain komennon nousta ylös.

Joku avusti, etten kompuroisi. Side poistettiin silmiltäni ja samassa selvisi mistä oli kysymys: Ystäväni oli järjestänyt minulle yllätysjuhlat!

Paikka oli kaupungin korkein maisemallinen kukkula. Auton perään maahan oli levitetty pitkä riepumatto. Maton päässä alkoi ystävättäreni laulaa ja soitta kitaralla  Mandoliiniomiehestä tuttuja sanoja:…pyyhi kyyneleet….

Ympärillä oli joukko ystäviä kukkien kera voitto pokaaliani heilutellen. Polku jatkui metsään, missä valkea puutarha tuoli odotti "kunigatarta". 

Minulle asetettin päähän kruunu ja harteille viitta kuohuviinilasien helistessä! Pöydällä komeili täytekakku ja kaikki saivat kahvia juodakseen!

Juhlan kestosta en ole enää varma, mutta lopulta metsästä ilmestyi jälleen kolme ” ryöstäjää”. He kaikki - kaksi  kolmesta lapsestamme ja mieheni,veivät minut kotiin  onnitellen, halaten ja rakastaen.

En koskaan voi unohtaa, enkä olla kyllin  kiitollinen ystävälleni hänen terapeuttisesta teostaan.

Yllätys

Jakolaskuja  Birgitan kanssa

Kävin kansakoulua kuusikymmenluvulla. Isäni oli rakennustyömies, äitini oli kotona. Luokalleni tuli uusi tyttö, Birgitta, pankinjohtajan tytär. Siihen aikaan varakkaat perheet eivät seurustelleet työläisperheiden kanssa.

Opettaja laittoi Birgitan istumaan viereeni, koska olimme samankokoiset. Pitkinä tyttöinä olimme luokkahuoneen perällä.

Birgitalla oli ruskeat kiharat hiukset, joihin oli aina solmittu suuri  silkkirusetti. Minun hiukseni oli leikattu lyhyiksi. ”Pysyvät siisteinä”, sanoi äiti.

Birgitalla oli eri vaate joka viikko. Jos meillä ei ollut urheilua, hän pukeutui aina hameeseen tai mekkoon. Mekot eivät olleet mitään puuvillaisia äidin ompelemia kuten minun, vaan oikeasta vaatekaupasta ostettuja valmisvaatteita.

Kuosi oli aina muodinmukaista, milloin Brigitte Bardot -ruutuja tai geometrisia kuvioita  rypistymättömissä uutuuskankaissa. Kenkiäkin Birgitalla oli monta paria. Minulla oli vain kävelykengät syksyksi ja kevääksi, saappaat sateeseen, tallukkaat pakkaseen ja kesällä juostiin paljain jaloin.

Birgitta pärjäsi hyvin koulussa. Laskennossa ja lukemisessa oli kymppi, ja juoksussa ja hiihdossa hän päihitti monet pojatkin.  Yksi heikkous hänellä oli. Birgitta ei oppinut virkkaamaan. Minä osasin virkata ketjua ja pylväitä.

Tiesin, miten kiinteä silmukka tehdään. Hallitsin kavennukset ja ympyrät. Äitini oli taitava käsitöiden tekijä ja hänen mielestään kaikkien naisten piti osata neuloa ja ommella, virkata ja parsia. Muuten olin koulussa keskiverto-oppilas. Mutta käsityötunnit olivat suosikkejani. Silloin sain minäkin loistaa.

Lokakuussa opettaja ilmoitti, että teemme joululahjaksi äideille patalapun. Aikaa oli runsaasti, mutta patalapusta tehtäisiinkin erityisen hieno. Siihen käytettäisiin kahta väriä ja reunaan kirjottaisiin äidin nimikirjaimet.

Hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin voitonriemuisesti Birgittaa, joka oli laskenut katseensa pulpetin kanteen ja pyöritteli ruskeaa kiharaa sormiensa välissä.

Opettaja jakoi langat ja koukun jokaiselle. – Ketjusilmukoitahan olemme tehneet jo niin paljon, että kaikki osaavat. Valitsin punaisen lankakerän ja harmaata reunukseen  ja tein ensimmäiset aloitussilmukat.

Birgitta tarttui koukkuun ja lankaan. Hän pyöritti langan päätä käsissään. – Miten ne ketjut tehdään, Birgitta kuiskutti minulle. Huokaisin harmistuneena. – Kysy opettajalta, tiuskaisin. 

Birgitta viittasi. – Opettaja, mä en tiedä miten tämä aloitetaan, hän sanoi hiljaisella äänellä. Koko luokka kuuli sen kuitenkin ja joku tirskahti. Birgitan posket punehtuivat.

Opettaja huokaisi ja tuli pulpettimme viereen neuvomaan.  Birgitta nyökytteli ja heilutteli virkkuukoukkua. Vähän ennen tunnin loppumista vilkaisin vierustoverin patalapun tekoa.

Oma käsityöni oli jo halkaisijaltaan kuusi senttiä. Birgitan työ ei ollut edistynyt lainkaan. Hän oli vain kietonut lankaa koukun ympärille niin, että siinä oli paksu nukkaantunut möykky. – Sä oot sotkenu koko langan, kauhistelin Birgitalle.

Hän vain puristi hiostunutta möykkyä tiukemmin sormiensa välissä. Kyynel tipahti poskelta pulpetin kannelle. Eipä auttanut laskennon kymppi patalapun teossa! Puistelin päätäni kuten äidilläni oli tapana tehdä, kun toin huonoja numeroita kokeista kotiin.

Minä sain patalappuni valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Opettaja kehui siistiä jälkeä ja laittoi sen nuppineuloilla kiinni luokkamme seinälle joulunäyttelyä varten. Birgitta joutui istumaan käsityötunneilla opettajan vieressä virkkaamassa lappuaan.

Hän virkkasi pienen pätkän, ja opettaja jatkoi. Birgitan patalapusta tuli puolet pienempi kuin minun, eikä hän ehtinyt tekemään siihen eriväristä koristereunusta.

Joululoman jälkeen palasimme ahertamaan.  – Nyt keväällä keskitymme erityisesti laskentoon, opettaja ilmoitti. – Käsityöt ja urheilu saavat jäädä vähemmälle. Olemme hiukan jäljessä laskutehtävissä.  Minua harmitti. En pitänyt laskemisesta.

Opettaja kirjoitti taululle kuusi tehtävää, joissa oli ihmeellisiä merkkejä numeroiden välissä. – Tänään opetellaan jakolaskuja. Tehdään nämä laskut täällä tunnilla. Opettaja selitti jakamisen mysteerejä, mutta Birgitta ratkaisi jo tehtäviä kynä suhisten vihkoa vasten.

En ymmärtänyt mitään opettajan selostuksesta. Opettaja huomasi hämmennykseni ja tuli neuvomaan jakokulman tekemisessä. Siihen kulmaan laskutaitoni loppuikin.

Vilkaisin Birgittaa. Hänellä oli enää kaksi laskua laskematta. - Eksä osaa? Valmistuin vastaamaan Birgitalle kiukkuisesti takaisin, että ”mitä se sulle kuuluu”, mutta tuntia oli enää viisitoista minuuttia jäljellä. – Voiksä vähän neuvoa, nielin ylpeyteni.

Birgitta kumartui vihkooni päin ja avasi numero numerolta jakolaskun salaisuudet. Viimeisen laskun osasin tehdä jo ilman neuvoja. – Eihän se ollut edes vaikeaa, riemuitsin.

Birgitta hymyili. – Laskento on ihan kivaa. Birgitta ei ehtinyt tekemään omia laskujaan ennen kellon soittoa. Kun huolestuin siitä, hän vain nauroi. – Mä teen ne kotona.

Birgitta neuvoi minua koko kevään laskutehtävissä. Tarkistimme laskut yhdessä ennen opettajan luokkaan tuloa. Kevään todistuksessa laskennon numeroni oli noussut kuutosesta kahdeksaan. Äiti ei enää puistellut päätään katsoessaan todistustani, vaan taputti poskeani. –Hyvä!

Syksyllä aloimme tehdä taas käsitöitä. Sinä jouluna äiti sai neulotun kaulahuivin. Pyysin Birgitan meille kotiin ja äitini neuvoi, miten silmukoita tehdään.

Neuloin muutaman kerroksen Birgitan huiviin, jotta hän sai sen valmiiksi jouluun mennessä. Sinä vuonna meillä molemmilla oli käsityö luokan seinällä.

Tiemme erosivat Birgitan kanssa kansakoulun jälkeen. Hänen perheensä muutti pois paikkakunnalta. Ystävyyden olemuksesta tämä yhdeksänvuotias tyttö opetti minulle enemmän kuin  muu hänen jälkeensä.

Ystävä ei kadehdi eikä jätä pulaan.

Oikea ystävä

ET:n päätoimittaja Katriina sai ystävältään vinkin, miten rutiiniksi muuttuneisiin konsertti-iltoihin tulisi uutta potkua.

Kuuntelen mielelläni klassista musiikkia. Joitain vuosia sitten kävin ahkerasti Radion sinfoniaorkesterin konserteissa Helsingissä. Hankin sarjalipun, jolla pääsin Musiikki­taloon aina tietylle tuolille tiettyinä perjantai-iltoina.

Ajan mittaan into laimeni, ja olin vähällä lopettaa harrastuksen. Ihanista konsertti-illoista oli nimittäin tullut rutiinia.

Silloin sain vinkin ystävältäni. Iltoihin tulisi aivan uutta potkua, kun en lukisi ohjelmaa etukäteen. ”Kun pääset saliin, silmäile lavaa ja laske tuolit. Millaisella kokoonpanolla ensimmäinen teos soitetaan? Musiikin alkaessa sulje silmäsi ja yritä arvata, mikä teos ja kuka säveltäjä on kyseessä.”

Konsertit muuttuivat yhtäkkiä jännittäviksi peli-illoiksi, joissa yllätys oli taattu joka kerta. Osuin välillä oikeaan, mutta useimmiten arvaukseni meni pieleen. Opin valtavasti uutta, sillä havainnoin ja kuuntelin konsertteja paljon tarkemmin kuin aikaisemmin. Virkistävän jännityksen keskellä kaiken ydin oli kuitenkin musiikki.

Kaipaan elämääni jatkuvasti uutta opittavaa ja uusia kokemuksia. Aistit terästyvät, tunteet voimistuvat ja jo pelkkä ajatus ennen kokemattomasta asiasta kutkuttaa mieltä etukäteen.

Muutokset pitävät ihmismielen virkeänä, eikä asian tarvitse olla suuri. Yhdelle riittää luonnon muutosten seuraaminen vuodenaikojen mukaan tutulla kävelylenkillä. Toinen tarvitsee uuden asunnon, eksoottisia reseptejä tai sokkotreffit. Minuun kolahtivat jännitys ja yllätykset, joita omien musiikkitietojeni testaaminen sai aikaan.

Uudet kokemukset ja rutiinien rikkominen tekevät hyvää myös aivoille, tutkijat sanovat. Totutusta kaavasta poikkeaminen vaatii uuden oppimista, jolloin aivot joutuvat töihin ja syntyy uusia hermoratoja.

Seuraavaksi kokeilen haarukoida ruuan suuhuni vasemmalla kädellä tai ryhdyn opiskelemaan tšekin kieltä. Kauankohan kestää, että uusista asioista on tullut tylsää rutiinia?

Virkeää toukokuuta!

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin: