Todellisia ystäviä on harvassa, vai onko? Ei ainakaan siitä päätellen, kuinka valtavasti lukijamme lähettivät kauniita Ystävän teko -tarinoita kirjoituskilpailuumme.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotun HP ProBook 5310m- kannettavan tietokoneen voitti Irmeli Naumanen, Tampere. Lisäksi arvoimme 5 Kingston-muistitikkua: Mirja Heikkilä, Oulu, Timo Hongell, Kokkola, Katriina Koskinen, Helsinki, Titta Lintula, Helsinki ja Hilkka Varonen, Jyväskylä. ET-lehdessä 6/2010 julkaistujen tarinoiden kirjoittajille maksamme 100 euron palkkion. Tässä vielä lisää tarinoita:

Ystäväni jota en unohda

Olin silloin 13-vuotias. Äitini oli kuollut vain 43-vuotiaana rintasyöpään. Asuimme maalaistalossa, valkoiseksi rapatussa, kauniilla paikalla koivujen keskellä. Meillä oli lehmiä, hevonen, lampaita ja kanoja.

Äiti oli hoitanut karjan sekä kaikki taloustyöt aina. Keväällä 1956 hänellä todettiin rintasyöpä, joka leikattiin. Joulun aikaan myös isä autteli karjanhoidossa, koska äiti ei jaksanut.

Kuitenkin hän valmisti meille joulun kuten aina ennekin, samanlaisen lämminhenkisen joulun kuten aina ennenkin, lahjoineen ja jouluruokineen. Enkä silloin tiennyt, että se olisi minun lapsuuteni viimeinen joulu.

Tapaninpäivänä meidän piti mennä kylään, mutta äiti pysytteli mielummin vuoteessa, hän oli väsynyt ja jalkoihin koski. Joulun jälkeen hän meni sairaalaan, jossa todettiin syövän levinneen myös luihin ja kaikkialle kehoon. Hän kuoli helmikuussa.

Sisareni lopetti samaan aikaan opiskelunsa, meni naimisiin ja muutti pois kotoa. Äidin kuolema romahdutti pohjan elämältäni. Lapsuus loppui siihen. Äiti oli huolehtinut aina kaikesta.

Silloin riensi isoäiti Rajamäestä hoitamaan taloustyöt. Lehmät isä hoiti. Näin kului kaksi kuukautta ja sitten taloomme eräänä päivänä saapui uusi naisihminen, kantaen yhä matkalaukkua. Hän oli minun uusi äitipuoleni, kylmäkkö ammatiltaan. Isoäiti sai lähteä pois.

Naapurissamme asui Sirkka miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli äidin sairastuessa ja ollessa hoidoissa käynyt auttelemmassa talomme töissä ja karjan hoidossa, aina kun oli pyydetty.

Hän oli iloinen, tummatukkainen, toimelias ja kolmen pienen lapsen äiti. Nyt hän näki minun suruni ja saatoin aina pistäytyä naapurissa.

Hän lainasi minulle naistenlehtiä ja saatoin keskustella hänen kanssaan kaikista asioista ja purkaa huoleni. Ilman hänen henkistä tukeaan en tiedä, miten olisin selviytynyt. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Pidin itsestään selvyytenä hänen ystävyyttään.

Elämäni oli vaikeaa, koska äitipuoleni sairasti skitsofreniaa ja kun isä ei ollut kuulemassa hän moitti minua milloin mistäkin. Yritin olla mieliksi ja tein aina kaiken mitä hän pyysi.

Olin kuitenkin yksin ja ylimääräinen lapsuudenkodissani. Ollessani viidentoista hän määräsi minun tehtäväkseni hoitaa aamuvuorot navetessa. Muistan kuinki kello kuudelta aamulla kävelin talosta navetalle lumista polkua.

Taivaalla loistivat tähdet. Katsoin ylös ja mielessäni puhelin äidille sinne tähdille. Kerroin elämästäni ja toivestani. Luulen, että kuuli minua ja on ollut suojelusenkelinäni aina, koska elämässäni on ollut onnea ja olen saanut paljon kaikkea, mistä nyt vanhana olen onnellinen.

Kuitenkin silloin tulevaisuuden suunnitelmani ja toiveeni kävin aina keskustelemassa Sirkan kanssa. Minulle oli aina hänen ovensa avoinna ja hänellä oli aika keskustella.

Sain hyviä neuvoja ja myötätuntoa. Hän kehotti minua hakeutumaan mainospiirtäjäksi ja opiskelemaan Helsinkiin. Neuvot jäivät alitajuntaan ja myöhemmin toteutin niitä.

Olin 17-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja elämäntyöni tein suunnitteluavustajana Helsinkigin kaupungilla. Sain pirtää päivät pitkät ja työni oli mielenkiintoista. Olen siitäkin kiitollinen Sirkalle.

En ole nähnyt häntä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä ole koskaan kertonut, miten paljon hän vaikuti minun elämäni kulkuun. Näin myöhemmin en edes uskalla ajatella, kuinka olisin selviytynyt henkisesti äitini kuolemasta ilman hänen tukeaan.

Naapurintyttö

Ystävän teko

Elin parhaillaan eroamisajatusvaihetta, jota en ollut pystynyt ketomaan kenellekään. En edes omalle äidilleen. Tuolloin olin nuori 24-vuotiasja 6kk:n tyttären äiti, joka käytännössä olin alusta alkaen yksin huoltanut.

Omasta mielestäni rakkausavioliittoni murtui jo lapsenodotusaikana. Epäonnistuminen paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana vihkimisestä. Yritin elää kaksoiroolini avulla, vaikka elämä oli ahdistavaa helvettiä.

Eräänä iltapäivänä työpäivän jälkeen pukukopilla kotiin lähdön aikaan, tuli myös jonkun aikaa tuntemani työtoveri, johon tunsin luottamusta. Koska olin ahdistuksestani aivan pakahtumaisillani, sain sanotuksi, että halutako tietää mitä minulle todellisuudessa kuuluu?

Ensimmäisen kerran sain ääneen myönnetyksi toiselle ihmiselle oman epäonnistumisen yksityiselämässäni. Onneksi tämä ihminen oli oikea kuuntelija ja myös käytännön arjentukia siitä eteenpäin.

Kuuntelijani ehdotti, että haluaisinko jutella enemmän tilannetta läpikäyden. Hän oli valmis tulemaan vartavasten toiselle paikkakunnalle kotiini, vaikka hänellä itselläänki oli pieni lapsi perheessään.

Juttelimme pitkän illan itkien ja vuoroin nauraen. Ystävä lupasi myös tarvittaessa lainata pienen määrän rahaa, että saisin ostaa ruokaa loppukuusta, kun oli tiukka taloustilanne.

Tästä tapaamisestamme, asioista juttelemalla purkaen, alkoi minun raskas ahdistukseni helpottaa ja avain kuin tiukka vanne pääni ympärilläni rupesi löystymään.

Omat ajatukset alkoivat juoksemaan johdonmukaisemmin ja se tukala saman asian ympärillä jankkaaminen väheni. Samanaikaisesti alkoivat vähetä kokemani psykosomaattiset oireeni, joita oli vatsaan pistäminen, silmien alle tulevat lihasnykäykset.

Asioiden selkiydyttyä jaksoin laittaa avioeroni vireelle, käydä säännöllisesti työssä ja hoitaa vapaa ajalla omaa rakasta tytärtäni edelleen yksinhuoltajana. Lapsen isä joutui kärsimään pitkään vankeustuomiota, joka helpotti eron vireille panoa.

Jälkeenpäin olen todennut, että sain todellisen ystävän avun viime hetkellä, sillä tunsin oloni niin raskaaksi, etten olisi enää kauan jaksanut.

Merkitykselliseksi tämän ystävän teon tekee se, että hän ei viivytellyt, vaan toimi heti tilaisuuden tullen ja tuli kuuntelijaksi avun tarvitsijalle, vaikka oman nuori perheensä olisi tarvinnut häntä kotona.

Toisen merkityksen tuon ystävän (työtoverin) apu opetti minulle elämää varten, ettei kannata hävetä omaa pahaaoloaan terveyden menettämisen kustannuksella.

Apua kannattaa hakea ajoissa, niin selviytyminen on varmemmin helpompaa. Tämä auttajani oli sattumoisin psykiatrian sairaahoitja, ehkä sen takia osasi auttaa ajoissa.

Olen yrittänyt etsiä tätä kyseistä henkilöä jälkeenpäin samannimisten puhelinnumeroista, mutta ei ole löytynyt. Tämä tarinani tapahtui 1971 Helsingissä todennäköisesti marraskuussa. Onko hän ET-lehdellä mahdollisuus auttaa avunantajan löytämisessä?

Iines

Kaarinalle

Tiesin heti, kenestä kirjoitan. Kirjoitan sinusta Kaarina, osastonhoitaja, esimieheni, ystäväni. Suljen  silmäni, ja näen sinut edessäni pyöreänä ja nauravana, lumivalkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä ja sukissa.Kaikki arvomerkit siististi rintapielessäsi.

Siitä on pian 40 vuotta, kun tulin  vastavalmistuneena sairaanhoitajana sinun osastollesi vanhainkotiin.

Osasto oli iso, työntekijöitä paljon, ja minä olin osaamaton ja epävarma. Sinä otit minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuin arvokkaammankin vieraan. Esittelit minut yksitellen kaikille talon asukkaille ja työtovereille. Pitkä työurani alkoi lupaavasti.

untui hienolta, kun selvästikin luotit minuun. Näytit monet niksit ja temput, joita ei koulussa opita. Pian annoit minun suorittaa yksin vaikeimmatkin toimenpiteet: "mene sinä tekemään, kun olet siinä niin näpsä". Kun kerran sinä näit minut näin, täytyihän minun olla luottamuksen arvoinen.

Ehkä sinäkin sait minulta jotain, nuoren ihmisen ennakkoluulottomuutta ja toiveikkuutta, tuoreita ajatuksia. Itsekin myöhemmin osastonhoitajana ja esimiehenä olin hyvän opin saanut: anna nuorille tilaisuus, rohkaise ja kannusta. Jokaisesta työntekijästä löytyy aina se hyvä, jos sen annetaan tulla esille.

Olihan meillä erimielisyytemme, ikäeroakin oli 25 vuotta. Mutta se ei ollut mitään vakavaa, kuuntelimme silti toisiamme. Joskus kokeilin tahallani rajojani.

Pääsimme eräänä vuonna yhdessä Helsinkiin sairaanhoitajapäiville. Yövyimme hotellissa, ja niin vein sinua uskovaista, vanhaa ihmistä  pääkaupungin pintapaikkoihin.

Mutta sinä et ollut milläsikään, vaikka et ollut koskaan sellaisista paikoista uneksinutkaan. Sen täytyi olla sinulle melkoinen kokemus.

Sitä ystävyyttä ei koskaan vannottu eikä vakuutettu. Siihen ei koskaan vedottu, ei pyydetty vastapalveluksia. Se oli luottamusta, keskinäistä ihailua ja arvostusta.

Silti voin  sanoa, että meidän ystävyytemme on ollut elämäni merkityksellisimpiä. Se on vaikuttanut koko loppuelämääni ja uraani sairaanhoitajana.

Olen kiitollinen, että saimme kulkea kappaleen matkaa yhdessä.

Tuisku

Kuninkaalliset

Olen ollut parin vuosikymmenen ajan innokas ottamaan osaa erilaisiin laulukilpailuihin. Monesti olen joutunut taputtamaan muille voittajille, mutta jotain menestystäkin on tullut. Siitä on jo kauan kun minua hoputettiin osallistumaan tangokilpailuihin.

Ikää oli jo tuolloin ns. liikaa mittarissa ja ilmoitin, etten ikä päivänä voisi ajatellakaan asiaa, koska en ole sinut tangon rytmien kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Innostuin tangosta ja kilpailin ihan oikeissakin tangokilpailuissa. Voitto tuli kuitenkin SM – tangokaraokessa.  Vuodella ei ole niin väliä.

Ihan muista syistä tuohon aikaan ei parisuhteemme toiminut kovin hyvin.  Sanoisin , että toimi huonosti. Yrittäjän arki oli taistelua laman kourissa ja konkurssin uhka nakersi  koko ajan voimavarojamme.

Olin päättänyt kuitenkin osallistua kilpailuun. Se pidettiin tangon mekassa Seinäjoella. Starttasin hieman kiihtyneessä mielen tilassa matkaan , kolhien jopa Subarun peräosan sementtirappuseen. Menin, voitin ja tulin!

Vastaanotto ei ollut onnellinen. Miehen oli palannut maaottelumatkaltaan. En voinut jakaa iloani kenenkään kanssa tuona yönä. Koitti arki , jolloin jatkoin työtäni siivoten hotellihuoneita.

Yhtäkkiä sisään asui mies naamio silmillään ja sanoi , että nyt autoon, sitoen  samalla silmäni jollakin huivilla! Vaistosin miehen lempeästä ja tutustakin äänestä, että se oli leikkiä!

Lähdin mukaan ja minut nostettiin autoon ja joku kuski starttasi jonnekin. Matka ei ollut pitkä, mutta merkityksellinen. Jotain oli tapahtumassa. Auto pysähtyi ja sain komennon nousta ylös.

Joku avusti, etten kompuroisi. Side poistettiin silmiltäni ja samassa selvisi mistä oli kysymys: Ystäväni oli järjestänyt minulle yllätysjuhlat!

Paikka oli kaupungin korkein maisemallinen kukkula. Auton perään maahan oli levitetty pitkä riepumatto. Maton päässä alkoi ystävättäreni laulaa ja soitta kitaralla  Mandoliiniomiehestä tuttuja sanoja:…pyyhi kyyneleet….

Ympärillä oli joukko ystäviä kukkien kera voitto pokaaliani heilutellen. Polku jatkui metsään, missä valkea puutarha tuoli odotti "kunigatarta". 

Minulle asetettin päähän kruunu ja harteille viitta kuohuviinilasien helistessä! Pöydällä komeili täytekakku ja kaikki saivat kahvia juodakseen!

Juhlan kestosta en ole enää varma, mutta lopulta metsästä ilmestyi jälleen kolme ” ryöstäjää”. He kaikki - kaksi  kolmesta lapsestamme ja mieheni,veivät minut kotiin  onnitellen, halaten ja rakastaen.

En koskaan voi unohtaa, enkä olla kyllin  kiitollinen ystävälleni hänen terapeuttisesta teostaan.

Yllätys

Jakolaskuja  Birgitan kanssa

Kävin kansakoulua kuusikymmenluvulla. Isäni oli rakennustyömies, äitini oli kotona. Luokalleni tuli uusi tyttö, Birgitta, pankinjohtajan tytär. Siihen aikaan varakkaat perheet eivät seurustelleet työläisperheiden kanssa.

Opettaja laittoi Birgitan istumaan viereeni, koska olimme samankokoiset. Pitkinä tyttöinä olimme luokkahuoneen perällä.

Birgitalla oli ruskeat kiharat hiukset, joihin oli aina solmittu suuri  silkkirusetti. Minun hiukseni oli leikattu lyhyiksi. ”Pysyvät siisteinä”, sanoi äiti.

Birgitalla oli eri vaate joka viikko. Jos meillä ei ollut urheilua, hän pukeutui aina hameeseen tai mekkoon. Mekot eivät olleet mitään puuvillaisia äidin ompelemia kuten minun, vaan oikeasta vaatekaupasta ostettuja valmisvaatteita.

Kuosi oli aina muodinmukaista, milloin Brigitte Bardot -ruutuja tai geometrisia kuvioita  rypistymättömissä uutuuskankaissa. Kenkiäkin Birgitalla oli monta paria. Minulla oli vain kävelykengät syksyksi ja kevääksi, saappaat sateeseen, tallukkaat pakkaseen ja kesällä juostiin paljain jaloin.

Birgitta pärjäsi hyvin koulussa. Laskennossa ja lukemisessa oli kymppi, ja juoksussa ja hiihdossa hän päihitti monet pojatkin.  Yksi heikkous hänellä oli. Birgitta ei oppinut virkkaamaan. Minä osasin virkata ketjua ja pylväitä.

Tiesin, miten kiinteä silmukka tehdään. Hallitsin kavennukset ja ympyrät. Äitini oli taitava käsitöiden tekijä ja hänen mielestään kaikkien naisten piti osata neuloa ja ommella, virkata ja parsia. Muuten olin koulussa keskiverto-oppilas. Mutta käsityötunnit olivat suosikkejani. Silloin sain minäkin loistaa.

Lokakuussa opettaja ilmoitti, että teemme joululahjaksi äideille patalapun. Aikaa oli runsaasti, mutta patalapusta tehtäisiinkin erityisen hieno. Siihen käytettäisiin kahta väriä ja reunaan kirjottaisiin äidin nimikirjaimet.

Hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin voitonriemuisesti Birgittaa, joka oli laskenut katseensa pulpetin kanteen ja pyöritteli ruskeaa kiharaa sormiensa välissä.

Opettaja jakoi langat ja koukun jokaiselle. – Ketjusilmukoitahan olemme tehneet jo niin paljon, että kaikki osaavat. Valitsin punaisen lankakerän ja harmaata reunukseen  ja tein ensimmäiset aloitussilmukat.

Birgitta tarttui koukkuun ja lankaan. Hän pyöritti langan päätä käsissään. – Miten ne ketjut tehdään, Birgitta kuiskutti minulle. Huokaisin harmistuneena. – Kysy opettajalta, tiuskaisin. 

Birgitta viittasi. – Opettaja, mä en tiedä miten tämä aloitetaan, hän sanoi hiljaisella äänellä. Koko luokka kuuli sen kuitenkin ja joku tirskahti. Birgitan posket punehtuivat.

Opettaja huokaisi ja tuli pulpettimme viereen neuvomaan.  Birgitta nyökytteli ja heilutteli virkkuukoukkua. Vähän ennen tunnin loppumista vilkaisin vierustoverin patalapun tekoa.

Oma käsityöni oli jo halkaisijaltaan kuusi senttiä. Birgitan työ ei ollut edistynyt lainkaan. Hän oli vain kietonut lankaa koukun ympärille niin, että siinä oli paksu nukkaantunut möykky. – Sä oot sotkenu koko langan, kauhistelin Birgitalle.

Hän vain puristi hiostunutta möykkyä tiukemmin sormiensa välissä. Kyynel tipahti poskelta pulpetin kannelle. Eipä auttanut laskennon kymppi patalapun teossa! Puistelin päätäni kuten äidilläni oli tapana tehdä, kun toin huonoja numeroita kokeista kotiin.

Minä sain patalappuni valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Opettaja kehui siistiä jälkeä ja laittoi sen nuppineuloilla kiinni luokkamme seinälle joulunäyttelyä varten. Birgitta joutui istumaan käsityötunneilla opettajan vieressä virkkaamassa lappuaan.

Hän virkkasi pienen pätkän, ja opettaja jatkoi. Birgitan patalapusta tuli puolet pienempi kuin minun, eikä hän ehtinyt tekemään siihen eriväristä koristereunusta.

Joululoman jälkeen palasimme ahertamaan.  – Nyt keväällä keskitymme erityisesti laskentoon, opettaja ilmoitti. – Käsityöt ja urheilu saavat jäädä vähemmälle. Olemme hiukan jäljessä laskutehtävissä.  Minua harmitti. En pitänyt laskemisesta.

Opettaja kirjoitti taululle kuusi tehtävää, joissa oli ihmeellisiä merkkejä numeroiden välissä. – Tänään opetellaan jakolaskuja. Tehdään nämä laskut täällä tunnilla. Opettaja selitti jakamisen mysteerejä, mutta Birgitta ratkaisi jo tehtäviä kynä suhisten vihkoa vasten.

En ymmärtänyt mitään opettajan selostuksesta. Opettaja huomasi hämmennykseni ja tuli neuvomaan jakokulman tekemisessä. Siihen kulmaan laskutaitoni loppuikin.

Vilkaisin Birgittaa. Hänellä oli enää kaksi laskua laskematta. - Eksä osaa? Valmistuin vastaamaan Birgitalle kiukkuisesti takaisin, että ”mitä se sulle kuuluu”, mutta tuntia oli enää viisitoista minuuttia jäljellä. – Voiksä vähän neuvoa, nielin ylpeyteni.

Birgitta kumartui vihkooni päin ja avasi numero numerolta jakolaskun salaisuudet. Viimeisen laskun osasin tehdä jo ilman neuvoja. – Eihän se ollut edes vaikeaa, riemuitsin.

Birgitta hymyili. – Laskento on ihan kivaa. Birgitta ei ehtinyt tekemään omia laskujaan ennen kellon soittoa. Kun huolestuin siitä, hän vain nauroi. – Mä teen ne kotona.

Birgitta neuvoi minua koko kevään laskutehtävissä. Tarkistimme laskut yhdessä ennen opettajan luokkaan tuloa. Kevään todistuksessa laskennon numeroni oli noussut kuutosesta kahdeksaan. Äiti ei enää puistellut päätään katsoessaan todistustani, vaan taputti poskeani. –Hyvä!

Syksyllä aloimme tehdä taas käsitöitä. Sinä jouluna äiti sai neulotun kaulahuivin. Pyysin Birgitan meille kotiin ja äitini neuvoi, miten silmukoita tehdään.

Neuloin muutaman kerroksen Birgitan huiviin, jotta hän sai sen valmiiksi jouluun mennessä. Sinä vuonna meillä molemmilla oli käsityö luokan seinällä.

Tiemme erosivat Birgitan kanssa kansakoulun jälkeen. Hänen perheensä muutti pois paikkakunnalta. Ystävyyden olemuksesta tämä yhdeksänvuotias tyttö opetti minulle enemmän kuin  muu hänen jälkeensä.

Ystävä ei kadehdi eikä jätä pulaan.

Oikea ystävä

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Tuntematon 3 x filmille

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).

Sulo Karjalaisella on ympärillään erikoinen hovi, kuusi karhua. Ainutlaatuinen luontosuhde sekoittuu kuitenkin suruun, ikämiehen yksinäiseen karhunpainiin. Perintöprinssi lähti ennen aikojaan. 

Pihaa päivystävän koiran haukussa on paatosta ja parkua. Niin paljon, että Sulo Karjalainen herää ja kömyää ihmeissään ikkunaan.
– Pimiässä katsoin, että joku iso mies siinä seisoo. Ei ollut mies, oli karhu. Yksinäinen hiippailija, hetken päästä jo mustan metsän nielaisema.

Näillä selkosilla, Kuusamossa, karhuhavainto ei ylitä paikallislehden uutiskynnystä. Omien karhujen luona on kuitenkin käytävä ennen kuin Sulo tohtii asettua uudelleen levolle. Tuskin omat otsot mehtäläistä näkivät mutta aivan varmasti haistoivat. Ehkä tunsivat pelkoakin. Kuten joskus aamuvarhain tai iltasella, kun niiden antaa kulkea vapaana, kaadella kantoja ja piehtaroida. Voimansa tunnossa, mutta koko ajan varuillaan.

– Nuorempana ne juoksivat edestakaisin kuin koirat, eivät laskeneet silmistään, suojelivat. Kerrankin pakottivat väistymään lähestyvän hirvitokan jaloista.

Näitä suojelijoita ovat uroskarhut, nyt jo parikymppinen Vyöti ja sen kymmenvuotias poika Juuso. Isäntäänsä ainutlaatuisella tavalla luottavia ja leimautuvia. Kultapoikia ja Suuriaherroja. Petoeläimiä, joiden inhimillisyys kiehtoo ja riipaisee.

Hellyydenkipeä Juuso kärttää isännältä lettivehnästä ja katsekontaktia.

Naaraskarhut ovat puolta pienempiä – ja itsenäisempiä. Ja ne saavat uroksilta helposti päin näköä, jos ovat liian ollakseen. Mutta silloin Sulo ärähtää: nyt lopetat justiinsa! Heikomman puolella aina muutenkin.

Sulon ja karhun ensi kohtaaminen

Talo seisoo niemellä, ison ja pienen Kerojärven välissä. Komeasti kaartuva maisema Iijoen latvoilla, naapurisavut kaukana. Vanhan, jo rispaantuneen päärakennuksen vieressä seisoo uusi, mutta laitumet ovat lapsuudesta asti tutut. Karjalaisten sukua on pyörinyt samoilla rannoilla 1600-luvusta lähtien.

Ensimmäiseen karhuunsa Sulo törmäsi kahdenksanvuotiaana. Lampaita lounaakseen raadellut kontio makoili kuusen katveessa. Sen verran vaivautui urahtamaan, että poika lensi tuulispäänä kotiin.

Linnuntietä Sulo paineli yleensä kouluunkin – metsän halki sinne oli vain nelisen kilometriä. Syyspimeillä kyllä pelotti, käsikopelolla piti yrittää pysyä oikealla reitillä. Varsinkin silloin, jos isä sai illalla päähänsä, että pojan piti lähteä naapurista tupakkaa lainaamaan. Käsky se oli, ei pyyntö... muuten melko lempeä kasvattaja. Poromies, pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti hoiteli yhdeksää lasta ja karjaa. Ja totta vieköön tiesi, miltä työ maistuu. Mutta ahkera oli isäkin, virallista sankariainesta. Kaukopartiomiehenä ansioituneen Väinön lukuisat mitalit ovat kamarin seinällä mustissa kehyksissä.

Vähän sivummalla on kehyksissä Sulon pari vuotta sitten saama kunniakirja Vuoden kaupunkilainen. Muuten Kuusamon päättäjät eivät ole miestä juuri paaponeet, vaikka Karjalaisten perheyritys, Suurpetokeskus, on jo pitkään ollut luontomatkailijoiden pyhiinvaelluskohde.

Monen mielestä paikan varsinainen vetonaula

on Sulo itse.

Karhun näköinen mies, jolla on suojatteihinsa epätodellisen luonnollinen suhde. Mahtiurosten peittelyä talviunille ja muita sydämeenkäyviä tempauksia on saatu taivastella amerikkalaisia tv-uutisia myöten.

Maine ei ole kuitenkaan muuttunut mammonaksi. Eikä Sulo siitä maineesta muutenkaan, väistelee uteliaita katseita lippalakkinsa alle. Vielä enemmän häntä kiusaa pikkumaisilla määräyksillä ahdistelu.

Kunnallispoliitikkonakin kunnostautunut mies ei vaivaudu räksyttämään, mutta rivien välistä kuulee, miten yrittäjän arki ja toistuvat ”tarkastuskäynnit” riepovat. Varsinkin viime aikoina, kun askel on painanut muutenkin. Syystä ja toisesta.

Talvella operoitu polvinivel on kyllä lisännyt elämänuskoa. Ensi talvena on tarkoitus korjata toinen polvi. Kunhan nyt talveen saakka päästään.

– Murroshetki menossa, mies melkein kuiskaa. Rohtuneet kädet pöydällä, ajatus etäällä. Tuo mieleen intiaanipäällikön. Mutta vaikka silmiä miten puristaa pieneksi, kyyneleet puskevat poskille.

– On Heimoa niin ikävä. Lähti varoittamatta.

Heimo, veljenpoika, kuoli reilu vuosi sitten sydäninfarktiin vain 35-vuotiaana. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta. Sitäkin, mitä tulevaisuudeksi kutsutaan. Jalo-veljen ainoasta lapsesta oli jo vuosia kaavailtu Suurpetokeskuksen jatkajaa.

Suunnitelmaa B ei ole.

Olohuoneen pöydällä, pitsiliinan päällä on levällään Maaseudun tulevaisuus. Seinällä on Maijan, Heimon äidin tekemiä käsitöitä, ryijyjä ja ristipistoja, herkkiä lintusia. Räsymatot ovat viivasuorassa, kaappikellossa on tarkka askel. Katseen vangitsee kuitenkin hyllyjä reunustava palkintopokaalien hohde. Kymmeniä ja kymmeniä – mestariampuja Heimo Karjalaisen muistolaattoja.

Vaikka ei se poika muutenkaan unohdu. Karhuiltakaan.

Omaa perhettä Sulo Karjalainen ei ole koskaan tullut perustaneeksi. Ottajia olisi varmaan ollut, mutta ehkä hän ei saanut sitä, jonka olisi halunnut.

– Kohtalo on silleen vienyt.

Toisaalta, vapaudenkaipuukin on ollut väkevä. Toisen hommiin miehen mieli ei ole koskaan oikein taipunut. Heti ammattikoulun jälkeen kasvoi hinku yrittäjäksi.

– Pitovaatteet päälle ja lainaa rukoilemaan. Rukoillahan sitä tuolloin piti.

Leivän perässä on sitten menty eikä meinattu, pomona ja renkinä. Urakoitu syväporauksia ja puukuormien ajoa pitkin Pohjolaa.

Viime aikoinakin on taas tullut ajettua tuhansia kilometrejä, mutta kuorma on ollut kevyempi; Sulo hoiteli yhden siipeensä saaneen maakotkan kuntoon ja vapautti sen Oulun liepeillä, mahdollisimman kaukana poronhoitoalueista – varmuuden vuoksi.

Vaikka kyllä hänellä riittää ymmärrystä niillekin, joiden mielestä petokannat ovat paisuneet liian suuriksi. Niillekin änkyröille, jotka kokevat kotkat, ahmat ja muut metsän aateliset uhkaksi elinkeinolleen. Sulo ei vähättele eikä tuomitse, mieluummin väistää niin kuin karhukin tekee.

Kun Juuso-karhu nokkansa poltti

Rehuvarastossa lyö vastaan muheva tuoksu. Ikämies puuskuttaa kylmiön ovesta syli täynnä jäistä poronlihaa. Yksi tiukkaan pakattu järkäle painaa 40 kiloa. Sulo romauttaa kolme satsia lihamyllyn kupeeseen. Aamuksi ovat sen verran pehmenneet, että pääsee jauhamaan.

Lihamyllyn vieressä komeilee Ruotsista raahattu rehunsekoittaja. Ennen tätä masiinaa karhujen tummanpuhuva puuro – liha, kala ja ohra – piti vatkata kepillä, ja jauhaa myllyn läpi moneen kertaan. Se vasta oli hankalaa.

Silakkaa Sulo on kyydinnyt viime aikoina Kalajoelta saakka, koska kuninkaallisille ei muu kelpaa.

– Ja meijän ilveksille ei kelpaa kala ollenkaan, vaikka olen niille muistuttanut, että kissoiksi ne lasketaan.

Ahma ei juuri nyt kuulu ruokakuntaan, koska se on riijuureissulla Kiteellä. Mutta tilalle on tullut jo pari uutta kulkijaa, koirasutta, jotka kromosomitutkimus on todistanut enemmän susiksi.

Tuhansien kilojen ruokahuolto vaatii pelisilmää.

– Vuotta ennen ne lihat pittää varata. Ja ennakkoon ne pittää myös maksaa, hymähtää toimitusjohtaja ja laskee kannellisen muovirasian piirongin päälle. Siinä on päivän saalis, kahvilan ja lippukassan tuotto.

Rahat Sulo laskee illalla viimeiseksi. Tai ihan viimeiseksi hän tekee muistiinpanot päiväkirjaansa. Mainitsee ensin asialliset asiat, sitten karhujen (ja turistien) mahdolliset toilailut. Tältä päivältä ehkä sen, että aina niin avulias Juuso-karhu oli polttaa nokkansa hitsipillin hehkussa.

– Yritti maistaa liekkiä ja tallettaa tiedot kielensä yläosassa oleviin hermopäätteisiin, eräänlaiseen ”muistitikkuun”, selittää ymmärtäväinen isä.

Saattaa päiväkirjaan livahtaa jokunen sana omankin mielen liikkeistä. Iltapalan jälkeen pitää muutenkin vähän istuskella.

– Tähystivät taannoin vatsalaukkua ja ronkkivat sen verran, että ruoka tuppaa ikävästi nousemaan jos heti menen pötkölleen.

Telkkariakin tulee joskus katsottua.

– Jopa Salkkareita, jos ovat sen kanavan sattuneet valitsemaan. Ei niin suurta väliä miulle.

Karhu oppi verkkokalastuksen

Unissa sekoittuu kaikki, onnistumiset ja pettymykset. Silti unessa on turvassa niin kuin karhu talvipesässä. Sielläkin Sulo on käynyt kaveriensa luona makoilemassa. Mittaillut eläinten lämpötilaa ja pulssia. Minkä verran ovat valveilla. Sekin on grammalleen laskettu, että karhun paino putoaa talven aikana parikymmentä prosenttia.

Entä se legendaarinen ”pihkatappi”? Se kiteytyy karhun persuksiin kuona-aineista. Aineenvaihdunnan nerokkuutta kuvaa sekin, että typen, joka yleensä poistuu pissatessa, karhu kykenee talviunen aikana muuttamaan valkuaisaineiksi, jotka osaltaan ylläpitävät lihaskuntoa.

Sulo päätti kokeilla pärjäisikö Vyöti ilman talviunia.

Kehitteli kaikenlaista aktiviteettia, kalastuksesta lähtien. Opetti karhupojan jopa verkkoja jään alle vetämään. Ja väittää että karhu oppi! Jopa erottamaan isännän ja karhun kalat. Mitä nyt välillä pöllytteli menemään ja nakkeli voltteja lumessa. Ja suistui lopulta kevyen lumen peittämään avantoon, jään alle.

– Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ehdin jo pelätä, että nyt sen menetän.

Saman vuoden jouluna Vyöti sanoi kuitenkin työsopimuksensa irti.

– Hän näytti koko kehollaan, ettei enää verkoille lähe. Laitteli heinät pesäaukon suulle ja kävi nukkua röyhöttämmää.

Tuttipullopentuja jokaikinen 

Pennut ovat tulleet Sulo Karjalaisen elämään milloin mitenkin, surkeimmillaan emänsä verisen taljan mutkassa. Tessulta metsästäjä ampui emon, Niiskulla oli paha kallovamma autokolarin jäljiltä. Kaksi ja puolikiloinen Vyöti pärähti pihaan oikein poliisikyydillä. Muut kolme karhua ovat syntyneet tarhassa.

Kaikki karhunsa Sulo on syöttänyt tuttipullolla, nukuttanut vieressä, leikittänyt niin kuin lasta. Samalla tavalla pennut huushollin sotkevatkin kuin taaperot. Rymyävät sohvalta toiselle, raastavat verhoja, itkevät perään, painivat ja juonittelevat...

– Viime aikoina on pitänyt hyväksyä sekin, että aikuistuville lapsille isä ei ole enää kaikki kaikessa, Sulo myöntää.


Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.
Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.

Jo korvien asennosta voi päätellä, millä mallilla on kunkin ajatukset ja milloin ei kannata kovin lähelle tuppautua.

Karhussa on niin paljon räjähtävää voimaa, että jälki on pahaa. vaikka ei olisi tarkoituskaan.

Jokainen kynsi on kuin viiden sentin veitsi.

Liki parikymmentä vuotta sitten muuan selässä roikkunut tutkimuskarhu viilsi Sulon kasvot halki. Arvet näkyvät yhä. Pitkään kirveli myös henkisesti. Petotutkija Erik S. Nyholm kun oli jo aiemmin varoittanut, että se pentu pitäisi lopettaa, on niin outo.

– Minä halusin sille vielä yhden tilaisuuden antaa.

Dosentti Nyholmin tutkimusapulaiseksi Sulo ajautui jo 1970-luvulla, kun näädästä kaavailtiin tarhaeläintä myös Karjalaisten tiluksille. Mies viihtyi riistantutkimushommissa hyvin, elämän rytmikin oli leppoisampi kuin yrittäjänä.

Noilta ajoilta Sulo kaipailee erityisesti Pykeijaan, Pohjois-Norjassa Varanginvuonon rannalla sijaitsevaan kylään, joka ihmeen kaupalla säästyi sodan tuhoilta. Kveenien jälkeläisten kanssa pärjäsi kaiken hyvän päälle suomen kielellä. Selvää saatiin siitäkin, että sikäläisille rannoille ajautuneet hylkeet olivat tulleet Huippuvuorilta saakka.

Toisella tavalla sykähdyttävä kokemus oli Nyholmin kanssa heitetty kalastusreissu Madeiralle. Niin kukkeaa paikkaa Sulo ei ole toista kertaa elämässään nähnyt. Perhosiakin hän innostui keräämään.

– Taivuttelin bambusta haavin ja harson korvasin tyllillä. Hieman olivat sikäläisen kangaskaupan naiset kummissaan.

Siinä ne nyt taas menevät peräkanaa, mies ja karhu.

Sulo haastelee hiljaisella ja matalalla äänellä.

– Että hänen ajatuksensa pysyy mukana.

Välillä vähän toruukin: miksi taas tämän kopin särit!

Vyötin vastaus on tupsutusta, suhinaa ja morsetusta: nytkö ei mäne hyvästi.

– Osaa hän laskeakin, ainakin kuuteen, Sulo kehaisee.

Mutta tuttukin karhu on viettiensä viemä.

– Erotiikka on vielä kovempi huume kuin hunaja, Sulo huokaisee.

Vauvakiintiö täyttyi

Yksi tarhassa viisi vuotta sitten syntyneistä pennuista, Nätin kaksoisveli Nörtti lähti virolaiseen eläintarhaan ja on nyt kahden lapsen onnellinen isä.

– Mutta sekin tappoi ensimmäisen pentueensa, kun olivat jättänet verkon liian harvaksi, vaikka nimenomaan siitä varoittelin.

Muihinkin tarhoihin on pentuja annettu, esimerkiksi Ähtäriin.

–Vaihdossa ei ole tullut kyllä mitään, vaikka niin alun perin sovittiin. Muutenkaan eivät meitä suvaitse...

Mutta nyt on vauvakiintiö täynnä Kuusamossakin.

– Sie se vaan höpsötät, kujertaa Sulo Juusolle, joka nuolee miehen toisen saappaan kirkkaaksi. Tutkii missä isäntä on kulkenut, kun ei ole vähään aikaan tarhaan kerinnyt.

Juuso on Suomen virallisesti suurin karhu, 500 kiloa. Seisaaltaan sen pituus on reilut 2,5 metriä. Ja palkeissa ääni, joka seisauttaa veren.

Järeän punnituspöydän karhu näyttää taas viskanneen selälleen, koska se on pelin henki. Halu testata, mitä kukakin kestää.

– Susi tarvitsee porukan. Karhu on työmies, se pärjää yksinkin, kiteyttää Sulo Karjalainen ja kampeaa vielä mönkijän rattiin.

Taivaanrannassa keimailee sateenkaaren nysä.

– Pienetkin toivonsäteet kannattaa laskea.

Kuusamon Suurpetokeskus Keronrannantie 31, Kuusamo. P. 08 861 713 www.kuusamon-suurpetokeskus.fi

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 12/2012.

Lue Sulo Karjalaisen tuoreet kuulumiset ET-lehdestä 17/2017, joka ilmestyy 27.9.