Huoltoasemat olivat ennen todella palveluasemia, kertovat lukijamme, jotka osallistuivat kirjoituskilpailuun. Tässä tarinoita, jotka eivät mahtuneet lehteen.

Tunnelmaa ja neuvoja

Pysäytän auton polttoainemittarin kohdalle. Huoltamorakennuksen ovi aukeaa ja ulos astuu öljy-yhtiön asuun puettu mies koppalakki päässään.

Nousen autosta ja menen avaamaan polttoainetankin korkin.
- Päivää. Laitetaanko tankki täyteen? mies kysyy.
- Kaksikymmentä litraa riittää, vastaan miehelle.
- Nyt on bensiinin hinta laskenut, otatko enemmän?
- Kyllä parikymppinen riittää.

Polttoaine alkaa virrata kohisten tankkiin. Numerot vaihtuvat vikkelästi mittaritaulussa. Pian näkyvillä on 20 litraa.
- Sekö riittää?
- Kyllä sillä jo pitkälle pärjää, vastaan.
- Pesen tuulilasin ja mennään sitten kassalle maksamaan.

Mies pesee näppärästi tuulilasin kirkkaaksi. Etulyhdyt puhdistuvat myös taitavan pesijän käsittelyssä.

Sisällä istuu miehiä ja muutama nainen. Pöydissä keskustellaan tai luetaan lehtiä. Kahvinkeittimen valmistama mustajuoma odottaa nauttijoita. Pullan tuoksu tulvahtaa sieraimiin. Rekkamiehet nauttivat sämpylä-kahviannostaan.

Joku nälkäinen matkaaja leikkaa veitsellä sinapilla päällystettyä lenkkimakkaran puolikasta. Paikalliset kylänmiehen parantavat maailmaa pilsneriä siemaillen.

- Tähdet, tähdet, enkö mä tulla jo saa, ikuisuuksiin rajan taa, laulaa Somerjoki levyautomaatin vinyylillä. Tupakan siniset sauhupilvet leijuvat ilmassa.

Tuulettimet siivet katossa pyörivät suhisten. Astioiden kilinä kantautuu keittiön puolelta. Iltapäivälehtien otsikot ovat näkyvästi esillä ostajia houkuttelemassa.

Maksan kassalla polttoaineen ja menen autolle. Kierrän virta-avaimesta muutaman kerran, auto ei käynnisty. Kokematonta autoilijaa tilanne huolestuttaa.

Menen takaisin sisälle ja pyydän tankkaaja mieheltä apua.
Mies tulee kanssani auton luokse ja tutkii autoa.

- Paina kaasu pohjaan ja starttaa sitten, mies neuvoo.

Teen ohjeen mukaan ja pian Fiatin moottori hyrrää tasaisesti ja matka jatkuu.

Pekka M.

Onks teil ilmatteisii tarroja?

Elettiin ihanaa 1970-luvun alkua. Oli rentoa ja huoletonta, ei ollut niin kauheasti väliä sillä, miten ja kuinka oltiin, oliko niin hienoa tai trendikästä, kunhan oltiin vain. Meitä oli kolme sisarusta, Marjo, Pirjo ja Tero. Olin kahdeksan, pikkuveljeni Tero neljän.

Perheemme auto oli punainen Vauxhall Viva, joka myöhemmin vaihdettiin vaaleansiniseen Kadet farmariin, kun perheeseemme hankittiin koira.
Ajeltiin perheemme kanssa eteläisessä Suomessa, useimmiten mökille.

Takapenkillä ei ollut turvavöitä. Isä aina muistutti, että meidän pitää mennä äkkiä alas lattialle, jos tulee kolari. Yleensä oli kuumaa ja aurinkoista, autossa tuli joskus paha olo. Takapenkillä oli monesti pientä nahistelua, varsinkin jos jouduttiin seisomaan ruuhkassa ennen Hämeenlinnaa, niin kuin usein kävi.

Odotettu tapahtuma oli, kun bensa alkoi käydä vähiin. Pian päästäisiin huoltsikalle! Alkoi jännitys, onko seuraavana Esso, Gulf vai Teboil. Isä kaartoi huoltsikan pihaan tankkaamaan 98:aa. Takapenkin kolmikkomme säntäsi rivissä suoraan tiskille ja esitti kuorossa kysymyksen: "Onks teil ilmatteisii tarroja?"

Yleensä oli, ja aina parempi, jos tarrat olivat uusia, mitä emme aiemmin vielä olleet saaneet. Gulfilla oli erityisen hienoja, isoja tarroja. Tarrat päätyivät mikä minnekin, yleensä sängynlaitaan tai muuhun huonekaluun. Noilla isoilla tarroilla oli oma muovinen tuoksunsa, jonka muistan vieläkin.

Tarrakolmikkomme sai aina asiallista ja hyvää kohtelua. Joskus jouduttiin vähän neuvottelemaan, jos ei löytynyt kolmea samanlaista tai samanarvoista tarraa.

Marjo A.

Sinitakkinen mies

Tapahtuipa joskus 1980 luvulla Joensuussa, ns. "Kiplun Teboililla". Itsepalvelu alkoi jo silloin tehdä tuloaan, mutta koska Kiplu alias kauko Pölönen oli luokkatoverini kauppaopistoajoilta ja minun Fiat Pandassa oli erittäin hankalasti avattava bensatankin korkki, lupasi Kiplu, että "meijän luokan Anjalle" henkilökohtaista palvelua.

Niinpä eräänä kesäisenä iltana olin lupautunut työkavereilleni kuskiksi saunailtaan, käväisisin vaan kiireellä tankkaamassa. Huoltoasemalla oli paljon asiakkaita ja aikani odoteltuani huomasin nuoren miehen sinisessä takissaan.

Suurin piirtein taklasin hänet ja ohjasin autolleni, pyysin avaamaan hankalan korkin ja lorottamaan tankin täyteen! Sanoin, että jos minulla ei olisi niin kiire, saisi hän vielä tarkistaa pissapojan, kun se ei toimi kunnolla.

Silloin juoksi luoksemme jostain autosta pikkupoika ja sanoi: ”Mihin sie isä jäit kun äiti on jo ihan käpynä tuolla meijän autossa?” Siis, mitä?  ”Niin, en minä ole tämän huoltoaseman henkilökuntaa, asiakas olen minäkin. Rouva niin topakasti "vaati" palvelemaan, ei ollut vaihtoehtoja”, vastasi tämä herrahenkilö.

Anja H.


Mukavia, kuin myös karmeita elämyksiä

Elettiin 1960 luvun alkua. Meidät oli vihitty juhannuksena 1962. Odotettavissa oli uusi perheenjäsen, joskus talvella. Olimme kumpikin töissä. Vaimoni oli Jyväskylän Essolla autojen pesijänä. Itse olin Unionilla bensiinin myyjänä. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään itsepalveluhuoltamoista, maksuautomaateista puhumattakaan.

Meitä oli kolme nuorta miestä kummassakin vuorossa. Tehtäviin kuului asiakkaan auton tankkaus, öljyn tarkistus sekä tuulilasin puhdistus. Mikäli asiakas niin pyysi, tarkistimme myös ilmat renkaista. Kaikki tämä kuului normaaliin asiakaspalveluun. Maksu suoritettiin kassalla, jossa kassaneiti istui vahvan lasi-ikkunan takana.

Unionin huoltamo tarjosi palvelua myös yöllä. Asiakkaat, etupäässä taksikuskit, painoivat nappia oven ulkopuolella, jonka jälkeen avasimme oven, joka oli aina lukossa. Yövuoro oli viikon mittainen, jolloin vahdimme yksin. Nukkuakin sai, kunhan vain heräsi ovikellon soittoon. Kovin unenpöpperöisenä sitä usein tuli avattua ovi, varsinkin tuolla kolmen ja viiden välillä aamuyöstä.

Joskus vähän hirvitti, kun kaatokännissä ollut jätkäporukka rimputteli ovikelloa, pimeimpään aikaan, keskellä yötä. Olivat ajaneet vanhan Mosse-rämänsä bensapumpun eteen ja pyysivät, että tulisin tankkaamaan. Olin juuri ennättänyt torkahtaa, mutta mennä täytyi. Asiakasta täytyy aina palvella.

Asetin tankkausletkun putkeen, pitäen samalla varani, että en kääntänyt heille selkääni. Huomioni kiinnittyi auton sisätiloihin. Siellä oli, mielestäni, jonkin verran kyseenalaista tavaraa. Oli radioita, levysoittimia ja muuta tavaraa vähän sikin sokin.

Arvelin, että ei varmasti ollut kysymyksessä muuttokuorma. Tuli vähän ontto olo, koska ymmärsin, että oli murtojengi asiakkaana. Täytyi käyttää diplomatiaa, jota oppii käyttämään palveluammatissa. Rupesin juttelemaan niitä ja näitä.

Sanoin: ”Pojat on sitten niinku muuttohommissa, meinaan…kun on niin paljon tavaraa autossa?”
” Heh heh”, naurahti eräs heistä ja jatkoi.
”Joo, kuulehan. Me autetaan mun vanhaa mummuu. Se muuttaa katos vanahainkottiin ”.
”Olettepas te kilttejä, kun vanhaa mummua autatte”, vastasin, yrittäen samalla esiintyä niin luontevasti kuin suinkin.

Porukka maksoi ja he jatkoivat matkaa. Kirjoitin rekisterinumeron ylös ja soitin poliisille. En tänäkään päivänä tiedä jäivätkö he kiinni. Toisaalta, jospa he vain auttoivatkin vanhaa mummoaan muuttamaan vanhainkotiin.

Työ oli kevyttä ja ”luppoaikaa” jäi paljon. Ei siitä sitten kovin paljoa maksettukaan. Oma palkkani meni kokolailla vuokran maksuun ja vaimon palkalla ostettiin sapuskat. Työvoima oli halpaa, jonka vuoksi henkilökuntaa saattoi pitää liiankin kanssa. Periaatteena oli se, että asiakkaan ei tarvinnut odottaa.

Suomen autokanta oli siihen aikaan melko kulunutta. Taksit olivat Pobedoja ja Volgia. Tavallinen työmies sotki menemään fillarilla tai käytetyllä Javalla. Oli helppo nähdä asiakkaasta, oliko varakas vai pienituloinen. Volvo tai Mersu alla, joko lääkäri, apteekkari tai liikemies.Jokin vanha Mosse, Opelin rämä tai Trabantti, kertoi omaa kieltään sen omistajasta. Jarruja korjautettiin, lamppuja vaihdettiin ja ruostereikiä peiteltiin Plastic Padingilla.

Siihen aikaan huoltamot olivat vielä huoltamoita, joista voi ostaa kaikkea mitä autoon tarvittiin. Kehitys on väistämättä kulkenut uuteen suuntaan. Tuskin enää löytää huoltoasemaa, joka tarjoaa muuta apua kuin lamppuja, tulppia, joitakin johtoja sekä tietysti öljyä ja bensaa.

Autotarvikkeet on kätketty pimeimpään nurkkaan. On tullut tilalle maito, leipä, korput, limpsat ja karkit. Huoltamo on muuttunut elintarvikemyymäläksi.Aukioloajat ovat mahtavat – aamusta myöhään iltaan asti. Jotkut ovat auki jopa yölläkin.

Sattui tietysti muitakin kommelluksia. Erään kerran olin tankkaamassa erään taksikuskin Volgaa. Hän oli tunnetusti äkäinen mies. Olin lukinnut letkun pistoolissa olevan salvan ja menin puhdistamaan ikkunoita. Kohta kuulin kovan karjunnan, samalla kun kuski ryntäsi ulos huoltamosta. Letku ei ollut katkaissutkaan bensan tuloa tankin täytyttyä, vaan sitä virtasi maahan. Vaikka olikin kysymyksessä tekninen vika, sain kuitenkin syyt päälleni.

Todella harmillinen juttu tapahtui Unionin pääjohtajan tullessa tarkastukselle. Olimme tietoisia hänen tulostaan, joten meitä oli valmisteltu siihen. Hän tuli mahtavan isolla ”Amerikan raudalla”. En muista merkkiä, saattoi olla jopa Cadillac, mutta punainen se oli.

Oli koppalakkinen kuski, ja herra itse istui nahkasohvassaan auton peräosassa. Huoltoaseman hoitaja lähetti minut puhdistamaan auton ikkunat. Olin tehnyt saman homman sen tuhannet kerrat, ilman ongelmaa, mutta – juuri silloin piti tapahtua se mikä ei saa sattua.

Ikkunanpesimen metallinen osa sattui vasten tuulilasia, johon se raapaisi pitkän naarmun. Tuli pakokauhu. Alkoi mahasta vääntää. Yritin hangata naarmua sienellä – tuloksetta. Laskin mielessäni kuinka monta kuukausipalkkaani uusi tuulilasi maksaisi.

Poistuin vähin äänin auton luota ja menin kahville pieneen kahvilaamme. Seurasin sieltä tilanteen kehitystä. Kun seurue viimein palasi autolleen, odotin mahtavaa kiroilua. Onnekseni ei kuskikaan huomannut naarmua, vaan he jatkoivat matkaansa seuraavalle Union asemalle. Helpotuksen huokaus!

Alpo M.


Mersut ovat dieseleitä

Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Savon suunnalla, tarkemmin sanottuna Kuopiossa. Olimme lomamatkalla veljeni, hänen vaimonsa ja tietenkin oman vaimoni kanssa, Siilinjärvellä ja olimme majoittuneet Siilinjärven Kunnonpaikkaan.

Iltasella tuli mieleen lähteä Kuopioon Rauhalahteen naistentansseihin, vaikka meillä oli omatkin naiset mukana. Tuumasta toimeen ja niin lähdettiin illalla kohti Kuopiota. Viihdyimme tansseissa yli puolen yön, jonka jälkeen palattiin takaisin Siilinjärvelle.

Koska olimme lomalla eri puolilta Suomea, oli meillä kummallakin parilla auto. Matkassa olimme meidän autolla, joka oli Mercedes Benz vm- 89, bensiinikäyttöinen. Siinä tanssireissulla tuumin  tankata auton, koska tankki alkoi olla jo lopuillaan.

Koska veljeni tunsi kaupungin paremmin, alkoi hän opastaa minua jakeluaseman etsimisessä. Hänkään ei ollut kovin hyvin tuttu kaupungissa, joten ajoni oli vähän ”hakemista”, mutta löytyihän sieltä Shell-itsepalveluasema.

Ajoin auton mittarin viereen ja ryhdyin näpelöimään siihen tarvittavia tietoja tankkausta varten. Samassa pihaan ajoi poliisiauto ja sieltä konstaapeli esitti minulle puhallustoimenpidettä. Kertoi että kaupungilta oli tullut tieto tämän auton epävarmasta liikkumisesta.

Painelin kaikki numerot ja muut tiedot mittariin ja kehotin veljeäni tankkaamaan auton ”puhallukseni” aikana. Kiireissäni olin painanut viimeksi väärää nappulaa, joten tankkaus olisi suoritettava mittarin toiselta puolelta.

Toinen, avulias poliisi, huomautti, että voihan tämän tankkauspistoolin työntää siitä mittarien välistä toiselle puolelle eikä autoa tarvitse siirtää. Näin siinä kävikin, ja kun tulin ”puhallukselta”  joka muuten näytti nollaa, oli auto valmiina lähtöön.

Porukka sijoittui autoon ja lähdettiin. Matkaa tehtiin viitisenkymmentä metriä ja sitten moottori pysähtyi. Öljyn käry tuli autoon ja aloin aavistella pahaa. Tarkistin saamani kuitin. Kuten arvelinkin, tankissa oli vajaa viisikymmentä litraa naftaa. Konstaapeli oli työntänyt mittarien välistä veljelleni nafta-pistoolin ja siitähän se armas veljeni tietenkin lorotti aineet tankkiin.

Soitin poliisille ja kerroin tilanteen. Apua luvattiin ja kyllä sitä tulikin. ”Musta-Maija”, ei se sama, kaarsi vähän ajan kuluttua paikalle. Meidät otettiin autoon ja luvattiin kyyti Siilinjärvelle. Naiset pääsivät ”Maijaan” sisälle, mutta me veljeni kanssa saimme tyytyä siihen juoppo-osastoon.

Poliisiasemalla vaihdettiin vähän mukavampaan autoon, joten mekin pääsimme paremmille penkeille. Poliisikyydissä mentiin sitten Kunnonpaikkaan, ihan pihaan asti. Oli tosin jo niin myöhä, ettei juuri kukaan huomannut meidän poliisi-saattuetta.

Keskustelin poliisien kanssa asiasta matkalla. He kertoivat, että tankkauspistoolin ojentanut konstaapeli oli selittänyt erehdystään siten, että hän luuli kaikkien mersujen olevan dieselkäyttöisiä. Seuraavana aamuna menimme veljeni autolla Kuopioon.

Shell-aseman vieressä sattui olemaan jonkinlainen huoltokorjaamo, jossa auton tankki tyhjennettiin ja tankkasin auton uudelleen, nyt bensiinillä. Mitään vahinkoa ei polttoainekustannusten lisäksi tapahtunut, mutta tulihan kerrottavaa lastenlapsille.

Heikki R.

Kortsuja hyllyllä

Unioni kohosi pikkuhiljaa Sorsakosken keskustaan, kun isäni aloitti rakennustyöt 1987- 1989. Hän itse asusti pienessä huoneessa ja rakenteli siitä huoltoaseman puolta.

Harjakaiset tulivat, ja yksi nainen työntekijäksi isäni lisäksi. Asiakkaita riitti tankkaamaan autojaan ja myynnissä oli kaikenlaisia varaosia, joita ei löytynyt kuulemma Leppävirrankaan asemilta. Sorsakosken Unionilta löytyi, jarrulaitteita, huomiovaloja ym.

Isältäni sai lupsakkaa hyvää palvelua. Minä olin huoltoaseman alkuaikoina nuorena tyttönä käymässä veljeni kanssa, isäni luona. Tämä laittoi minut tiskin taakse myymälään, lähtiessään tankkaamaan asiakkaan autoa ja huikkasi ovelta että: ”Saattaa tulla joku ujo poika kortsuja ostamaan.”

Niinhän siinä sitten kävi että nuori mies tuli niitä ostamaan ja neuvoi vielä hyllyn minulle missä niitä oli. Sitä en tiedä kumpi meistä oli se ujo ja punaisempi.

Isäni alkoi laajentaa asemaa. Tekeillä oli urheiluhuoneet naisille ja miehille sekä saunat molemmille, jotka hän olisi kunnalta vuokrannut. Hän oli jo hyvissä rakennusaikeissa, mutta sairastui itse, ikääkin kun oli. Isäni jäädessä yrittäjäeläkkeelle hän myi aseman ja sitä jatkoi uusi yrittäjä yksityisesti, mutta pienimuotoisempana ja rakennuksen huoneetkin olivat tyhjänä.

Itsekin kävimme Sorsakoskella vieraillessamme siellä tankkaamassa ja baarissa hyvillä kahveilla. Tuosta on aikaa jo kulunut, asemakin loppunut. Ohi ajaessaan moni " koskelainen" muistaa kuitenkin Martin, joka Unionin huoltoasemaa piti Sorsakoskella.

Paula L.

Nortti ja nakkenauloja

Tämä tapahtui vuonna 1974, Lieksassa, Pohjois-Karjalassa, kauniin ja kuuman kesän kynnyksellä. Suvivirsi oli laulettu ja lukion toinen luokka menestyksellä takanapäin.

Olin saanut ensimmäisen Oikean Kesätyöpaikan - tosin isällä taisi olla asian kanssa jotain tekemistä - mutta yhtäkaikki, heti ensimmäisenä lomapäivänä vedin leveälahkeiset jamekset jalkaan, t-paidan päälle ja suunnistin noin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle.

Asema oli sellainen tyypillinen 70-luvun huoltsikka, bensis, jonka pihalla myytiin myös soutuveneitä, katiskoja ja kaikkea mahdollista pienempää ja suurempaa tarviketta alueen asukkaille ja rakentajille. Muistan vieläkin sen jännityksen, pelon melkeinpä, kun kävelin huoltamon pihan poikki ovelle.

Hiekka rätisi kenkien alla, taivas oli turkoosinsininen, aurinko jo korkealla. Ja bensa tuoksui. Minä olin 17-vuotias, ja jonkinlainen "poikatyttö" kun olin, huoltoasema oli tuntunut juuri oikealta paikalta kesäansioiden hankkimiseen - ajokorttia varten oli tienattava rahat jostain.

Rautakaupoilla ja huoltamoilla oli aivan oma "maineensa". Miehet istuivat takahuoneessa norttia poltellen ja jos sisään tullessa sattui näkemään jonkun myyjän, saattoi pitää itseään onnekkaana ja tilannetta - etten sanoisi - poikkeuksellisena. Liikoja kysymyksiä ei kysytty, myyjät tuntuivat olevan tehokkaasti joko pois näkyvistä tai kiusallisen hidasliikkeisiä mikäli halusi jotain jota ei itse löytänyt hyllystä.

Minä toki tiesin tämän, ja ensimmäisen työpäiväni ensimmäiset tunnit olivatkin silkkaa piinaa kun pitkätukkainen, jotenkin jatkuvassa kumarassa kuljeskeleva Jake läimäytti kämmenellä ensin likaista kassakonetta, "tässä tää kassa on, eipä tästä muuta" - ja sitten minua takapuolelle, "kyllä sä likka tästä selviät". Sitten mies käveli virnistellen takaisin takahuoneeseen.

Ja sitten se tapahtui. Ensimmäinen asiakas astui sisälle. Muistan vieläkin hetken aivan yhtä kirkkaasti kuin sen kuuluisan eilisen.  Mies puhisi ja hikoili. Paita ei onnistunut lähimainkaan peittämään miehen isoa vatsaa, eikä ilme hämmästystä. Mies kiskaisi housuja ylöspäin ja kurkotti takataskustaan tukon ryppyisiä seteleitä, katse nauliutuneena minuun.

"Tervetuloa - minä, tuota, mitä saisi olla?", yritin hymyillä.
"Kas kas kas", mies puuskutti ja mäjäytti kämmenensä pöytään. "Annas tyttö punanen nortti ja kilo kalvanoituja nakkenauloja!".

Ja sitten en muista paljonkaan. Menin täysin lukkoon. Jotenkin tilanne selvisi ja elämäni noloin tilanne oli vain nöyrästi nieltävä, punasteltava läpi, kuunneltava huoltoaseman miesten nakke-vinoilua ja tultava joka aamu uudelleen töihin, opeteltava, pelättävä, kyseltävä, jännitettävä.. kunnes työ alkoi sujua ja huomasin viihtyvän päivä päivältä paremmin Ihan Oikeassa Työpaikassa.

Ja vieläpä miesten kanssa ja miesten keskellä, rautanaulojen, veneiden, autojen ja bensanhajun keskellä! Kesän lopussa osasin jo sujuvasti käyttää kassakonetta, tankata, vaihtaa renkaat, öljyt ja tuulettimen hihnat. Tunsin ruuvit ja mutterit, naulat (ne galvanoidut Nakke-naulat etenkin) ja sadat seinillä roikkuvat työkalut. Opin tuntemaan asiakkaat ja ihaillen kunnioittamaan Jaken ja muiden miesten valtavaa ammattitaitoa.

Se kesä muutti minua enemmän kuin mikään kesä sen jälkeen. Ja seuraavana kesänä tulin uudestaan koti-huoltamolleni töihin, tietenkin.

Marit K.

Ilmaa myös alapuolelle

Silloin ennen - vanhaan hyvään aikaan - kun huoltoasemat olivat "lämpimiä". Oulun läänin Kärsämäellä oli 60-luvulla Esso-huoltis, jossa sai asiantuntevaa, hyvää ja humorististakin palvelua. Myös samaisella asemalla kokoonnuimme usein limsalle ja munkkipossulle.

Kaartaessani tankille juoksi jo hihat käärittyinä avulias mies palvelemaan minua. Kun tankki oli täynnä, teki autotohtori pikaisen vilkaisun myös muualle ajopeliini: "Teillä neiti on renkaassa ilmaa vain yläpuolella, mutta kun sitä pitäis olla myös alapuolella."

Katsoin hölmistyneenä miehen perään, mutta hänpä toi jo juoksujalkaa ilmaletkua kohti vajaata rengastani ja tulihan sitä ilmaa renkaan alaosaankin. Kun menin maksamaan, hän vielä jäi pesemään tuulilasini.

Autolle tullessani havaitsin etupenkillä päivänkakkaran ja kohottaessani katsettani vielä aseman ovelle päin, sain hyvän matkan toivotuksen, hymyn ja käden heilautuksen. Että oli loppupäivän hyvä mieli ja hymy herkässä myös itsellä.

Maija-Liisa L.

CRC:tä kuluu

Olin ostanut unelmieni Opel Regordin, taisi olla vuonna 1975. Auto oli niin kaunis, tummansininen ja aika isokin se oli sen aikaisen mittapuun mukaan. Se oli ensimmäinen ikioma autoni ja täynnä ylpeyttä kaasuttelin lähes velaksi ostetulla menopelilläni.

Mutta sitten alkoi yllättävä pätkiminen. Vaivalloisesti pääsi Vantaan Rajatorpassa sijaitsevalle huoltoasemalle. (nykyisin Neste, mutta olisikohan ollut silloin Union)? Bensaa näytti olevan, mutta päättelin, ettei mittariin aina voi luottaa.

Siispä tankkaamaan! Etsin bensatankin korkkia kaikkialta, silittelin jopa menopelini kylkiä, jospa se korkki sulautuu niin hienosti auton linjoihin. Ei löytynyt, eikä tullut mieleenikään lukea auton ohjekirjaa.

Lopulta oli mentävä nöyränä huoltoasemalle kysymään bensatankin sijaintia. Mukava mieshenkilö tuli ja näytti tankinkorkin olevan rekisterikilven takana. Tankkaus sujui mallikkaasti, mutta kyllä sinne bensaa meni kohtuuttoman paljon.

Naisen logiigalla ajattelin, että sinne tankkiin pitää varmasti laittaa sitä jotakin kosteudenpoistajaakin, kun on niin kosteat syysilmat ja tankkikin oli ollut aika tyhjä. Kassalla toimin kuin kokenut autoilija, maksoin bensat, ostin kosteudenpoistajaa tankkiin (myyjän avustuksella tietenkin) hän jopa opasti paljonko sitä tankkiin lorautetaan. Sitten vielä "kokeneena" autoilijana muistin, että moottoriinkin pitää laittaa jotakin kosteudenpoistajaa.

Myyjä tarjosi minulle pientä CRC-pulloa, mutta totesin tarvitsemani suuremman pullon, kun autokin on sen verran suuri. Ajoin pikkuisen sivummalle ja useiden yritysten ja ohjekirjan avulla sain konepellin auki.

Siitä vaan sitten järjestelmällisesti suihkuttelemaan koko konehuonetta, mutta aine loppui kesken, vaikka en ollut päässyt vielä puoleenväliinkään konehuonetta. Huokailin, että kalliiksi tulee, mutta hoidan homman loppuun.

Menin taas takaisin myyjän luo ja halusin ostaa kaksi purkkia lisää CRCtä.
Myyjän ilme oli maksamisen arvoinen hänen kysyessään, että joko se loppui ja mihin sitä oikein laitoit? Kerroin suihkuttaneeni koko konehuonetta järjestelmällisesti, niin ei enää pätki, kun on kaikki kosteussuojat.

Hymyään peitellen mies otti tiskin alta pienen CRC purkin ja kävelimme autolleni. Kädestä pitäen hän opetti minulle, mihin ja minkä verran sitä ainetta laitetaan. Antoi vielä minulle ilmaiseksi sen pikkupullon, jolla pärjäsin niin kauan kuin auto palveli minua!

Sirpa L.

Löysin aviomiehen

On vuosi 1985 ja olen saanut muutama kuukausi sitten ajokortin. Olemme lähdössä kaverini kanssa kaupungille, mutta autoa käynnistäessä huomaamme toisen etuvalon palaneen.

Mietittyämme hetken mitä nyt teemme ja kova halu oli lähteä kaupunkiin. Kuin tilauksesta liikkuvan poliisin mustamaija ajaa takaa tiellä ohi aika hiljaisella vauhdilla.  Säntään poliisiauton perään käsiä vilkuttaen.

Säntilliset poliisit ovat tarkkana ja huomaavatkin minut. Kerrottuani heille tukalasta tilanteestani he antavat luvan ajaa huoltamolle, joka on 16km päässä ja auki 24 tuntia vuorokaudessa.

Me ja muu nuoriso sanottiin sitä mettä-Shelliksi, koska se oli aina auki ja kävimme monesti yöllä siellä kahvilla. No niin, kun lupa oli jopa poliiseilta saatu niin lähdimme hyvillä mielin ajamaan sinne.

Siellä oli nuorehko poika,  joka myi minulle uuden polttimon ajovaloon ja aivan ilmaiseksi myös vaihtoi sen. Näin meillä oli liikenteeseen lakisääteinen auto käytössä ja meidän tyttöjen ilta pelastettu.

Eräänä päivänä talvella menin autolla töihin. Lämmityslaite pelasi moitteettomasti. Lähtiessäni töistä kotiin huomasin, että lämmityslaite puhalsikin vain kylmää ilmaa.

Soitin kotoa veljelleni, joka seuraavana päivänä ilmoitti, että aika Juhani Aholle on samana päivänä, eikä hän pysty käyttämään sitä itse, vaan minun on itse vietävä auto sinne.

Korjaamolla oli tosi asiantunteva autoasentaja. Tutkittuaan asiaa hän ilmoitti, että siihen pitää tilata rikki mennyt osa ja korjaus siirtyy seuraavaan viikkoon. Hän laittoi ystävällisesti puhaltimen puhaltamaan kuumaa ilmaa, että pärjäisin pakkasella. Seuraavalla viikolla hän vaihtoi uuden osan autooni. Tästä alkoi meidän RAKKAUS, jota on kestänyt jo 19 vuotta.

Sari P.

Esso-lapsi

Esikoispoikani syntyi Nokian Esson yläkerrassa! No hyvä on, myönnettäköön, että hän näki päivänvalon Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Osoitteemme oli kuitenkin Nokian Esson yläkerta, sillä vauvan kanssa samoihin aikoihin valmistuvaksi tarkoitetun uuden kotimme aikataulu heitti hieman ja kun edellinen asunto piti saada tyhjäksi, oli meidän majoittauduttava johonkin? Miksi ei siis Essolle?

Poikani isä oli jo pitkään ollut essolainen. Kun piinaava asuntotilanteemme tuli eteen, olivat essolaiset pohtineet kahvipöydässä mitä tehdä luottotyöntekijänsä ja tämän isovatsaisen vaimon kanssa?

Eikös tuonne ylös mahtuisi, oli joku heittänyt ja kun tiedettiin, että Vanha-Jaska, Esson jo eläkkeellä oleva isäntä, oli vastikään muutellut tavaroitaan rivitaloasuntoonsa, rohkeni puolisoni kysäistä että mitenkäs olisi?

Pian kaikuivat siis Esson yläkerrasta vauvan äänet. Esson baarissa käytiin aamukahvilla ja essolaisista tuli poikani ?henkisiä kummeja?. Koskaan ei päästy salaa lähtemään vaunujen kanssa päiväkävelyllekään, sillä aina halusivat kassatyöntekijät tai huoltamon pojat kurkistella ”uutta essolaista”.

Reilun kuukauden päästä tuosta Esso-lapsestani, 90-luvun tiikerinpennusta, tulee täysi-ikäinen!

Leena S.

Shellin baari elää muistoissa

Viisikymmentäluvun lopulla Haukipudas oli huomattavasti hiljaisempi paikka kuin nykyään. Kellon kylässä Shellin baari oli nuorten kokoontumispaikka. Aikana jolloin jokapojalla ei ollut mopoa ja autojakin vain harvemmalla.

Talvella Shellin baari oli myös lämmittelypaikka, josta matkaa jatkettiin kulloiseenkiin menopaikkaan. Useimmiten jo baarissa istuminen riitti iltamenoksi.

Ihanteitamme olivat Paul Anka ja Elvis, joiden kappaleet soivat tiuhaan jugeboksissa. Kukaan ei voisi laulaa ihanammin ”You are my destiny” tai ”Tuttifrutti”. Ekstaasissa niitä kuunneltiin. Ja sehän oli parhaita asioita Shellin baarissa.

Shellin Baariin lähtiessä piti sonnustautua muodin mukaisesti. Meille tytöille se oli jonkun ihanteen matkimista. Minun ihanteeni oli Brigitte Bardot, jonka törröhuulista ilmettä harjoittelin peilin edessä. Ymmärtävä äitini hankki minulle vannehameisen alushameen nostamaan pepitaruudullisen mekkoani.

Alushameeni olemassaolo herätti ansaittua kateutta. Tukka piti tupeerata koholle. Huulipuna oli vaaleanpunaista ja ripsiväri mustaa. Kerran lähtiessä muuten niin ymmärtäväinen äitini pesetti naamani ja suoristutti tukkani. Luonnollisestikaan en voinut lähteä ilman sitä rekvisiittaa.

En muista, kuka hoiti baaria ja kuka myi bensaa. Ne olivat ihan toisarvoisia asioita, koska kiinnostuksen kohteet kun olivat ihan muita. Baarin juomapuoli oli limsaa ja kahvia. Huumeista ei ollut hajuakaan. Vaikka alkoholipitoista ei ollut tarjolla, aina silloin tällöin joku tuli juovuksissakin.

Jälkeenpäin olen miettinyt Shellin baari -kauden merkitystä nuoruudessani. Siellä kuljeskelu oli osa aikuistumisriittiä ja irrottautumisyritys kodista sekä oman identiteetin etsimistä. Se oli myös kapinaa, sillä jotkut pitivät Shellin baarissa kulkemista turmion tienä ja nimittelivät meitä hämärän lapsiksi.

Aulikki A.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein

Käy kesken joulukuun kiireiden vetämässä henkeä Lappeenrannassa jouluasuun puetussa Wolkoffin talossa. Ruokasalin kattoon asti ulottuva joulukuusi on koristeltu samoilla koristeilla kuin Wolkoffin perheen talossa asuessa. Salin pöydälle on katettu juhlavat kahvikupit, hedelmät, pähkinät ja tryffelit.

Kaupungin keskustassa, Raatihuoneen läheisyydessä, sijaitseva Wolkoffin talo on Lappeenrannan vanhimpia säilyneitä puurakennuksia, rakennettu vuosina 1826-1905. Talo palveli venäläisen Wolkoffin suvun kotina vuosina 1872-1983. Talossa ehti tuona aikana asua neljä sukupolvea perheen jäseniä.

Joulun aikaan Wolkoffin talo puetaan jouluasuun talon viimeisen isännän, Johannes Wolkoffin (1900-1969), perheen tapaan. Talossa näyttää samalta kuin hänen aikaisinaan jouluina. Silloin talossa eli kaksi kansallisuutta ja kaksi uskontoa rinnakkain. Venäläisyys ja suomalaisuus, ortodoksisuus ja luterilaisuus.

Koristeita on kaikkialla. Jotkut niistä ovat yli sadan vuoden ikäisiä, toiset on tety muutama vuosikymmen sitten. Talosta ei koskaan hävitetty mitään, koska kaikelle saattoi olla käyttöä myöhemmin. Takanraunuksilla, pöydillä ja ikkunoilla voi olla vierekkäin suupuhallettu lasikoriste 1900, ja muovinen koriste Hongkongista vuodelta 1970.

Ruokasaliin tuodaan kattoon asti ulottuva kuusi, jonka vanhimmat koristeet, pukki ja enkeli, ovat olleet käytössä jo 1900-luvun alussa. Juhlavassa ruokapöydässä kimaltelevat juhlaa varten esiin otetut astiat, ja jokaisen perheenjäsenen paikkaa koristaa oma tonttunsa. Joulukukat, omenat ja pähkinät tuovat taloon tuoksuaan. Tunnelma talossa on hiljainen ja rauhallinen, ja siellä voi hetkeksi unohtaa joulun kiireet ja hyörinän.

Kiinnostava museo

Talo on toiminut museona vuodesta 1993 lähtien. Yli sadan vuoden aikana kertynyt kodin esineistö luo tilaan ainutlaatuisen tunnelman. 1800-luvun alkupuolella Jaroslavin kuvernementistä saapuneesta maaorjatalonpojasta puutarhuriksi ja kauppiaaksi edenneen Ivan Wolkoffin suku säilytti talon jakamattomana vuoteen 1986 saakka, jolloin se lahjoitettiin museoksi. Vasta vuonna 1993 talo pihapiireineen avattiin yleisölle.

Kodin harmonisen ilmapiirin ohella kävijä voi vierailla Wolkoffin puodissa, jossa on tarjolla kauniita joulukoristeita sekä monenlaista lahjaksi sopivaa sekä lapsille että aikuisille. Puodin ikkunassa istuu ohikulkijan iloksi kynttilänvalossa joulupukki pöytänsä ääressä ja vastailee lasten kirjeisiin.

Joulu Wolkoffin talomuseossa ja puodissa on avoinna:

12-17.12.2017 klo 11-17
19.-22.12.2017 klo 11-17
27.-30.12.2017 klo 11-17
2.-7.1.2018 klo 11-17

Wolkoffin jouluun tutustutaan opastetuilla kierroksilla. 

Wolkoffin talomuseo ja puoti, Kauppakatu 26, 53100 Lappeenranta
Museon lippukassa 05- 616 2258

Opastusvaraukset ja tiedustelut museoiden toimistolta, 05- 616 2261.