Inka Kallén oppi näkemään äidin muistisairauden lävitse - "Se mitä näkee päällepäin, ei ole koko totuus"

Ensimmäiset merkit olivat pieniä, mutta pysäyttäviä. Kallén muistaa isoäitinsä hautajaisista yksittäisen hetken, jossa hänen äitinsä toisti samanlauseen heti uudelleen.

– Se tuntui yllättävältä: erikoissairaanhoitaja-äiti oli elänyt terveellisesti ja tehnyt uransa kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin parissa homeopaattina ja kasvisruokakurssien vetäjänä.

Kun diagnoosi tuli, äiti ei hyväksynyt tai hahmottanut sairauttaan. Hän oli vihainen ja kysyi, mitä hänen selkänsä takana oli puhuttu.

Sairauden alkuvuosina elämä jatkui monella tapaa tavallisena. Äiti asui kotona isän omaishoidossa yli kymmenen vuotta, maalasi, pelasi tennistä ja liikkui paljon. Vähitellen arkeen tuli kuitenkin tilanteita, joissa läheisten vastuu kasvoi.

– Kerran äiti soitti junasta eikä tiennyt, missä, milloin ja miten jäädä pois, ja kotona tavarat saattoivat päätyä vääriin paikkoihin.

Yhteys ja kommunikaatio äidin kanssa sairauden aikana oli kauneinta, mitä olen elämässäni kokenut.

Äiti oli pitkään fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta lopulta hoitokotiin siirtyminen tuli ajankohtaiseksi. Jälkikäteen ajattelen, että isä olisi omaishoitajana tarvinnut enemmän tukea ja apua muistisairauden ja äidin muuttuvan arjen ymmärtämiseen.

Kallénille oli tärkeää nähdä alusta asti äiti sairauden takana. Hän halusi kohdata äidin ajatellen, että jokin osa hänen sisimmästään oli terve, ja että osa hänestä edelleen ymmärsi kaiken, vaikka sanat ja arjen taidot vähitellen haihtuivat. Äidin viisaus näkyi omalla tavallaan.

– Muistan, kun äiti aloitti ruokailun jälkiruoasta, ja kun kehotin häntä syömään ensin keittonsa, hän kohautti olkaansa ja totesi “mitä väliä?”. Nauroin oivaltaen, että niin – mitä väliä sillä todella oli? Sairaus rikkoi totuttuja malleja ja arvoja ja toi hetkiä, joissa oli vapautta, huumoria ja läsnäoloa.

Äidin viimeisiin vaiheisiin liittyy Kallénin muistoissa paljon kauneutta. Äiti ei lopulta enää juuri puhunut, mutta reagoi kosketukseen ja puheeseen ilmeillä, naurulla ja kyynelillä.

Kallén kertoo puhuneensa äidilleen loppuun asti kaikista elämän asioista.

– Jaoin äidille iloni ja suruni, aivan kuten ennenkin ja sain sen seurauksena kokea ihmeellisiä hetkiä hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Se, mitä näkee päällepäin, ei ole koko totuus. Yhteys ja kommunikaatio äidin kanssa sairauden aikana oli kauneinta, mitä olen elämässäni kokenut. En vaihtaisi niitä hetkiä mihinkään.