Santeri Moltsin käy koputtamassa ystävänsä ovea, mutta tämä on mustikassa.
Santeri Moltsin käy koputtamassa ystävänsä ovea, mutta tämä on mustikassa.

Kuittisen kylässä Aunuksen Karjalassa on lämpimänä kesäiltana jotain taianomaista, menneen maailman tunnelmaa. Ilmassa leijuu vieno saunanlämmityksen ja sireenien tuoksu.

Lähden tallustelemaan kyläraittia, jossa kaikki vastaantulijat huomioivat minut: tervehtivät karjalan kielellä tai venäjäksi, ja pysähtyvät juttelemaan. Paikalla on paljon kaupungista tulleita, kesälomaa viettäviä lapsenlapsia, vunukoita.

Kohtaamisen helppous rentouttaa turistinkin, ja alan hymyillä ja katsoa tapittaa kaikkia silmiin. Kylän värikkäät puutalot ovat syötävän suloisen näköisiä. Kaunis kesä ja iloiset ihmiset saavat puutarhat näyttämään paratiisilta, vaikka talvella näkymä on varmasti ankeampi.

Saavumme kylää halkovalle Megrera-joelle, jonka törmällä istuu ukko tupakilla. Helteisessä kesäillassa en voi vastustaa pikaista kastautumista. Uidessa tutustun kymmenvuotiaisiin tyttöihin, jotka haluavat harjoitella kanssani englannin puhumista.

Piipahdan pienessä kaupassa ostamassa Baltika-oluen. Samasta oven avauksesta kauppaan tuodaan tuoretta leipää puulaatikossa. Kuittisessa on muuten kolme ruokakauppaa, vaikka asukkaita ei ole kuin muutama sata.

Jatkamme matkaa ja näemme pariskunnan maalaavan vihreää taloa. Venäläinen poppi raikaa autostereoista. Svetlana Polupehova ja hänen miehensä Alik Ismi poseeraavat meille auliisti. Ylitän itseni sönkkäämällä 30 vuoden takaista kouluvenäjää. Eleitä vaan peliin, ja ymmärrys syntyy avoimuudella ja uteliaisuudella.

Svetlana Polupehova ja Alik Ismi maalaavat taloaan mahtavan vihreäksi.
Svetlana Polupehova ja Alik Ismi maalaavat taloaan mahtavan vihreäksi.

Seuraavan talon pihalla Tatjana Arhipova pesee räsymattoja, ja miehensä Sergei Arhipov juttelee naapurin kanssa aitaan nojaten.  

Naapurin pihapiiri on räjäyttävän värikäs! Tamara Nemolotova on maalannut sadunomaisilla hahmoilla niin talonsa, saunansa kuin kanalansa. Vanha romu-Ladakin on koristemaalattu, ja piha on täynnä hassua kierrätystaidetta: muovisista vesikanistereista tehtyjä possuja, eläinhahmoiksi maalattuja tynnyreitä.

– Olen matematiikan opettaja, mutta sisälläni asuu pieni taiteilija, Tamara nauraa.

Olen saanut kutsun tulla syömään ja saunomaan Tamaralle. Hän on laittanut pöydän koreaksi.

Mummon lämmin kyly

Tamaran kyly eli sauna on tunnelmallinen, ja paljon isompi kuin suomalaissaunat. Hän on rakentanut pienen uima-altaankin kylyn eteen.

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen yöpyy Tamaran tuvassa. Vilvoitellessaan saunan terassilla hän kertoo jo lapsena Kerimäellä kuulleensa kotikylän vanhusten tarinoita rajantakaisen Karjalan laulumaista.

– Alue tuntui olevan lähellä mutta kaukana. Tutkailin pikkupoikana pieniä sahalaitareunaisia tsasounan kuvia, ja alkukipinä Karjala-innostukseen syttyi.

Kiinnostus ei ainakaan vähentynyt, kun Heikki opiskeli historiaa ja ryhtyi opettajaksi.

– Tulin Aunukseen ensimmäisen kerran 1997 seurakuntaryhmän mukana. Neukkutyylinen hotelli Olonia oli täysi, ja minulle alettiin etsiä kotimajoitusta.

Lopulta Heikin luo ajoi nuori poika Ladalla hirvittävää vauhtia. Vanha huivipäinen mummo istui etupenkillä.

– Minut tuotiin Kuittisiin, 16 kilometrin päähän kaupungista. Sauna oli lämpimänä, mummo tarjosi ruokaa ja mankeloiduissa lakanoissa vaivuin nopeasti uneen. Aamulla heräsin karjan kelloihin, ja tuli samanlainen tunne kuin lapsuudessa. Ikuinen rakkaus kylään syntyi tuolloin.

Kuittisen kylässä on kahdeksan vapaana kulkevaa lehmää.
Kuittisen kylässä on kahdeksan vapaana kulkevaa lehmää.

Seurakunnan matkalla tehtiin paljon vapaaehtoistyötä, ja koteihin vietiin tarpeellista tavaraa kiukaista vaatteisiin.

– Olin usein järjestöjen ja seurakunnan matkoilla apuna, koska ne tekevät pyyteetöntä työtä. Veimme täällä kylällä tavaraa tarvitseville. Ne olivat avartavia matkoja, meitä oli yleensä pari kolme äijää kantoapuna. Yövyin aina perheissä ja pääsin sisään ihmisten elämään. Kontaktit ovat harventuneet, sillä väkeä on kuollut vanhemmasta päästä, mutta onneksi on vielä 2–3 kyläpaikkaa.

Avustustoimintakin on hiukan hiipunut, koska nykyisin rajan yli saa tuoda vain vähän tavaraa. Sallitut kilomäärät ovat todella alhaisia.

Hauskan illan jälkeen kävelemme valokuvaaja Karoliinan kanssa majapaikkaamme, Santeri, 77, ja Sandra, 81, Moltsinin kodin kammariin.

Suomalaiskoulun kasvatti

Havahdun aamulla Santerin ja Sandran ääniin tuvassa. He ovat nousseet aikaisin. Santeri keittää tsajua, Rizik-kissa leikkii pallolla ja vanhukset puhuvat keskenään pehmeää karjalan kieltä. On ihana rauha, kuin mummolassa lapsena. Huoneessani on gobeliini seinällä ja pitsiverhot ikkunassa.

Nousemme aamupuurolle, jonka painikkeena saamme Santerin tekemää mustikkahilloa. Hän on innokas marjastaja ja kotipuutarhuri. Sandran jalat ovat niin huonossa kunnossa, että hän ei metsään enää pääse.

Santeri toi Sandralle mustikkaiset tuliaiset metsäreissulta.
Santeri toi Sandralle mustikkaiset tuliaiset metsäreissulta.

Santeri oli aikoinaan sovhoosissa kuorma-autonkuljettajana, Sandra kyläkoulun opettajana. Heidän kotinsa on vuonna 1965 sohvoosin työntekijöille rakennettu soma talo. Sisään tulee kylmä vesi, ja huussi ja kyly ovat pihalla.

– Olen asunut koko ikäni tässä kylässä, jossa suurin osa on karjalaisia perheitä. Kaupungin hulinaan en ole koskaan halunnut, Santeri toteaa.

Sandran ja Santerin pojat VolodjaValera ja Juri asuvat Aunuksessa, Petroskoissa ja Pietarissa. He käyvät kerran kuussa auttamassa. Pojat osaavat hyvin karjalaa, mutta neljä vunukkaa eivät enää puhu sitä, Santeri kertoo. Sandra kävi kolmanteen luokkaan asti suomalaista kansakoulua, kun suomalaiset miehittivät Itä-Karjalan. Koska kaikki puhuivat karjalaa, oli suomea helppo oppia.

– Opettajamme oli suomalainen Saimi, joka kutsui minut usein luokseen kylään. Hän meni naimisiin suomalaisen upseerin kanssa ja sai pojan Aunuksessa.

Joitain vuosia sitten Saimin poika kirjoitti paikallislehteemme, että muistaako kukaan suomalaisia opettajia. Kirjoitin, lähetin kuviakin ja poika kävikin täällä pari kertaa, Sandra muistelee.

– Noin 15 vuotta sitten täällä alkoi käydä tutkijoita kyselemässä suomalaissotilaiden lapsista ja karjalaisista lauluista. Viime vuosina kävijät ovat vähentyneet.

Moltsinit toteavat 1960–70-luvuilla kyläläisten elämän olleen mallillaan. Sovhoosissa oli kunnon palkat, ja ihmisillä alkoi olla varaa ostaa jääkaappeja ja pesukoneita.

Nyt ruoan hinta nousee joka viikko Krimin ja Ukrainan tilanteen takia.

Ladalla liikenteeseen

Santeri pyyhkii Ladastaan pölyt joka päivä ja ajaa auton aina talliin.

– Aloin jonottaa ensimmäistä Mosseani vuonna 1973. Sain sen kahden vuoden, kahden kuukauden ja 19 päivän odotuksen jälkeen. Se maksoi 5 023 ruplaa, ja ajoin sillä kuusi vuotta. Tällä Ladalla olen ajanut yhdeksän vuotta, hän toteaa ylpeänä.

Lähden Santerin, Heikin ja Karoliinan kanssa tutkimaan lähiseutuja.

Ensin rämmimme metsään katsomaan jatkosodan aikaista PSS-linjaa.

– Nämä taisteluasemat ja korsut rakennettiin jatkosodan aikana välillä Pisi–Saarimäki–Sammatus. Mutta niistä jouduttiin luopumaan melko nopeasti, koska puna-armeijan suurhyökkäys eteni Karjalan kannaksella Valkeasaaressa kesäkuussa 1944, Heikki kertoo.

Nyt luonto on vallannut linjan ja maasto on upeaa mustikkametsää. Santeri kertoo täällä asuneen paljon suomalaisia sotilaita sodan aikana.

– Me lapset kuljimme metsässä, ja sotilaat kutsuivat meidät syömään ja antoivat kotiin vietävääkin.

Jatkamme Sammatuksen kylään, jossa asuu pari perhettä talvella, kesällä 40 ihmistä. Käymme koputtelemassa Santerin ystävän Valerin ovea, mutta hän lienee mustikassa.

Sammatuksessa on kylän hautausmaa, vanhoja suomalaisten rakentamia bunkkereita ja sotamuistomerkkinä tankki. Paikalla käytiin juhannuksena 1944 kova taistelu.

– Täällä opeteltiin 1940-luvulla uutta valutekniikkaa, jota sitten käytettiin Salpalinjan rakentamisessa, Heikki kertoo.

Santeri puolestaan kertoo tarinan pysähtyessämme vanhan talon eteen. Talossa asui aikoinaan Anni, joka sai sota-aikana lapsen suomalaisen miehen kanssa.

– Mies tuli vuonna 1991 etsimään poikaansa. Anni ohjasi hänen pojan luo, mutta tämä oli sammunut humalaansa eivätkä he siis edes tavanneet. Venäläinen kohtalo, tuumii Santeri, joka ei ole viinamäen miehiä lainkaan.

Aunuksen musiikkifestivaalien näyttämönä toimii kaunis kylämiljöö.
Aunuksen musiikkifestivaalien näyttämönä toimii kaunis kylämiljöö.

Karjala elää praasniekassa 

Seuraavana päivänä matkaamme Suuren Selän kylään, jossa vietetään Iljan päivän praasniekkaa 2.8. Kylämiljöö 1800-luvun hirsitaloineen on ainutlaatuisen kaunis.

– Iljan päivä on puoliksi kesää, puoliksi syksyä. Yleensä nostan silloin perunat. Juhlia vietetään eri kylissä eri viikonloppuina, Santeri selittää.

Aunuksen musiikkifestivaalit on järjestetty jo viitenä kesänä. Kuoroja, esiintyjiä ja soittajia tulee niin Suomesta kuin Aunuksen alueelta. Konserttiareena on aurinkoinen pihapiiri. On yksi kesän kuumimpia päiviä, lähes 30 astetta.

Karjalainen kansanmusiikki sopii kyliin kuin nenä päähän. Karjalan tasavallassa festivaalia koordinoi Intra-säätiö, Suomen puolella Pohjanmaa-Karjala ry.

– Tapahtumat on hajautettu kyliin, missä karjalaa puhuvat ihmiset elävät. Konserttien juonnot ja esitykset ovat karjalaksi. Tämä on tietoinen valinta, vaikka yleisössä on paljon suomalaisia ja venäjänkielisiä. Karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin kohottaminen on yksi festivaalin tavoitteita, kertoo vaasalainen puuhamies Antti Koski

Sisarukset Vera ja Nadesda kastelevat pientä sipulipeltoaan kevätillassa.
Sisarukset Vera ja Nadesda kastelevat pientä sipulipeltoaan kevätillassa.

Kulkurin valssi suomeksi 

Viimeisenä iltana ajamme pöliseviä hiekkateitä pitkin Kuujärven Paloniemen kylään. Sen kauneudesta runoilija Yrjö Jylhä loihti sanailemaan: Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu, Kuujärven rannoilla karsikkopuu, pilviä päin kuvastuu.

Kylä kylpee ilta-auringossa. Siellä ei asu enää yhtään vakituista asukasta. Mutta kesällä se herää henkiin, kun pietarilaiset ja petroskoilaiset saapuvat kesänviettoon.

Sisarukset Vera Petuhova ja Nadesda Piskunova kastelevat pientä sipulipeltoa ja ryhdymme heidän kanssaan juttusille. Kun he kuulevat meidän olevan Suomesta, he alkavat huutaa naapurin rouvaa paikalle. Hän osaa kuulemma suomea, koska kävi suomalaista kansakoulua.

Lilja Semjonovna, 85, köpöttelee pihalle ja istuu penkille Anastasia Tsevtkovan, 86, viereen. Lilja kertoo asuvansa Petroskoissa, mutta viettää kesää lapsuudenkodissaan sukulaisten kanssa. Vera ja Nadesda yllyttävät Liljaa puhumaan suomea. Hyväntuulinen mummo sanoo nauraen venäjäksi, että ei hän enää muista mitään.

Anastasia Tsevtkova, 86, ja Lilja Semjonovna, 85, asuvat Petroskoissa, mutta viettävät kesää Kuujärven kylässä.
Anastasia Tsevtkova, 86, ja Lilja Semjonovna, 85, asuvat Petroskoissa, mutta viettävät kesää Kuujärven kylässä.

Mutta yhtäkkiä hän puhkeaa laulamaan Kulkurin valssin suomeksi. 

Hetkessä on jotain pysäyttävää, ja me kaikki hiljennymme kuuntelemaan. Lopulta yhdymme mukaan, kun Lilja unohtaa joitain sanoja. Lilja ei ole puhunut suomea 70 vuoteen.

Tästä ihmeellisestä ja koskettavasta tapaamisesta innostuneena yritämme saada Liljan laulun videolle. Vera ja Nadesda eivät malta olla hiljaa, vaan maanittelevat mummoa. Nauramme kaikki tilanteelle, ja lopulta laulamme kaikki yhdessä Miljoona ruusua, he venäjäksi ja me suomeksi. 

Tämä kohtaaminen kruunasi koko matkan. Ja minä päätin mennä työväenopistolle parantelemaan venäjän taitojani.

Kun seuraavana aamuna olemme lähdössä Moltsineilta pois kohti Suomea, kehottaa Sandra kaikkia istumaan hetkeksi paikalleen.

– Niin mieli rauhoittuu tulevaan, kohtaamaan uutta. Tämä on karjalainen tapa, hän sanoo ja halaa meitä läksiäisiksi.

Kuittisen kylä kukoistaa kesällä.
Kuittisen kylä kukoistaa kesällä.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 9/2015.

Mitä, jos passi katoaa loman viimeisenä iltana? Nauti, neuvoo passinsa kadottanut toimittaja.

Toimittaja Olli-Pekka Komonen, 37:

Lennon lähtöön pari tuntia, passi puuttuu 

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana huomasin kauhukseni, että passini oli jäänyt reissun ensimmäiseen hotelliin. Kyseinen Marriot-hotelli sijaitsee lähellä San Franciscon lentokenttää, joten en hätääntynyt. Ehtisin hyvin ajaa hotellin kautta ennen paluumatkaa ja hakea huoneen tallelokeroon jääneen passin.

Soitin hotellille ja kyselin passini perään. Sitä ei kuulemma ollut löytynyt, ja kun yritin tiedustella vielä sunnuntaiaamuna toisen kerran asiasta, hotellista väitettiin, etten siellä koskaan ollut vieraana ollutkaan!

Lennon lähtöön oli enää joitakin tunteja, joten pieni paniikki alkoi nousta pintaan. Selvitin netistä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Lähimmästä Suomen pääkonsulaatista Los Angelesista onneksi vastattiin sähköpostiin pyhäpäivästä huolimatta.

Soitin lentoyhtiöön ja sain lykättyä paluulentoni torstaille. Varasin netistä bussilipun San Franciscosta Los Angelesiin, pakkasin tavarani ja hyppäsin bussiin. Matkalla varasin Airbnb:n kautta majoituksen mahdollisimman läheltä konsulaattia siltä varalta, että asiaa pitäisi käydä selvittelemässä useampana päivänä.

Tiistaina pääsin heti aamusta konsulaattiin anomaan passia. Homma hoitui käden käänteessä, ja samassa yhteydessä selvisi, että pääkonsulin luona olisi illalla Kaliforniassa asuvien suomalaisten illanvietto. Pääsin mukaan.

Tutustuin uusiin ihmisiin ja solmin yhteyksiä. Seuraavana päivänä päädyin suomalaisen Hollywood-näyttelijättären kanssa kahville - ja törmäsimme kaiken päälle suosikkinäyttelijääni Seth Rogeniin keskellä katua!

Alkupaniikin jälkeen passin hukkaamisesta seurasi lopulta pelkkää hyvää.


Olli-Pekan vinkit passin katoamiseen

  1. Älä hätäänny. Vaikka passin katoaminen on ikävää, se on kuitenkin vain passi. Uuden saa rahalla. Et ole hengenvaarassa tai syyttömänä vankilassa. Kukaan suomalainen ei tiettävästi ole vielä joutunut jäämään pysyvästi ulkomaille. Vaikka tilanne on sinulle uusi, suurlähetystölle passien tekeminen on rutiinia.
  2. Nauti. Olet luultavasti maassa, johon olet halunnut matkustaa. Nyt saat kenties vain viettää siellä lisää aikaa. Et voi tilanteelle mitään, joten ajattele, että sait loman jatkeen.
  3. Huomioi kulut. Passin hankkimisesta tulee äkkiä satojen eurojen kulut. Varmista, että luottokortin luottoraja ei ylity. Tarvittaessa maksa kiireesti luottokorttilaskua nettipankissa pienemmäksi tai pyydä pankkia korottamaan luottorajaa.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaoppaan numerossa 6/2016.

Israelin Eilatissa saman loman aikana pääsee nauttimaan taivaan, meren, autiomaan ja vuorten ihmeistä.

Pieni, vihertäväsiipinen tiltaltti näyttää heiveröiseltä lintutieteilijä Noam Weissin kourassa. Silti se tapittaa tyynesti isoa miestä.

Weiss silittää linnun höyhenpeitettä ja tarkistaa sen jalassa olevan renkaan tiedot. Sitten hän puhaltaa linnun vatsahöyheniin.

– Näetkö tuon kolon vatsassa? Linnun täytyy syödä niin paljon, että kolo täyttyy, jotta se jaksaa lentää. Se on lähtenyt kenties Suomesta ja ylittänyt jo Euroopan ja lentää vielä yli tuhannen kilometrin matkan yli Saharan autiomaan, Weiss selventää.

Hän kertoo, että tiltaltti on tämän vuoden poikanen. Ihmettelen ääneen, miten tuollainen pieni untuvikko tietää, että nyt sen pitää syödä vatsa täyteen ennen seuraavaa lentoa. Entä mistä se tietää, minne lentää?

Asiantuntija naurahtaa, että sitä hekin yrittävät selvittää. Kukaan ei opeta poikasia eikä näytä niille reittiä. Nuoret linnut lentävät omissa ryhmissään, vanhemmat omissaan.

Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.
Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.

Olemme parin kilometrin päässä Eilatin keskustasta sijaitsevassa lintupuistossa, joka täyttyy lintubongareista varsinkin lintujen muuttoaikaan maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.

– Meillä on paljon vakiokävijöitä. Eräs suomalainen on käynyt täällä kahdesti vuodessa jo 20 vuoden ajan. Ja toinen lintuharrastaja odottaa pääsevänsä eläkkeelle tuomarin työstään, jotta voi muuttaa talvehtimaan Eilatiin ja keskittyä lintujen tutkimiseen, Weiss kertoo.

Samalla hän poimii lintuaseman kirjahyllystä käteensä suomenkielisen lintuoppaan.

Matkantekoa lepoasennossa

Muuttolinnut valitsevat etapikseen Eilatin, sillä sen sijainti on ihanteellinen. Linnut, jotka pisimmillään muuttavat jopa 25 000 kilometrin matkan, tarvitsevat ruokailupaikkoja lentomatkan varrella.

Osa niistä käyttää hyväkseen mantereen päällä syntyviä otollisia ilmavirtauksia. Ne vain levittävät siipensä niin sanotusti lepoasentoon.

Lintupuistosta voi nauttia, vaikkei olisi intohimoinen lintuharrastaja. Täällä jokainen aiheesta kiinnostunut saa halutessaan opastusta. Kiikarit voi vuokrata, ja puiston työntekijät antavat mielellään vinkkejä siitä, mitä lajeja löytää mistäkin osasta puistoa.

Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.
Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.

Puisto ja sen tekojärveä kiertävä polku sopivat koko perheelle. Kuka tahansa pääsee seuraamaan rengastuspuuhia ja lintujen tarkastuksia puiston lintuasemalle.

Kun tiltaltti on tutkittu, Weiss siirtää sen varovasti kämmelleni. Saan laskea sen vapaaksi.

Silitän pehmeää untuvaa. Lintunen avaa siipensä, ja toivotan sille turvallista matkaa.

Maalaus löytyi sattumalta

Vuoret hehkuvat punaisina kaikkialla, minne vain katson. Alun perin satamakaupungiksi perustettu Eilat sijaitsee aavikolla, joten autiomaan maisemat kannattaa tutkia.

Hiekkaerämaa kätkee monenlaisia salaisuuksia. Sen on huomannut jeeppikuskimme Alfonso Nussbaumer, joka on opastanut ryhmiä Eilatin alueella jo vuodesta 1961.

– Ensimmäisen seinämaalauksen löysin jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla sattui hauska tapaus. Olin opastamassa fransiskaaniryhmää ja selitin, että seinämaalauksia pitäisi etsiä paljon ylempää kuin siitä, mihin katseemme yleensä ensimmäiseksi osuu.

Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.
Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.

Hän kertoo osoittaneensa lähintä seinää havainnollistaakseen sanomaansa ja yhtäkkiä huomanneensa siinä maalauksen. Tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan noin 3200 vuoden takaa.

– Opastamani ryhmä ei uskonut, etten tiennyt maalauksesta etukäteen. Vielä samana päivänä arkeologit tulivat tutkimaan teosta, samoin televisiokamerat.

Nyt farao Ramses III:n seinämaalaus on yksi Timnan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Kun Alfonso Nussbauer kävi Sveitsistä Eilatissa ensimmäisen kerran, hän päätti heti jäädä.

– Löysin Eilatista auringon, meren, autiomaan ja vaimoni. Nappasin hänet ilmasta, Nussbaumer vitsailee.

Vaimo työskenteli aikoinaan paikallisen lentoyhtiö Arkian lentoemäntänä.

Paria yhdisti muun muassa rakkaus vedenalaiseen maailmaan, ja heidät jopa vihittiin avioliittoon veden alla.

Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.
Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.

Alfonso Nussbaumer kertoo tarinoita Aravan aavikon eläimistä ja kasveista sekä siitä, miten ne selviävät karuissa olosuhteissa.

Harvinaisen jouhihietakyyhkyn kohdalla hän pysäyttää maastoauton ja kertoo, että kyyhky voi kantaa vettä sulissaan jopa 30-40 kilometrin matkan.

Akasia tarjoaa varjoa auringon paahteelta. Se levittää juurensa sivusuuntaan, jotta se pysyisi pystyssä hiekkamyrskyissä, ja lisäksi alaspäin, jotta se löytäisi vettä. Juuri voi kurkottaa jopa 60 metrin syvyyteen. Puu voi selvitä ilman vettä jopa kymmenen vuotta.

Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.
Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.

Seudulla ei ole satanut kunnolla 13 vuoteen, ja Alfonso Nussbaumer osoittaa kovaonnista kasvia, jonka kuivuusjakso on tappanut.

– Kun ajelen täällä, kaadan usein kanisterillisen vettä jonkin puun juurelle. Mutta puita on paljon, on mahdotonta auttaa niitä kaikkia.

Edomilaiset löysivät Timnan laakson kupariesiintymät jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tosin on arvioitu, että Israelin kuningas Salomo olisi kartuttanut laaksossa rikkauksiaan jo kauan ennen sitä. Siksi arkeologi Nelson Glueck nimesi hienon luonnonmuodostelman Salomon pilareiksi, ja se onkin Timnan kuuluisin maamerkki.

Nemoa etsimässä

Merenpinnan alle oppaakseni lähtee sukelluskouluttaja Osku Puukila. Hän on entinen helsinkiläinen palomies ja pintasukeltaja, joka on asunut ja sukeltanut Eilatissa jo 35 vuoden ajan. Yli 30 000 sukellustunnin jälkeen ei ole montakaan korallia tai kalalajia, joita Osku ei tuntisi.

Puolen tunnin teoriaosuuden jälkeen olen valmis hyppäämään veteen. Saan happisäiliöt selkääni.

Testaamme vielä käsimerkit myös veden alla, ja liu'un korallien sekaan. Osku sukeltaa edelläni ja kyselee käsimerkein, onko kaikki kunnossa. Hän osoittaa värikästä vuokkokalaa, joka on lajina tuttu animaatioelokuvasta Nemoa etsimässä.

Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.
Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.

On vaikea päättää, mitä seuraisi: kalaparven tanssia vai suuren rauskun lepatusta.

Meren äänimaailma on jännittävä. Hiljaisuuden rikkovat pienet pulputukset, rahinat ja loiskeet.

Vaikka ihmisen ja teollisuuden jäljet näkyvät meressäkin ja osa koralleista on kuollut, kaunista katseltavaa on niin paljon, että Osku kertoo sukeltavansa itse aina, kun se vain on mahdollista. Hän on kuvannut satoja tunteja Punaisenmeren kaloja sekä Israelin että Egyptin puolella.

Ilta tummuu, on aika vaihtaa märkäpuku vaatteisiin. Osku Puukila istuu vakiopöytäänsä Barbeach-ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta annoksen, jota ei mainita listalla, Osku Specialin. Iso vati kannetaan pöytään, simpukkapataa riittää monelle.

Kolmen kaveruksen kasvitiedettä

Reilun kilometrin päässä Eilatista pohjoiseen pääsee kasvitieteelliseen puutarhaan. Autiomaassa kasvaa muutakin kuin kaktuksia.

Kaikki lähti kolmen ystävyksen Yoram Nadelin, Eyal Arnanin ja Ratzon Cohenin hullusta ideasta saada autiomaa kukkimaan. Ja niin tapahtui: vehreät palmut, apinanleipäpuut ja passionhedelmäpuut kukoistavat.

– Olimme harrastelijapuutarhureita, eikä meillä ollut mitään teoreettista tietoa. Kukaan ei uskonut ideaamme, muttei se meitä haitannut, Ratzon Cohen sanoo.

Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.
Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kaverukset kokeilivat kaikkea, oppivat kantapään kautta ja istuttivat kasveja eri korkeuksille.

Nykyisin biologian opiskelijat tulevat puutarhaan harjoitteluun ja tekemään tutkimuksia.

– Totutimme kasvit pikku hiljaa suolaiseen veteen. Ne, jotka selvisivät, selviävät mistä vain.

Kibbutsin kotimaa

Moni muistaa Israelista kibbutsit, jonne nuoret lähtivät aikoinaan poimimaan appelsiineja. Suomalaiset olivat ensimmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä 1960-luvun kibbutseilla. Vapaaehtoisia on ollut arviolta 400 000, joista suomalaisia noin 15 000.

Nykyään kibbutseja on noin 250. Sana kibbutz tarkoittaa ryhmää, ja alun perin kibbutsit olivat yhteisomistukseen perustuvia maatalousyhteisöjä. Niissä syötiin isossa ruokasalissa, lapset asuivat erikseen ja johtokunta saattoi päättää jopa lapsen nimen.

Nykyään monet kibbutsit on yksityistetty ja jäsenet voivat työskennellä joko kibbutsissa tai sen ulkopuolella.

Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.
Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 5/2016.