ET:n toimittaja umpihankihiihdon MM-porukassa: "Piti keskittyä pystyssä pysymiseen"

Hiki valuu ja kampean itseäni ylös lumihangesta.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ajattelin lähteä viikonlopuksi rentouttavaan retkeilytapahtumaan. Lauantai ei ole ehtinyt puoleen päivään, kun aamun voimat ja viikonlopun virtaset on hukattu.

Olen pudonnut kerran elämässäni jäihin repun kanssa ja kiskonut itseni naskaleilla takaisin jääkannelle. Se ei ollut ihan helppoa. Umpihangesta nouseminen lähes kolmemetriset sukset jalassa ja 11-kiloinen rinkka selässä on paljon hankalampaa. Tekee mieli luovuttaa.

Soitellen sotaan

Kaikki alkoi siitä, kun sain tarjouksen tehdä jutun umpihankihiihdon MM-kisoista Pudasjärveltä. Järjestäjä lupasi kuulemma moottorikelkkakierroksen tapahtumapaikoille.

Vastasin ennen kuin ehdin ajatella: ”Mikä ettei, mutta voisinkohan hiihtää jonkun joukkueen mukana?”

Ja niin löydän itseni Pikku-Syötteen hotellihuoneen kuhmuraiselta lisävuoteelta helmikuisena perjantai-iltana. Viereisissä sängyissä joukkuetoverit Marko Suutari, 47, ja Markku Talka, 58, puhuvat asiantuntevasti umpihankihiihdosta ja tekevät viimeisiä hienosäätöjä taktiikkaan, voiteluun ja varusteluun.

ET:n toimittaja Heimo Hatakka (vas.) pääsi osallistumaan umpihankihiihdon MM-kisoihin Takamaan toivot -joukkueessa, johon kuuluvat Taisto Tuomivaara (toinen vas..), Marko Suutari ja Markku Talka.

Markku on osallistunut umpihankihiihdon MM-kisoihin 16 kertaa, kun kisat on järjestetty 17 kertaa. Markolle kisat ovat viidennet.

Marko hoitaa työkseen Taipalsaarella Maitosuutari-yritystä, jolla on kuutisenkymmentä lypsävää ja sen ohessa majoitustoimintaa. 15-tuntisten työpäivien lomassa tulee kuulemma hiihdeltyä ja pidettyä Taipalsaaren Kisan latuja auki latukoneella. Nuorempana Marko harjoitteli tosissaan jopa mäkihyppyä, kun isä veisteli suksia ja kannusti laskemaan vähän hurjemmatkin mäet.

Myös Markku on elänyt maasta, karjasta ja metsätöistä. Vapaa-aikansa hän viettää eräretkillä, maratoneilla, polkupyörän selässä ja kajakissa.

Joukkueen seniori Taisto Tuomivaara, 65, saapuu aamusella Posiolta. Hän on hiihtänyt kaikki umpihankikisat. Hiihdon lisäksi menestystä on tullut pöllinparkkuussa, jonka maailmanmestaruudesta kisataan kesäisin Kalle Päätalon kotikylässä Taivalkosken Jokijärvellä. Tehtävä on vetäistä parkkuuraudalla pöllejä puhtaiksi. Taisto on lajin maailmanmestari.

Jos nämä kolme sisupussia pudottaisi ikkunoiden takaa aukeaville Syötteen soille, kuukaudessa olisi pelto raivattu, tupa pystyssä ja sukset veisteltyinä.

Kynämies, joka on vältellyt puolet elämästään ylimääräistä hikoilua, on kovassa seurassa. Hän nukkuu ohuesti ja miettii, mihin on tullut lupauduttua.

Sen verran hullu idea

Kaikki lähtee ideasta, niin tämäkin tapahtuma.

Helsinkiläinen kustantaja Heikki Haavikko on ollut pienestä pitäen innokas erämies. Parikymmentä vuotta sitten hän hiihteli metsäsuksilla Iso-Syötteellä ja ihmetteli, kun ketään muita umpihangessa hiihtelijöitä ei tullut vastaan, vaikka soinen maasto oli kuin tehty metsäsuksilla hiihtelyyn.

Haavikko alkoi pohtia, voisikohan talvivaeltajille järjestää jonkin viikonlopputapahtuman, ehkä jopa kisat.

Helsinkiin palattuaan hän otti yhteyttä Pudasjärven urheiluihmisiin ja liikuntapäättäjiin. Hänet kutsuttiin esittelemään ideansa.

– Pöydän vastapuolella istui viisi vakavaa miestä. Lopuksi he totesivat, että idea on sen verran hullu, että sitä pitää yrittää.

Kilpailun kestoksi päätettiin kaksi päivää, joiden välissä kisailijat yöpyisivät luonnossa omine varusteineen. Tavoite oli päästä eräretken tunnelmaan ja ottaa siinä sivussa mittaa itsestään ja muista vaeltajista.

Pakkanen pelottaa eniten

Parin lehti-ilmoituksen avulla tapahtuma keräsi heti ensimmäisenä vuonna 125 osallistujaa. Vuosien saatossa osallistujamääräksi on vakiintunut noin 300.

– Ensikertalaisia on joka vuosi noin neljännes, joskus jopa enemmän, Haavikko kertoo. Parhaaksi ajankohdaksi on osoittautunut helmikuun alku ennen hiihtolomasesonkia. Silloin lunta on riittävästi ja pakkasta...

– Hyvällä onnella tammikuun paukkupakkaset ovat ohi. Tosin on sitä pakkasta ollut pahimmillaan 37 astetta.

Ensikertalaiset jännittävät usein eniten juuri pakkasta ja leiriyötä ulkosalla.

– Lisäksi pitää osata hiihtää ja olla sen verran kunnossa, että jaksaa vaeltaa 10 tuntia päivässä taukoja pitäen. Vähintään yhden joukkueessa pitää hallita myös suunnistaminen ja leiritaidot. Ja tietysti pitää osata pukeutua sopiviin vaatteisiin, Haavikko opastaa ensikertalaista.

Toimittajaa ei jätetä

Pakkasen voi pyyhkiä yli suurimpien huolien listalta. Pakkasta on lähtöaamuna vain muutama aste. Sen sijaan muita huolia riittää.

Rinkka painaa, etelän lumeton alkutalvi on estänyt hiihtelyt ja 260 senttiä pitkät metsäsukset ovat uusi tuttavuus.

Lähtöviivalla on yritettävä tyhjentää mielensä ja luotettava siihen, että asioiden on tapana järjestyä.

Ensimmäisestä laskusta Pikku-Syötteen hotellilta alaville maille selviän pystyssä, mutta jännittäminen nostaa hien pintaan. Hikoileminen taas tuo janon.

Kilpakumppanien kokemusten mukaan juuri tämä pitäisi välttää. Pukeutua riittävän ohuesti ja hiihdellä rauhallisesti, hiostumatta. Silloin edessä olevasta yli 30 kilometrin päivämatkasta ei tule liian raskas.

Vaan minkäs teet. Hikoilu yltyy, kun sukset lipsuvat ylämäessä ja yritän lykkiä itseäni käsivoimin mäen päälle. Paino menee aivan liikaa sauvoille, ja kun hanki pettää toisen somman alta, löydän itseni makaamasta umpihangesta.

Hävettää ja hiki valuu solkenaan. Jos joukkuetoverit ajattelevatkin että ”ai tällainen tapaus”, he eivät onneksi sano sitä ääneen. Markku lainaa minulle ystävällisesti sauvansa, joissa on isompi ja pitävämpi sompa, ja Taisto lisää suksiini pitoa.

Matka jatkuu, mutta tiedän satavarmasti, että siitä tulee pitkä ja raskas. Hiihtotekniikkani toimii kohtalaisesti tasamaalla, mutta ylä- ja alamäissä kokemattomuus kostautuu.

Jos pääsen maaliin, olen kokemusta rikkaampi ja muutamaa tuulentupaa köyhempi.

Kilpailijat, harrastajat, kokeilijat

Millainen ihminen lähtee painavan repun ja pitkien suksien kanssa umpihankeen?

Kysymykseen ei ole tämän tapahtuman perusteella yhtä vastausta. Kilpailijoiden joukosta erottuvat nuoret ja sporttiset, joille umpihankihiihto on yksi kilpailullinen extreme-laji muiden joukossa. He ovat tulleet paikalle voittaakseen.

Toinen selkeä tyyppi ovat kovakuntoiset keski-ikäiset, jotka ovat harrastaneet hiihtoa ja liikuntaa eri muodoissaan pienestä pitäen. Joukkuetoverini kuuluvat tähän porukkaan.

– No se umpihankihiihto alkoi kansakoulun ensimmäisellä luokalla Posion Livolla. Meille ei ollut tietä, joten kahdeksan kilometrin koulumatka piti hiihtää tai kävellä, Taisto muistelee.

Taisto tykästyi hiihtämiseen, aina se kävelyn voitti. Hänelle on kertynyt tänäkin alkutalvena jo 1200 hiihtokilometriä – parikymmentä kilometriä päivässä.

Myös Markku taittoi varhaiset koulumatkansa hiihdellen. Markon ei tarvinnut hiihdellä kouluun, mutta muuten ”oltiin aina suksilla”.

Nämä teräsmiehet ovat kisassa muistuttamassa nuoremmille, että umpihangissa kokemus ja sitkeys ovat kovaa valuuttaa.

Osallistujissa on vielä kolmaskin ryhmä, hullunrohkeat seikkailijat.

Ne, jotka ovat haluavat kokea eksoottisen viikonlopun suomalaisen talven armoilla. Kuulun siihen sekalaiseen seurakuntaan.

Viimeksi mainittuja varten tapahtumassa on myös hyvät turvajärjestelyt. Jokainen joukkue ja yksilökilpailija kantaa matkassaan ”koiratutkaa”, jonka avulla etenemistä voidaan seurata ja viedä tarvittaessa apu paikalle. Joskus tarvitaan: kerran metsään eksyi joukkueellinen eräopasopiskelijoita.

Osa panostaa viikonlopussa tulokseen, osa elämykseen. Itse keskityn pystyssä pysymiseen.

”Nautinto ol kysseenalasta”

Kun tuska on pahin, palautan mieleeni alkuperäisen pyyntöni tapahtuman järjestäjälle. ”Älä laita minua ainakaan mihinkään kilpailulliseen joukkueeseen.”

En kehtaa kysyä, millähän mainesanoilla minut on Takamaan toivot -joukkueeseen myyty.

Onneksi ihminen on sopeutuvainen. Minä sopeudun epätoivoon ja hiihtelen sen seurassa. Joukkuetoverit luopuvat puolestaan suosiolla hyvästä sijoituksesta ja tarjolla olevista lisäpisteistä. Hiihdämme lauantain reitin poiketen pakollisten tehtävärastien lisäksi vain yhdellä lisärastilla. Päivämatkaa kertyy runsaat 30 kilometriä.

Yöleirissä olemme hyvissä ajoin ennen pimeää.

Valtaamme nuotiopaikan yli puolimetriseltä lumihangelta, viritämme tulet, pystytämme laavun polkemamme lumen päälle ja alamme kokkailla.

Kun pimeä laskeutuu, metsään on syntynyt satakunta leiriä ja nuotiopaikkaa. Näky on kummallisen rauhoittava.

Ensimmäinen hiihtopäivä on takana. Taisto ja Heimo kokkailevat iltasta.

Kuivattelemme vaatteita, tarinoimme ja kaivamme repuista pienet yömyssyt. Päivän koettelemukset karisevat niskasta, ja raukeus valtaa jäseniä.

Järjestetyssä iltaohjelmassa on tarjolla yhteislaulua, puheita ja iltahartaus. Vapaamuotoinen iltaohjelma jatkuu senkin jälkeen. Tuttuja käydään moikkailemassa lähileireissä ja umpihankikisojen legendat siirtyvät kokeneemmilta ensikertalaisille. Hiihto- ja maastopukujen alta kuoriutuu värikkäitä tyyppejä ja omien latujensa hiihtäjiä.

Osansa muisteluista saavat myös ne paukkupakkasyöt, kun umpihankihiihtäjät ovat yrittäneet saada unen päätä kiinni kuka mitenkin.

– Nautinto ol kysseenalasta, Taisto kiteyttää.

Nyt ei ole sitä ongelmaa. Nukun yöllä laavussa poikkeuksellisen makoisat telttaunet.

”Sai olla viimeinen kerta”

Voihan kele! Sunnuntaiaamuna taivaalta mättää räntää ja lämpötila on plussan puolella. Umpihankihiihtokisojen vajaan kymmenen kilometrin kilpahiihto-osuudesta on tulossa raskas.

Jälkipolville siitä jää kertomista tämän verran: sukselle tulee aika monta lisäkiloa, kun lunta paakkuuntuu sekä suksen ylä- että alapintaan.

On puskettava sisulla. Joillain sitä riittää vielä tuhlattavaksi asti. Puolimatkan jälkeen ohitse pyyhältää mies, joka kuskaa selässään kahta rinkkaa ja kaveri tulee perässä.

– Siinä täytyy olla kaveruus kunnossa, kun on tuohon valmis, Taisto lohkaisee.

Maalissa tekee mieli ottaa saman tien sukset jalasta, mutta muuten kyllä hymyilyttää.

Marko ilahduttaa naiskatsojia hiihtelemällä maaliin yläruumis paljaana. Onnitteluhalaajaa ei tarvitse kauan odotella.

Laskeskelen keikan saldoa. Raskaampaa ja ikimuistoisempaa viikonlopun työkeikkaa ei tule heti mieleen. En kadu lähtöäni, vaikka paikkoja kivistää ja vasen isovarvas on mustana.

Päivällisellä kisan jälkeen seuraamme istuu myös Taiston vaimo Seija Tuomivaara, joka on tullut hakemaan miestään kotiin. Hän tietää kokemuksesta, miten asiat kulkevat tästä eteenpäin.

– Kotimatkalla se sanoo, että sai olla viimeinen kerta. Sitten kuluu viikko ja alkaa valmistautuminen seuraavaan kertaan.

– Ei kai tänne ihan kunnottomana kehtaa lähteä, Taisto toteaa. Mitä tuohonkin nyt sanoisi…

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2014.