Ilkka (vas.), Liisa, Mikko ja Ilari keskittyvät kukin omaan tonttiinsa Dynastarinkannella.
Ilkka (vas.), Liisa, Mikko ja Ilari keskittyvät kukin omaan tonttiinsa Dynastarinkannella.

Päijännepurjehduksen konkari Ilkka Lilja on tartuttanut intonsa kolmanteen polveen asti.

Juurikkasaaren satamassa Jyväskylän Säynätsalossa käy kuhina. Päijännepurjehduksen aattona viime hetken valmistelut työllistävät venekuntia.

Dynastarin kippari Ilkka Lilja, 68, on passittanut vävypoikansa Mikko Puhalaisen, 38, pesemään paattinsa pohjaa. Puhtaus voi kiihdyttää vauhtia puolikin solmua tunnissa. 

– Pitkä ja kapea veneemme on juuri sopiva järvipurjehdukseen, mutta Atlantin ylitys tuskin onnistuisi. Samanlaisia veneitä on Suomessa vain neljä tai viisi. Tämä on 30 vuotta vanha kovan tuulen kapistus, Ilkka kertoo.

Joka vuosi Päijännepurjehduksessa mukana ollut kippari nimettiin tapahtuman kunniajäseneksi pari vuotta sitten. Tuolloin vuorossa oli 40. kerta. Purjehduskärpänen puraisi Ilkkaa jo pikkupoikana.

– Menin isän kanssa kanootilla pitkin Päijännettä. Välillä oli purjekin mukana. Järvipartioon liityin 1958 ja myöhemmin olin merivoimissa.

Päijännepurjehduksen historian kulta-aika ajoittuu 80-luvulle. Enimmillään mukana on ollut 261 venekuntaa. 

Vuosien varrella Ilkka on kisannut useammalla venetyypillä. Voitto on napsahtanut  toistakymmentä kertaa eri miehistöjen saattelemana.

– Nyt unohdan puolet miehistön jäsenten nimistä, kun jonotan ilmoittautumiseen, konkari vitsailee.

Myrskyn kourissa esikoista odottaessa

Aattoillan rutiineihin lukeutuu kipparikokous. Juurikkasaaren juhlatalon sali täyttyy toisilleen tutuista ihmisistä ja iloisesta puheensorinasta. Tuulesta riittää puhuttavaa.

– Parasta on vain katsella taivaalle. Ukonilma on tunnistettava ajoissa. Tuulesta ja purjemuodosta riippuen sama vene voi muuttua aalloilla kyntäväksi hävittäjäksi tai purjelentokoneeksi, Ilkka virkkaa.

Lue myös: Mielitkö vesille? Älä unohda tätä helteellä

Näkökulmaa antaa työura. Viimeiset 20 vuotta Ilkka on toiminut yrittäjänä ja tuonut maahan sääasemia.

Muiden tarinoidessa miehen mieli palaa vuoden 1976 kipparikokoukseen, jonka aikana syntyi viisilapsisen perheen ainoa tytär, Liisa. Sinä kesänä Ilkka seilasi paksu sikari suussaan. Nyt Liisa, 38, on miehistön jäsen puolisonsa Mikko Puhalaisen, kanssa.

Liisalle veneily on tuttua lapsuudesta saakka, ja Mikko innostui purjehduksesta vaimonsa perheen myötä.

– Tähän mennessä jännittävin kisa on ollut 2001. Odotin esikoistamme. Vettä tuli niin, ettei eteensä nähnyt. Ukonilmassa vene kallistui kyljelleen. Silloin pelotti, Liisa muistelee.

Isän kilpailuhenkisyys on helpottanut

Kolmas Liljan perheen edustaja miehistössä on Ilari Lilja, 34, kokenut purjehtija hänkin.

– Välissä oli 15 vuotta, jolloin en halunnut lähteä isän kanssa vesille. Nuorempana hän oli melkoisen kilpailuhenkinen. Nyt kun olen aikuinen, tilanne on rauhoittunut. Purjehduskilpailut ovat opettaneet, ettei kenellekään kannata irvistellä, kuopus naurahtaa.

Miehistöä täydentää Ilkan pitkäaikainen ystävä, Kari Elivuo, 70.

– Minulla on aina ollut kavereita, jotka ovat pyytäneet mukaan. Miehistön jäsenenä olen vapaa purjeveneen omistamisen vastuusta. Voin vain kantaa korteni kekoon, rentoutua ja nauttia maisemista, Kari tuumaa. 

Lue myös: 73 vuotta purjehtineen nostalgiset kuvat

Myös Ilkan puoliso Maire Lilja, 67, on ollut aiemmin seilaamassa. Viime vuosina hän on keskittynyt tapahtuman järjestelyihin, lastenlasten hoitoon ja kannustamiseen.

– Huonot jalkani eivät oikein kestä veneilyä, Maire kertoo.

Pariskunnan rakkaustarina alkoi kansakoulussa, kun Ilkka veti Mairea letistä ja molemmat passitettiin nurkkaan häpeämään.

Ilkka rustasi Mairelle Minä rakastan sinua -lappusen. Ajoitus oli valitettavasti väärä.

– Ajattelin tuolloin, ettei poikia olisi pitänyt olla olemassakaan, Maire naurahtaa.

Teini-iässä kiusantekijä pyysi Mairea painolastiksi veneretkelleen, ja häitä juhlittiin Ilkan ylioppilaaksi pääsyn jälkeen.

Ilkka on konkari. Hänellä on menossa 42. Päijännepurjehdus.
Ilkka on konkari. Hänellä on menossa 42. Päijännepurjehdus.

Tuuli tuntuu poskessa

Kilpailupäivän aamu valkenee aurinkoisena, ja tuuli on heikohko. Juurikkasaaren satama pullistelee väkeä. Omaa starttiaan odottelevat paatit kiertävät lähtöaluetta kuin ravihevoset rataa.

Työnjako Dynastarissa on selkeä: Ilkka istuu ruorissa ja luotsaa. Vävypoika vastaa isopurjeesta. Etupurjeet ovat Karin ja Ilarin heiniä. Liisa navigoi ja tarkkailee kilpakumppaneita.

Viisi minuuttia ennen h-hetkeä Lys 4 -luokka saa ensimmäisen äänimerkkinsä.

–157 tulee kovaa vasemmalta, huomasitteko? Liisa tiedottaa.

Tasan kello 12 Dynastar solahtaa vauhdilla matkaan. Maali häämöttää Padasjoella. Reilun sadan kilometrin reitti taittuu parhaimmillaan noin kahdeksassa tunnissa. Useimmiten Dynastarin kisa on kestänyt 12–14 tuntia.

– Nyt luovitaan siksakkia kohti tuulta. Tunnen sen paineen poskessani.

Veneen ääneen Ilkalla on samanlainen suhde kuin lapsen itkuun.

– Itku on yöllä erilaista kuin vaikkapa silloin, kun kaverit kiusaa. Eri äänien perustella on toimittava eri tavoin. Sama pätee veneeseen. Veden läpsytys, solina ja ryskytyksen voimakkuus suhteessa poskessa tuntuvaan tuulipaineeseen neuvovat minua. Niitä kuulostelemalla voisin seilata vaikka silmät kiinni, Ilkka kuvailee ruorissa.

Napakat käskyt

Alku sujuu vauhdikkaasti. Ilkka määrittelee järvipurjehduksen herkäksi lajiksi, johon maaston muodot vaikuttavat. Tuuli kääntyy nopeasti, kun ilma kohoaa rantoja pitkin.

– Yleensä kolme venettä ajaa kisan aikana karille. Kilpa­purjehtijan on kovissakin säissä osattava toimia ja pärjättävä, Ilkka sanoo.

Tarinoidessaan kippari näyttää rauhalliselta, mutta valpas hän on. Silmä seuraa herkeämättä purjeisiin kiinnitettyjä virtauslankoja. Käsky tulevat ajallaan ja napakasti.

– Kiristäkää spinaakkeripurjetta. Löysätkää vähän, kaikki veneen vasemmalle laidalle. Säädä mastoa. Keulapurje suoraksi, vaijeri ei saa taipua liikaa.

Tällä kertaa voitosta kisaa 140 venettä.
Tällä kertaa voitosta kisaa 140 venettä.

Luonnonkauniin Kärkistensalmen maisemissa miehistön katse kiinnittyy sillalla huiskuttaviin katsojiin. Maire on hurauttanut Puhalaisten lasten ja esikoisensa Vesa Liljan, 47, kanssa kisaajia kannustamaan. Vesa on tallentanut ja kuvannut vuosien ajan Päijännepurjehduksen etenemistä, milloin rannoilta, milloin veneestä käsin.

– Hän on tapahtuman kävelevä tietopankki, Ilkka määrittelee.

Dynastarin liepeillä pyörähtää moottoriveneellä myös perheen toiseksi vanhin poika, Anssi Lilja, 43, vaimonsa Katri Liljan kanssa. Anssin ja Katrin seitsemästä lapsesta kaksi vanhinta poikaa osallistui kisaan pienellä Lightning-veneellään. Ilkka on tartuttanut into­himonsa kolmanteen polveen.

Ukkosta ilmassa

Kuminan saarta lähestyttäessä on tehtävä ratkaisu: kierretäänkö länsi- vai itäpuolta? Oman mausteensa pähkäilyyn tuovat navigaattorin temppuilu ja nouseva ukonilma.

– Kymmeniä vuosia olen seilannut kartan kanssa, joten tekniikan pettäminen ei haittaa mitään, Ilkka tuumaa ja valitsee länsipuolen.

Matkan edetessä tuuli tyyntyy ja ilma viilenee. Dynastar lipuu etananvauhdilla eteenpäin, ja länteen suuntaaminen osoittautuu virheeksi. Ilari häipyy tirsoille kajuuttaan, ja Kari napostelee veneen nokassa pähkinöitä. Ilkka harmittelee reitti­valintaansa.

– Parhaina vuosina olemme olleet jo yhdeksän tunnin seilauksen jälkeen maalissa, ja ilmassa on ollut urheilujuhlan tuntua.

Nyt näyttää sille, että edessä on pitkä yö. Tuulta ei voi tehdä, se annetaan.

– Ottaako joku tonnikala-majoneesileipiä ja täytettyjä kanamunia? kapteeni kyselee ja alkaa avata eväslaatikoita.

Illan tullen tuuli katosi ja vauhti hiipui.
Illan tullen tuuli katosi ja vauhti hiipui.

Kippari ottaa torkut

Yön saapuessa kärsivällisyys alkaa olla koetuksella. Kolmen aikoihin Dynastariin kantautuu tieto, että ensimmäinen kisaaja on saapunut maaliin 02.34.

– Harvoin on näin suuria eroja, Ilkka huokaa.

Pikkutuntien hämärässä hän bongaa pojanpoikansa lahdenpoukamasta. Nuorten vene on seisonut jo useita tunteja.

– Hyvinhän teillä menee, isoisä kannustaa.

On hänen vuoronsa torkahtaa. Vävypoika ottaa ohjat käsiinsä.

– Olisi pitänyt mennä itäpuolta. Purjehtiminen on kivaa hyvällä tuulella, Ilari murjaisee.

Liisa saattoi ottaa nokoset pitkän päivän jälkeen.
Liisa saattoi ottaa nokoset pitkän päivän jälkeen.

Treffi-ilta veneessä

Aamun valjetessa tuuli nostattaa vauhdin purjeisiin ja miehistö valpastuu. Taas mennään, ja hymy on herkässä. Padasjoen satama häämöttää. Reilun 23 tunnin seilauksen päätteeksi maalivene töräyttää Dynastarille merkin. Perillä ollaan.

– Ei tarvinnut keskeyttää, Ilkka kiittelee.

Aurinko paistaa täydeltä terältä. Kun vene lipuu satamaan, miehistö rullaa purjeet, kiristää köydet ja laskee lepuuttajat paikoilleen. Ilari hyppää uimaan.

– Mikolle ja minulle tämä oli kuin treffi-ilta, pääsimme ilman lapsia purjehtimaan, Liisa iloitsee.

Dynastar saa levähtää hetken määränpäässä. Anssi perheineen on luvannut seilata veneen alkuviikosta kotisatamaan. Kun ei kisata, kiireen voi unohtaa.

– Purjehduksen ystävä on energian ja luonnon säästäjä. Nautin äänettömästä etenemisestä, kippari kiteyttää.

Katso lisää Päijänne-kuvia kuvakarusellista.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2015.

Päijännepurjehdus 2017 Padasjoelta Jyväskylään järjestetään 21.7-23.7.

Mitä, jos passi katoaa loman viimeisenä iltana? Nauti, neuvoo passinsa kadottanut toimittaja.

Toimittaja Olli-Pekka Komonen, 37:

Lennon lähtöön pari tuntia, passi puuttuu 

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana huomasin kauhukseni, että passini oli jäänyt reissun ensimmäiseen hotelliin. Kyseinen Marriot-hotelli sijaitsee lähellä San Franciscon lentokenttää, joten en hätääntynyt. Ehtisin hyvin ajaa hotellin kautta ennen paluumatkaa ja hakea huoneen tallelokeroon jääneen passin.

Soitin hotellille ja kyselin passini perään. Sitä ei kuulemma ollut löytynyt, ja kun yritin tiedustella vielä sunnuntaiaamuna toisen kerran asiasta, hotellista väitettiin, etten siellä koskaan ollut vieraana ollutkaan!

Lennon lähtöön oli enää joitakin tunteja, joten pieni paniikki alkoi nousta pintaan. Selvitin netistä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Lähimmästä Suomen pääkonsulaatista Los Angelesista onneksi vastattiin sähköpostiin pyhäpäivästä huolimatta.

Soitin lentoyhtiöön ja sain lykättyä paluulentoni torstaille. Varasin netistä bussilipun San Franciscosta Los Angelesiin, pakkasin tavarani ja hyppäsin bussiin. Matkalla varasin Airbnb:n kautta majoituksen mahdollisimman läheltä konsulaattia siltä varalta, että asiaa pitäisi käydä selvittelemässä useampana päivänä.

Tiistaina pääsin heti aamusta konsulaattiin anomaan passia. Homma hoitui käden käänteessä, ja samassa yhteydessä selvisi, että pääkonsulin luona olisi illalla Kaliforniassa asuvien suomalaisten illanvietto. Pääsin mukaan.

Tutustuin uusiin ihmisiin ja solmin yhteyksiä. Seuraavana päivänä päädyin suomalaisen Hollywood-näyttelijättären kanssa kahville - ja törmäsimme kaiken päälle suosikkinäyttelijääni Seth Rogeniin keskellä katua!

Alkupaniikin jälkeen passin hukkaamisesta seurasi lopulta pelkkää hyvää.


Olli-Pekan vinkit passin katoamiseen

  1. Älä hätäänny. Vaikka passin katoaminen on ikävää, se on kuitenkin vain passi. Uuden saa rahalla. Et ole hengenvaarassa tai syyttömänä vankilassa. Kukaan suomalainen ei tiettävästi ole vielä joutunut jäämään pysyvästi ulkomaille. Vaikka tilanne on sinulle uusi, suurlähetystölle passien tekeminen on rutiinia.
  2. Nauti. Olet luultavasti maassa, johon olet halunnut matkustaa. Nyt saat kenties vain viettää siellä lisää aikaa. Et voi tilanteelle mitään, joten ajattele, että sait loman jatkeen.
  3. Huomioi kulut. Passin hankkimisesta tulee äkkiä satojen eurojen kulut. Varmista, että luottokortin luottoraja ei ylity. Tarvittaessa maksa kiireesti luottokorttilaskua nettipankissa pienemmäksi tai pyydä pankkia korottamaan luottorajaa.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaoppaan numerossa 6/2016.

Israelin Eilatissa saman loman aikana pääsee nauttimaan taivaan, meren, autiomaan ja vuorten ihmeistä.

Pieni, vihertäväsiipinen tiltaltti näyttää heiveröiseltä lintutieteilijä Noam Weissin kourassa. Silti se tapittaa tyynesti isoa miestä.

Weiss silittää linnun höyhenpeitettä ja tarkistaa sen jalassa olevan renkaan tiedot. Sitten hän puhaltaa linnun vatsahöyheniin.

– Näetkö tuon kolon vatsassa? Linnun täytyy syödä niin paljon, että kolo täyttyy, jotta se jaksaa lentää. Se on lähtenyt kenties Suomesta ja ylittänyt jo Euroopan ja lentää vielä yli tuhannen kilometrin matkan yli Saharan autiomaan, Weiss selventää.

Hän kertoo, että tiltaltti on tämän vuoden poikanen. Ihmettelen ääneen, miten tuollainen pieni untuvikko tietää, että nyt sen pitää syödä vatsa täyteen ennen seuraavaa lentoa. Entä mistä se tietää, minne lentää?

Asiantuntija naurahtaa, että sitä hekin yrittävät selvittää. Kukaan ei opeta poikasia eikä näytä niille reittiä. Nuoret linnut lentävät omissa ryhmissään, vanhemmat omissaan.

Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.
Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.

Olemme parin kilometrin päässä Eilatin keskustasta sijaitsevassa lintupuistossa, joka täyttyy lintubongareista varsinkin lintujen muuttoaikaan maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.

– Meillä on paljon vakiokävijöitä. Eräs suomalainen on käynyt täällä kahdesti vuodessa jo 20 vuoden ajan. Ja toinen lintuharrastaja odottaa pääsevänsä eläkkeelle tuomarin työstään, jotta voi muuttaa talvehtimaan Eilatiin ja keskittyä lintujen tutkimiseen, Weiss kertoo.

Samalla hän poimii lintuaseman kirjahyllystä käteensä suomenkielisen lintuoppaan.

Matkantekoa lepoasennossa

Muuttolinnut valitsevat etapikseen Eilatin, sillä sen sijainti on ihanteellinen. Linnut, jotka pisimmillään muuttavat jopa 25 000 kilometrin matkan, tarvitsevat ruokailupaikkoja lentomatkan varrella.

Osa niistä käyttää hyväkseen mantereen päällä syntyviä otollisia ilmavirtauksia. Ne vain levittävät siipensä niin sanotusti lepoasentoon.

Lintupuistosta voi nauttia, vaikkei olisi intohimoinen lintuharrastaja. Täällä jokainen aiheesta kiinnostunut saa halutessaan opastusta. Kiikarit voi vuokrata, ja puiston työntekijät antavat mielellään vinkkejä siitä, mitä lajeja löytää mistäkin osasta puistoa.

Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.
Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.

Puisto ja sen tekojärveä kiertävä polku sopivat koko perheelle. Kuka tahansa pääsee seuraamaan rengastuspuuhia ja lintujen tarkastuksia puiston lintuasemalle.

Kun tiltaltti on tutkittu, Weiss siirtää sen varovasti kämmelleni. Saan laskea sen vapaaksi.

Silitän pehmeää untuvaa. Lintunen avaa siipensä, ja toivotan sille turvallista matkaa.

Maalaus löytyi sattumalta

Vuoret hehkuvat punaisina kaikkialla, minne vain katson. Alun perin satamakaupungiksi perustettu Eilat sijaitsee aavikolla, joten autiomaan maisemat kannattaa tutkia.

Hiekkaerämaa kätkee monenlaisia salaisuuksia. Sen on huomannut jeeppikuskimme Alfonso Nussbaumer, joka on opastanut ryhmiä Eilatin alueella jo vuodesta 1961.

– Ensimmäisen seinämaalauksen löysin jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla sattui hauska tapaus. Olin opastamassa fransiskaaniryhmää ja selitin, että seinämaalauksia pitäisi etsiä paljon ylempää kuin siitä, mihin katseemme yleensä ensimmäiseksi osuu.

Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.
Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.

Hän kertoo osoittaneensa lähintä seinää havainnollistaakseen sanomaansa ja yhtäkkiä huomanneensa siinä maalauksen. Tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan noin 3200 vuoden takaa.

– Opastamani ryhmä ei uskonut, etten tiennyt maalauksesta etukäteen. Vielä samana päivänä arkeologit tulivat tutkimaan teosta, samoin televisiokamerat.

Nyt farao Ramses III:n seinämaalaus on yksi Timnan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Kun Alfonso Nussbauer kävi Sveitsistä Eilatissa ensimmäisen kerran, hän päätti heti jäädä.

– Löysin Eilatista auringon, meren, autiomaan ja vaimoni. Nappasin hänet ilmasta, Nussbaumer vitsailee.

Vaimo työskenteli aikoinaan paikallisen lentoyhtiö Arkian lentoemäntänä.

Paria yhdisti muun muassa rakkaus vedenalaiseen maailmaan, ja heidät jopa vihittiin avioliittoon veden alla.

Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.
Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.

Alfonso Nussbaumer kertoo tarinoita Aravan aavikon eläimistä ja kasveista sekä siitä, miten ne selviävät karuissa olosuhteissa.

Harvinaisen jouhihietakyyhkyn kohdalla hän pysäyttää maastoauton ja kertoo, että kyyhky voi kantaa vettä sulissaan jopa 30-40 kilometrin matkan.

Akasia tarjoaa varjoa auringon paahteelta. Se levittää juurensa sivusuuntaan, jotta se pysyisi pystyssä hiekkamyrskyissä, ja lisäksi alaspäin, jotta se löytäisi vettä. Juuri voi kurkottaa jopa 60 metrin syvyyteen. Puu voi selvitä ilman vettä jopa kymmenen vuotta.

Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.
Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.

Seudulla ei ole satanut kunnolla 13 vuoteen, ja Alfonso Nussbaumer osoittaa kovaonnista kasvia, jonka kuivuusjakso on tappanut.

– Kun ajelen täällä, kaadan usein kanisterillisen vettä jonkin puun juurelle. Mutta puita on paljon, on mahdotonta auttaa niitä kaikkia.

Edomilaiset löysivät Timnan laakson kupariesiintymät jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tosin on arvioitu, että Israelin kuningas Salomo olisi kartuttanut laaksossa rikkauksiaan jo kauan ennen sitä. Siksi arkeologi Nelson Glueck nimesi hienon luonnonmuodostelman Salomon pilareiksi, ja se onkin Timnan kuuluisin maamerkki.

Nemoa etsimässä

Merenpinnan alle oppaakseni lähtee sukelluskouluttaja Osku Puukila. Hän on entinen helsinkiläinen palomies ja pintasukeltaja, joka on asunut ja sukeltanut Eilatissa jo 35 vuoden ajan. Yli 30 000 sukellustunnin jälkeen ei ole montakaan korallia tai kalalajia, joita Osku ei tuntisi.

Puolen tunnin teoriaosuuden jälkeen olen valmis hyppäämään veteen. Saan happisäiliöt selkääni.

Testaamme vielä käsimerkit myös veden alla, ja liu'un korallien sekaan. Osku sukeltaa edelläni ja kyselee käsimerkein, onko kaikki kunnossa. Hän osoittaa värikästä vuokkokalaa, joka on lajina tuttu animaatioelokuvasta Nemoa etsimässä.

Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.
Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.

On vaikea päättää, mitä seuraisi: kalaparven tanssia vai suuren rauskun lepatusta.

Meren äänimaailma on jännittävä. Hiljaisuuden rikkovat pienet pulputukset, rahinat ja loiskeet.

Vaikka ihmisen ja teollisuuden jäljet näkyvät meressäkin ja osa koralleista on kuollut, kaunista katseltavaa on niin paljon, että Osku kertoo sukeltavansa itse aina, kun se vain on mahdollista. Hän on kuvannut satoja tunteja Punaisenmeren kaloja sekä Israelin että Egyptin puolella.

Ilta tummuu, on aika vaihtaa märkäpuku vaatteisiin. Osku Puukila istuu vakiopöytäänsä Barbeach-ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta annoksen, jota ei mainita listalla, Osku Specialin. Iso vati kannetaan pöytään, simpukkapataa riittää monelle.

Kolmen kaveruksen kasvitiedettä

Reilun kilometrin päässä Eilatista pohjoiseen pääsee kasvitieteelliseen puutarhaan. Autiomaassa kasvaa muutakin kuin kaktuksia.

Kaikki lähti kolmen ystävyksen Yoram Nadelin, Eyal Arnanin ja Ratzon Cohenin hullusta ideasta saada autiomaa kukkimaan. Ja niin tapahtui: vehreät palmut, apinanleipäpuut ja passionhedelmäpuut kukoistavat.

– Olimme harrastelijapuutarhureita, eikä meillä ollut mitään teoreettista tietoa. Kukaan ei uskonut ideaamme, muttei se meitä haitannut, Ratzon Cohen sanoo.

Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.
Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kaverukset kokeilivat kaikkea, oppivat kantapään kautta ja istuttivat kasveja eri korkeuksille.

Nykyisin biologian opiskelijat tulevat puutarhaan harjoitteluun ja tekemään tutkimuksia.

– Totutimme kasvit pikku hiljaa suolaiseen veteen. Ne, jotka selvisivät, selviävät mistä vain.

Kibbutsin kotimaa

Moni muistaa Israelista kibbutsit, jonne nuoret lähtivät aikoinaan poimimaan appelsiineja. Suomalaiset olivat ensimmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä 1960-luvun kibbutseilla. Vapaaehtoisia on ollut arviolta 400 000, joista suomalaisia noin 15 000.

Nykyään kibbutseja on noin 250. Sana kibbutz tarkoittaa ryhmää, ja alun perin kibbutsit olivat yhteisomistukseen perustuvia maatalousyhteisöjä. Niissä syötiin isossa ruokasalissa, lapset asuivat erikseen ja johtokunta saattoi päättää jopa lapsen nimen.

Nykyään monet kibbutsit on yksityistetty ja jäsenet voivat työskennellä joko kibbutsissa tai sen ulkopuolella.

Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.
Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 5/2016.