Inga Hohenthal ja hänen miehensä Alfredo ovat perustaneet tanhuryhmän Penedoon.
Inga Hohenthal ja hänen miehensä Alfredo ovat perustaneet tanhuryhmän Penedoon.

Brasilian Penedossa pääsee saunomaan, ja joulupukkikin voi tulla vastaan. Nyt vanha suomalaissiirtokunta on alkanut kiinnostaa myös brasilialaisia turisteja.

Kamerat räpsyvät. Minimekkoihin ja varvastossuihin pukeutuneet pitkätukkaiset brasilialaisneidot haluavat kuvaan kyltin kanssa, jossa hymyilee joulupukki lahjarekineen. Kyltissä lukee "Pequena Finlândia" eli Pikku-Suomi.

Kyltin vierestä alkaa kävelykatujen kortteli, jossa on pastellinvärisiä pientaloja – samankaltaisia, joita voisi tullaan vastaan Porvoon ja Rauman puutaloalueilla.

Taloissa on herkkupuoteja sekä matkamuisto- ja lahjatavarakauppoja, joista monet on nimetty suomen kielellä: Joulupukin piste, Kissan lahjat ja Tonttulakki jäätelö. Ravintolaa kutsutaan Korvapuustiksi ja postia Postiksi.

Joululla markkinoidaan vaikka jäätelöä.
Joululla markkinoidaan vaikka jäätelöä.

Näky on hätkähdyttävä, sillä lämpötila keikkuu liki 40 asteessa ja ympärillä kohoilevat sademetsien peittämät vuoret ja kukkulat.

Tällaista on Penedon kylän ytimessä Brasiliassa, vajaat 200 kilometriä Rio de Janeiron kaupungista sisämaahan.

Tanhut kerran kuussa

– Tervetuloa Pousada Vikingiin. Menikö matka mukavasti, tervehtii Inga Hohenthal, 55, suomeksi tietenkin, majatalonsa ovella keskellä trooppista puutarhaa. Hän on kolmannen polven penedonsuomalainen. Ingan isovanhemmat muuttivat tänne Suomesta 1937.

Pousada syntyi vähän vahingossa, kun tarvittiin majapaikkaa kylässä yöpyneille suomalaisille. Ensin huoneita oli muutama ja nyt, nelisen vuotta myöhemmin, jo liki 20.

Penedon keskusta tuo mieleen vanhan Porvoon.
Penedon keskusta tuo mieleen vanhan Porvoon.

Suurin osa yöpyjistä on kuitenkin varakkaita brasilialaisia suurkaupunkilaisia, jotka tulevat lomailemaan vehmaan luonnon rauhaan ja etsimään suomalaista eksotiikkaa.

Heille eksotiikka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että voi kuvauttaa itsensä joulupukin kanssa hirsimökissä kylän ytimessä. Se merkitsee myös joka kuukausi järjestettäviä tanssi-iltamia Suomi-klubilla, jossa pyörähdellään tangon ja letkajenkan askelin. Aina lopuksi esiintyy Ingan ja hänen miehensä Alfredon perustama tanhuryhmä.

– Turistit ovat tansseista tosi innoissaan!

Sanan "jäätelö" lausuminen voi tuottaa vaikeuksia brasilialaisille turisteille.
Sanan "jäätelö" lausuminen voi tuottaa vaikeuksia brasilialaisille turisteille.

Utopiasta elinkeinoksi

Penedon tarina sai alkunsa puutarhuri Toivo Uuskallion unelmasta. Hänen tarkoituksenaan oli perustaa alueelle luonnonmukaista elämää vaaliva suomalainen kommuuni. Ensimmäinen ryhmä saapui Uuskallion johdolla vuonna 1929 ja osti vanhan karjatilan valtavine tiluksineen.

– Tulijat kuvittelivat saapuvansa paratiisiin, jossa hedelmät vain tippuvat puista suuhun. Mutta ei täällä ollut tuolloin puun puuta. Kaikki oli hakattu alas kauan sitten kahviplantaasien tieltä, juttelee Eeva Rouhe-Hohenthal, 79, Ingan äiti.

Eeva tuli Penedoon sylivauvana. Hän on nyt kirjoittamassa muistelmiaan kylästä ja elämästään.

Ensimmäiset suomalaiset saapuivat Penedoon 1929.
Ensimmäiset suomalaiset saapuivat Penedoon 1929.

Suomalaisia muutti kommuuniin yhteensä muutama sata, mutta monet viipyivät vain joitakin kuukausia.

– Olot olivat kurjat. Ei juoksevaa vettä eikä sähköä, ruokakin oli yksipuolista. Viljelmät epäonnistuivat eikä rahaa ollut, Eeva luettelee.

Lopulta tila myytiin. Jäljelle jääneet suomalaisperheet saivat siivun maata ja mahdollisuuden aloittaa uuden elämän.

Kylä ei kuollut, kiitos turismin, joka sai ensisysäyksen jo 1940-luvulla. Lähettyville perustettu Brasilian ensimmäinen kansallispuisto Itatiaia alkoi houkutella matkailijoita. Suomalaiset ryhtyivät pitämään täysihoitoloita ja tekemään käsitöitä myyntiin.

Eeva Rouhe-Hohenthal (oik.) on toisen ja Inga Hohenthal kolmannen polven suomalainen.
Eeva Rouhe-Hohenthal (oik.) on toisen ja Inga Hohenthal kolmannen polven suomalainen.

Historia ei unohdu

Nykyään Penedo on lähes yksinomaan turismista elävä matkailukohde. Etenkin viikonloppuisin on vilkasta. Hotelleja ja muita majapaikkoja sekä ravintoloita on kymmeniä. Vaikka suurin osa yrittäjistä on brasilialaisia, he ovat ottaneet suomalaisuuden kylän pääteemaksi.

Suomalaisuuden kantaviin pilareihin lukeutuu Suomi-klubin ohella museo, joka esittelee siirtokunnan historiaa ja Suomea yleisemminkin.

Lahjoituksista syntyneet kokoelmat karttuvat pikkuhiljaa, kertoo museon johtaja Helena Hildén, 62. Museo on hänen äitinsä perustama.

Näyttely houkuttelee kuukausittain viitisensataa kävijää, vaikka se on auki vain viikonloppuisin.

– Jotkut ovat jopa innostuneet matkustamaan Suomeen sen jälkeen, kun ovat käyneet täällä, ja palanneet sitten myöhemmin kertomaan matkastaan.

Penedossa voi nähdä itse joulupukin.
Penedossa voi nähdä itse joulupukin.

Esillä on taidetta, kuvakirjoja ja monenlaisia esineitä Kalevala-koruista muumihahmoihin.

– Brasilialaisia kävijöitä kiinnostavat eniten kansallispuvut ja käsintehdyt tuohikoristeet. Musiikkia tuntevat tietävät Sibeliuksen. Kartatkin ovat tärkeitä, sillä moni ei edes tiedä, missä päin maailmaa Suomi sijaitsee.

Silakkalaatikkoa ja saunoja

Enää suomen kieltä ei kuule kadulla niin usein kuin ennen vanhaan. Näin kertoo Laura Ampula, 56, kolmannen polven penedonsuomalaisia hänkin.

– Meitä suomea puhuvia asuu täällä parikymmentä, mutta suurin osa puhuu mieluummin portugalia, koska se sujuu helpommin. Minä aina patistan heidät vaihtamaan kieltä, ettei se ihan unohdu.

Laura Ampula pitää yllä suomalaista kulttuuria ja keittää toisinaan riisipuuroa.
Laura Ampula pitää yllä suomalaista kulttuuria ja keittää toisinaan riisipuuroa.

Laura vaalii suomalaisuutta muutoinkin. Hän kokkailee toisinaan silakka- ja makaronilaatikkoa, tai riisipuuroa ja käy klubilla juhlistamassa suomalaista äitienpäivää, vappua, juhannusta ja pikkujoulua. Hänen Suomeen muuttanut poikansa tuo aina tullessaan silliä ja suklaata.

Saunaa Lauralla ei ole, mutta melkein joka hotellista ja monesta kodistakin sellainen löytyy.

– Ennen kylässä oli myös yleisiä saunoja. Vilvoittelemassa käytiin joessa tai uima-altaassa.

Vaikka suomalaisuus on Penedossa muuttanut muotoaan vuosien myötä, sen juuret ovat syvällä. Ja onneksi on yhä olemassa pieni, mutta sinnikäs joukko Ingan, Eevan, Helenan ja Lauran kaltaisia naisia, jotka haluavat ja viitsivät pitää perinteitä ja historiaa yllä.

Kahvikupillisen kanssa voi saada piparin.
Kahvikupillisen kanssa voi saada piparin.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2016.

Kiinnostaako rauhallinen ja liikunnallinen luontoloma La Gomeran saarella? Lauttamatka Teneriffalta kestää alle tunnin.

Lähden retkelle pienestä Las Hayasin kylästä. Se on pieni talojen ripotelma palmu-, kanerva- ja laakeripuiden keskellä. Mutta ensin poikkean eukalyptuslehdossa, jossa sijaitsee ravintola La Montaña Casa Efigenia.

Se on valmistanut gomeralaista kotiruokaa yli 50 vuotta. Doña Efigenia Borges ja hänen aikuiset lapsensa valmistavat luomukasvisruokaa, jonka ainekset ovat omilta mailta. Palvelu on sydämellistä mutta verkkaista.

Polku lähtee kappelin takaa Garajonayn kansallispuiston reunalta suoraan varjoisaan laakeripuumetsään. Se on ainutlaatuinen jäänne metsävyöhykkeestä, joka peitti Välimeren ympäristöä ennen jääkautta.

Sammalen ja naavan peittämät puut muodostavat ryteikköisen peikkometsän. Puut kurottuvat jopa 30 metriin. Puunrunkoja makaa maassakin, ja sirppivitjasaniaiset yltävät pään korkeudelle. Saniaislajeja on puistossa 27. 

Leveä polku vie Las Crucesin retkipaikalle. Lähde on kuivunut vähäisten sateiden takia. Kapealla, jyrkästi laskeutuvalla polulla on puisia portaita. Tulen maantielle, josta haarautuu lyhyt ja pitkä reitti Vallehermoson laaksoon. Valitsen pitkän.

Mesetan metsätie kulkee kansallispuiston reunaa pitkin kiertäen varjoisia laaksonperiä. Ulkokaarteissa on komeat näkymät vuoristoon. Kun siirryn harjanteen toiselle puolelle, laakson pohjalla näkyy Tazon kylä. La Palman saaren kaksoishuiput pilkistävät pilvistä 50 kilometrin päässä.

Laskeudun Camino Lomo de los Cochinosin polulle. Kiertämäni laakso näyttää valtavalta kraatterilta kymmenine sivulaaksoineen. Rotkon toisella puolella häämöttää sadan asukkaan Macayo. Se valuu kuin nauhana vuorenrinteessä kohti padottua järveä.

Laavapilari Roque Cano kohoaa Vallehermoson kylän yläpuolelle kuin koiranhammas. Jättiagavet ja kaktukset reunustavat polkua. Vallehermoso sijaitsee kanjonissa kallioseinien ja terassipeltojen saartama. Kaikkialla on pieniä puutarhoja, perunapeltoja ja hoikkia taatelipalmuja.

Kylä tunnetaan makeasta palmuhunajasta, miel de palmasta. Se valmistetaan keittämällä kanariantaatelipalmusta valutettu mahla. Viiletessään neste muuttuu mustaksi siirapiksi, ohuemmaksi kuin mehiläishunaja.

Myynnissä on käsin tehtyjä saviastioita, koritöitä, puusta veistettyjä esineitä ja lasitavaraa. Viiniköynnökset kasvavat puisilla telineillä. Eniten viljellään valkoisia rypälelajikkeita, kuten forastera blancaa.

Paikalliset valittavat, että matkailijat käyvät kylässä vain päiväseltään, vaikka 3 000 asukkaan kylä olisi hyvä tukikohta vaelluksille.

Hillityn iltaelämän saari

Pyöreä, halkaisijaltaan vain 25-kilometrinen La Gomera tarjoaa paljon. Rotkot kulkevat mereen. Rosoisen vuoriston juurelle kallioiden väliin jää pieniä, mustahiekkaisia rantoja. Väriä tuovat ikivihreät laakeripuumetsät, trooppiset laaksot banaaniviljelyksineen ja sitruspuineen, kuivat kalliomaisemat, kaktukset ja yli satatuhatta palmua.

Useimmat saaren 22 000 asukkaasta saavat elantonsa suoraan tai välillisesti matkailusta. Pisimmälle matkailu on kehittynyt Valle Gran Reyssä ja Playa de Santiagossa, joiden aurinkoisilla kaistaleilla on pieniä hiekkarantoja ja muutamia hotelleja.

Ero Teneriffan eteläiseen turistirannikkoon on huomattava.

Enimmäkseen majoitutaan apartamentoihin, vuokrahuoneistoihin. Pääkaupunki San Sebastian on vahvasti paikallinen pieni kylä, jonka keskiaikaisesta keskustasta löytyy muistomerkkejä Kolumbuksen ajoilta.

Saari on vielä hyvin aito. Ero Teneriffan eteläiseen turistirannikkoon on huomattava myös elämänasenteessa. Iltaelämä on hillittyä.

Monet tulevat saarelle vaeltamaan. Polkuja käyttivät ennen vuohipaimenet, puunhakkaajat, metsästäjät, pyhiinvaeltajat ja kauppiaat. Reitit ovat yleensä hyvin merkittyjä, joten vaellus onnistuu ominkin päin. Monet yritykset tarjoavat opastettuja retkiä noin 30 eurolla. Hintaan sisältyy kuljetus sekä englannin- tai saksankielinen opastus.

Uiminen kielletty

Banaaniterttuja leikkaava mies vinkkaa minut luokseen Valle Gran Reyn laaksossa. Saan käteeni kolmen kilon tertun – retken eväspuoli on kunnossa.
Kävelen La Caleran rinnekylän läpi. Kivetyltä polulta koko paratiisimainen laakso aukeaa edessäni palmuineen, appelsiinipuineen, puutarhoineen ja vihannestilkkuineen.

Casa de La Sedan kylästä erkanee polku kalliorinteeseen. Upea palmurotko Barranco Los Ancones avautuu edessäni.
Laskeudun jyrkkää kallioseinämää jättiruokojen täyttämään Barranco de Aruren uomaan, jossa puro virtaa vapaana. Polku kulkee varjoisassa bambutunnelissa, jonka läpi auringonvalo siivilöityy.

'

Dramaattisen rosoiset, basaltinharmaat vuorenrinteet kohoavat portaittain. Niitä elävöittävät palmut ja tyräkit. Purossa kasvava papyruskaisla kasvaa jopa viisimetriseksi. Siitä egyptiläiset valmistivat paperia ja norjalainen Thor Heyerdahl kaksi kaislavenettä merimatkoilleen.

Tungosta ei ole.

Sivuutan pieniä altaita, joissa uiminen on kielletty, koska puron vesi ohjataan alempana juomavedeksi. Pienet putoukset solisevat voimakkaasti. Hypin kiveltä toiselle ja ylitän puron taas kerran.

Tunnin kapuamisen jälkeen tulen kapeaan, hämärään kalliokanjoniin, jonka perällä on 15-metrinen vesiputous ja pieni lampi. Kuin luonnon kappeli. Kohtaamani itävaltalainen pariskunta on haltioissaan.

Paluumatkalla nousen ympäröiville, hylätyille viljelyterasseille. Tukimuurien kivet ovat hämmästyttävän isoja. Niitä on siirrelty härkä- tai hevosvoimin. Rinnehyllypolku tarjoaa uusia näkymiä vehreään palmumetsään.

El Gurossa asuu hippityylisiä taiteilijoita. Nousen kivettyä polkua valkoiselle kappelille, Ermita de los Reyesille. Ihmisiä ei näy.

Vaaleanpunaisen rinteen lumossa

Aamulla odottelen bussia Las Vueltasin pysäkillä. Bussi numero 8 kiertää La Playan ja La Puntillan kautta. Kun se tulee Vueltasiin, tilaa on enää muutamalle. En mahdu kyytiin. Me pysäkille jääneet otamme taksin. Matka vuorille maksaa vain kuusi euroa henkeä kohden.

Kilometrin korkeudessa Las Hayasissa on vielä kylmä. Lähden patikoimaan kohti El Cercadon kylää.

Hyvin merkitty polku kiertää syvän rotkon reunaa.

El Cercadoa hallitsee huipulle rakennettu valkoinen kappeli. Käsityöperinne säilyy kolmen pajan voimin. Kulhot ja kupit tehdään paljain käsin ilman savipyörän apua.

Kylästä näkyy jo seuraavaan, Chipudeen. Laskeudun upeaan palmulaaksoon, jota reunustavat porraspellot. Kylää pidetään saaren vanhimpana, kirkko rakennettiin 1540. Kylään näkyy pöytävuori La Fortaleza, jossa alkuasukkaat uhrasivat jumalille yhtä sun toista liikenevää.

Saan vettä lähteestä vanhalta pesupaikalta, ja tulen laaksoon, jossa tuoksuvat viikunapuut. Koko rinne kukkii vaaleanpunaisena – mantelipuita.  

Kivimuurein tuetut pellot jyrkässä rinteessä todistavat menneiden aikojen ankarasta työstä. Ermita Nuestra Señora de Guadalupen kappeli näkyy kallion nokalla 750 metrin korkeudessa. Se on 1400-luvulta. Parvekemaiselta terassilta näkee Barranco de Argagan rotkoon.

Ylitän uoman ja nousen solaan. Edessä aukeaa Suuren kuninkaan laakso kaikessa mahtavuudessaan. Rotkon seinät ovat kerroksittain kuluneet. Alempana siintelevät palmut ja peltotilkut.

Valkoiset talot ovat kuin sokeripaloja.

Vaellan jyrkkää polkua syvyyksiin. Palmujen takaa ilmestyy kappeli, Ermita de los Reyes. Laskeudun kiviportaat rotkoon ja jatkan soratietä La Caleran bussiasemalle.

Vain helppoja reittejä

Aurinko laskee, väki kokoontuu La Playan rannalle Valle Gran Reyssa. Joku katselee nuotiota, toinen merta. Uushipit soittavat bongorumpuja, kitaroita, klarinetteja ja aboriginaalien didgeridoo-torvea. Tulirenkaita. 1960-luvulla alkanut perinne jatkuu.

Rannan luolassa yöpyy nuoria, mutta majoituksen saa myös lähistön Argayallin meditaatio- ja joogaretriitistä.

Reitti Valle Gran Reystä Arureen nousee yli 800 metriä. Sitä sanotaan vaativaksi, mutta näen, kuinka joku nousee polkua kainalosauvoilla.

Toinen, iäkäs mies, kertoo sairastavansa syöpää, hänkin pääsee Arureen pulmitta. Alan ajatella, että La Gomeran saarella on vain helppoja reittejä.

Etsitkö hyvää korealaista tai japanilaista ravintolaa Berliinistä? Kaupungissa asuva Eppu Nuotio vinkkaa, mistä löytyvät Berliinin parhaat ravintolat ja kahvilat.

Epun suosikkiravintolat Berliinissä

Epun kotikaupunginosa Friedenau:

Portugalilainen Cafe Santos on ihana lounas- ja illallispaikka, mutta se on kiinni sunnuntaisin ja maanantaisin. Palvelu saattaa olla toisinaan hiukan hidasta, mutta ruoka ja paikan hurmaavat omistajat korvaavat sen. 

S-Cafe-Friedenaun vieressä on ihana pieni italialainen ravintola, Bergamotto.

Ihanaa thairuokaa ja loistavaa sushia löytyy Sweet Cocos-ravintolasta, jossa on japanilainen sushikokki. Paikka ei hurmaa ulkonäöllään, mutta ruuallaan kyllä.

Trattoria del Corsosta saa kertakaikkisen hyvää italialaista ruokaa.

Savignyplatzin alue:

Sachiko sushi on sushitaivas. Siellä ei tarvitse tilata mitään. Istut vain tuolillesi ja nappaat ohikulkevista "veneistä" mieleisesi annoksen. Kassalla maksetaan lautasten lukumäärän mukaan. Kokki on japanilainen kuten koko omistajaperhekin. Sushi on niin hyvää, että meinaa tulla itku. 

Fantastista vietnamilaista ruokaa saa Saigonissa.

Prenzlauer Bergin alue:

Prenzlauer Bergin alueella parhaat ja romanttisimmat vietnamilaiset ovat Si An ja Onkel Ho.

Prenzlauer Bergin paras korealainen on Omoni.

Ihanan ihana on venäläinen Pasternak. Pasternakin vieressä on vesitorni, jonka alla oli ensimmäinen keskitysleiri. Se perustettiin heti kun kansallissosialistit nousivat valtaan ja alueen juutalaiskauppiaat ja opettajat ja taiteilijat haettiin sinne. Vesitornissa on nykyään asuntoja ja päiväkoti, ylhäällä mäellä ruusutarha. Sieltä on hienot näkymät yli kaupungin.

Epun suosikkikahvilat: 

Friedenaun alue:

Vanhalla Friedenaun asemalla, joka on rakennettu 1874, toimii kahvila ja ravintola S-Cafe-Friedenau. Se on hurmaava paikka juoda kuppi kahvia, syödä vähän jotakin, ottaa lasi viiniä. 

Friedenaun hautausmaan lähellä on paljon ihania kahviloita ja ravintoloita, esimerkiksi Wild Caffe.

Kirjailija Herta Müllerin lempikahvila Frau Behrens Torten (hän istuu siellä usein lauantaisin, kun on käynyt ensin torilla) on klassinen kakkukahvila, josta saa myös käsintehtyä suklaata. 

Savignyplatzin alue:

Schwarzes Cafe, ympäri vuorokauden auki oleva kahvila, josta saa aamiaista vaikka kello 04.00. Myös hyvä lounaspaikka. 

Yksi ehdottomista lempikahviloistani Cafe Brel, joka on kerrassaan loistelias ruokapaikka.

Mahtavan Literatur Hausin Wintergarten-kahvilasta saa aamiaista, lounasta, illallista, viiniä ja kahvia: 

Prenzlauer Bergin alue:

Cafe Butter on ihana aamiaispaikka.

Cafe Bar Wohnzimmer on päivisin kahvila, öisin (neljään asti tai myöhempään)  yökerho. Siellä voi huoletta ottaa torkutkin divaanilla.

Kollwitzplatzin torin ympärillä on hurmaavia kahviloita ja ravintoita.

 

Eppu Nuotio on ET Terveys -lehden uusi kolumnisti. Lue lisää Epusta ja Berliiniin muutosta ET Terveys -lehden numerosta 1/2018.