Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.
Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Joka pysähdyspaikalla Ilmari Hakala kertoo paikan taustatietoja.
Joka pysähdyspaikalla Ilmari Hakala kertoo paikan taustatietoja.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Leena ja Ilmari Hakalan taustalla Sortavalassa kohoaa Runonlaulajan patsas.
Leena ja Ilmari Hakalan taustalla Sortavalassa kohoaa Runonlaulajan patsas.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Timo ja Teija Männikköä kiinnostavat Timon isän vaiheet jatkosodassa.
Timo ja Teija Männikköä kiinnostavat Timon isän vaiheet jatkosodassa.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

Petroskoin rautatieasema valmistui 1955.
Petroskoin rautatieasema valmistui 1955.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Sammatuksen kylässä retkenvetäjä halaa Vasili Tarasovia.
Sammatuksen kylässä retkenvetäjä halaa Vasili Tarasovia.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kuujärvellä uinuu Paloniemen idyllinen karjalaiskylä.
Kuujärvellä uinuu Paloniemen idyllinen karjalaiskylä.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä. 

Mitä, jos passi katoaa loman viimeisenä iltana? Nauti, neuvoo passinsa kadottanut toimittaja.

Toimittaja Olli-Pekka Komonen, 37:

Lennon lähtöön pari tuntia, passi puuttuu 

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana huomasin kauhukseni, että passini oli jäänyt reissun ensimmäiseen hotelliin. Kyseinen Marriot-hotelli sijaitsee lähellä San Franciscon lentokenttää, joten en hätääntynyt. Ehtisin hyvin ajaa hotellin kautta ennen paluumatkaa ja hakea huoneen tallelokeroon jääneen passin.

Soitin hotellille ja kyselin passini perään. Sitä ei kuulemma ollut löytynyt, ja kun yritin tiedustella vielä sunnuntaiaamuna toisen kerran asiasta, hotellista väitettiin, etten siellä koskaan ollut vieraana ollutkaan!

Lennon lähtöön oli enää joitakin tunteja, joten pieni paniikki alkoi nousta pintaan. Selvitin netistä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Lähimmästä Suomen pääkonsulaatista Los Angelesista onneksi vastattiin sähköpostiin pyhäpäivästä huolimatta.

Soitin lentoyhtiöön ja sain lykättyä paluulentoni torstaille. Varasin netistä bussilipun San Franciscosta Los Angelesiin, pakkasin tavarani ja hyppäsin bussiin. Matkalla varasin Airbnb:n kautta majoituksen mahdollisimman läheltä konsulaattia siltä varalta, että asiaa pitäisi käydä selvittelemässä useampana päivänä.

Tiistaina pääsin heti aamusta konsulaattiin anomaan passia. Homma hoitui käden käänteessä, ja samassa yhteydessä selvisi, että pääkonsulin luona olisi illalla Kaliforniassa asuvien suomalaisten illanvietto. Pääsin mukaan.

Tutustuin uusiin ihmisiin ja solmin yhteyksiä. Seuraavana päivänä päädyin suomalaisen Hollywood-näyttelijättären kanssa kahville - ja törmäsimme kaiken päälle suosikkinäyttelijääni Seth Rogeniin keskellä katua!

Alkupaniikin jälkeen passin hukkaamisesta seurasi lopulta pelkkää hyvää.


Olli-Pekan vinkit passin katoamiseen

  1. Älä hätäänny. Vaikka passin katoaminen on ikävää, se on kuitenkin vain passi. Uuden saa rahalla. Et ole hengenvaarassa tai syyttömänä vankilassa. Kukaan suomalainen ei tiettävästi ole vielä joutunut jäämään pysyvästi ulkomaille. Vaikka tilanne on sinulle uusi, suurlähetystölle passien tekeminen on rutiinia.
  2. Nauti. Olet luultavasti maassa, johon olet halunnut matkustaa. Nyt saat kenties vain viettää siellä lisää aikaa. Et voi tilanteelle mitään, joten ajattele, että sait loman jatkeen.
  3. Huomioi kulut. Passin hankkimisesta tulee äkkiä satojen eurojen kulut. Varmista, että luottokortin luottoraja ei ylity. Tarvittaessa maksa kiireesti luottokorttilaskua nettipankissa pienemmäksi tai pyydä pankkia korottamaan luottorajaa.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaoppaan numerossa 6/2016.

Israelin Eilatissa saman loman aikana pääsee nauttimaan taivaan, meren, autiomaan ja vuorten ihmeistä.

Pieni, vihertäväsiipinen tiltaltti näyttää heiveröiseltä lintutieteilijä Noam Weissin kourassa. Silti se tapittaa tyynesti isoa miestä.

Weiss silittää linnun höyhenpeitettä ja tarkistaa sen jalassa olevan renkaan tiedot. Sitten hän puhaltaa linnun vatsahöyheniin.

– Näetkö tuon kolon vatsassa? Linnun täytyy syödä niin paljon, että kolo täyttyy, jotta se jaksaa lentää. Se on lähtenyt kenties Suomesta ja ylittänyt jo Euroopan ja lentää vielä yli tuhannen kilometrin matkan yli Saharan autiomaan, Weiss selventää.

Hän kertoo, että tiltaltti on tämän vuoden poikanen. Ihmettelen ääneen, miten tuollainen pieni untuvikko tietää, että nyt sen pitää syödä vatsa täyteen ennen seuraavaa lentoa. Entä mistä se tietää, minne lentää?

Asiantuntija naurahtaa, että sitä hekin yrittävät selvittää. Kukaan ei opeta poikasia eikä näytä niille reittiä. Nuoret linnut lentävät omissa ryhmissään, vanhemmat omissaan.

Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.
Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.

Olemme parin kilometrin päässä Eilatin keskustasta sijaitsevassa lintupuistossa, joka täyttyy lintubongareista varsinkin lintujen muuttoaikaan maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.

– Meillä on paljon vakiokävijöitä. Eräs suomalainen on käynyt täällä kahdesti vuodessa jo 20 vuoden ajan. Ja toinen lintuharrastaja odottaa pääsevänsä eläkkeelle tuomarin työstään, jotta voi muuttaa talvehtimaan Eilatiin ja keskittyä lintujen tutkimiseen, Weiss kertoo.

Samalla hän poimii lintuaseman kirjahyllystä käteensä suomenkielisen lintuoppaan.

Matkantekoa lepoasennossa

Muuttolinnut valitsevat etapikseen Eilatin, sillä sen sijainti on ihanteellinen. Linnut, jotka pisimmillään muuttavat jopa 25 000 kilometrin matkan, tarvitsevat ruokailupaikkoja lentomatkan varrella.

Osa niistä käyttää hyväkseen mantereen päällä syntyviä otollisia ilmavirtauksia. Ne vain levittävät siipensä niin sanotusti lepoasentoon.

Lintupuistosta voi nauttia, vaikkei olisi intohimoinen lintuharrastaja. Täällä jokainen aiheesta kiinnostunut saa halutessaan opastusta. Kiikarit voi vuokrata, ja puiston työntekijät antavat mielellään vinkkejä siitä, mitä lajeja löytää mistäkin osasta puistoa.

Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.
Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.

Puisto ja sen tekojärveä kiertävä polku sopivat koko perheelle. Kuka tahansa pääsee seuraamaan rengastuspuuhia ja lintujen tarkastuksia puiston lintuasemalle.

Kun tiltaltti on tutkittu, Weiss siirtää sen varovasti kämmelleni. Saan laskea sen vapaaksi.

Silitän pehmeää untuvaa. Lintunen avaa siipensä, ja toivotan sille turvallista matkaa.

Maalaus löytyi sattumalta

Vuoret hehkuvat punaisina kaikkialla, minne vain katson. Alun perin satamakaupungiksi perustettu Eilat sijaitsee aavikolla, joten autiomaan maisemat kannattaa tutkia.

Hiekkaerämaa kätkee monenlaisia salaisuuksia. Sen on huomannut jeeppikuskimme Alfonso Nussbaumer, joka on opastanut ryhmiä Eilatin alueella jo vuodesta 1961.

– Ensimmäisen seinämaalauksen löysin jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla sattui hauska tapaus. Olin opastamassa fransiskaaniryhmää ja selitin, että seinämaalauksia pitäisi etsiä paljon ylempää kuin siitä, mihin katseemme yleensä ensimmäiseksi osuu.

Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.
Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.

Hän kertoo osoittaneensa lähintä seinää havainnollistaakseen sanomaansa ja yhtäkkiä huomanneensa siinä maalauksen. Tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan noin 3200 vuoden takaa.

– Opastamani ryhmä ei uskonut, etten tiennyt maalauksesta etukäteen. Vielä samana päivänä arkeologit tulivat tutkimaan teosta, samoin televisiokamerat.

Nyt farao Ramses III:n seinämaalaus on yksi Timnan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Kun Alfonso Nussbauer kävi Sveitsistä Eilatissa ensimmäisen kerran, hän päätti heti jäädä.

– Löysin Eilatista auringon, meren, autiomaan ja vaimoni. Nappasin hänet ilmasta, Nussbaumer vitsailee.

Vaimo työskenteli aikoinaan paikallisen lentoyhtiö Arkian lentoemäntänä.

Paria yhdisti muun muassa rakkaus vedenalaiseen maailmaan, ja heidät jopa vihittiin avioliittoon veden alla.

Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.
Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.

Alfonso Nussbaumer kertoo tarinoita Aravan aavikon eläimistä ja kasveista sekä siitä, miten ne selviävät karuissa olosuhteissa.

Harvinaisen jouhihietakyyhkyn kohdalla hän pysäyttää maastoauton ja kertoo, että kyyhky voi kantaa vettä sulissaan jopa 30-40 kilometrin matkan.

Akasia tarjoaa varjoa auringon paahteelta. Se levittää juurensa sivusuuntaan, jotta se pysyisi pystyssä hiekkamyrskyissä, ja lisäksi alaspäin, jotta se löytäisi vettä. Juuri voi kurkottaa jopa 60 metrin syvyyteen. Puu voi selvitä ilman vettä jopa kymmenen vuotta.

Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.
Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.

Seudulla ei ole satanut kunnolla 13 vuoteen, ja Alfonso Nussbaumer osoittaa kovaonnista kasvia, jonka kuivuusjakso on tappanut.

– Kun ajelen täällä, kaadan usein kanisterillisen vettä jonkin puun juurelle. Mutta puita on paljon, on mahdotonta auttaa niitä kaikkia.

Edomilaiset löysivät Timnan laakson kupariesiintymät jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tosin on arvioitu, että Israelin kuningas Salomo olisi kartuttanut laaksossa rikkauksiaan jo kauan ennen sitä. Siksi arkeologi Nelson Glueck nimesi hienon luonnonmuodostelman Salomon pilareiksi, ja se onkin Timnan kuuluisin maamerkki.

Nemoa etsimässä

Merenpinnan alle oppaakseni lähtee sukelluskouluttaja Osku Puukila. Hän on entinen helsinkiläinen palomies ja pintasukeltaja, joka on asunut ja sukeltanut Eilatissa jo 35 vuoden ajan. Yli 30 000 sukellustunnin jälkeen ei ole montakaan korallia tai kalalajia, joita Osku ei tuntisi.

Puolen tunnin teoriaosuuden jälkeen olen valmis hyppäämään veteen. Saan happisäiliöt selkääni.

Testaamme vielä käsimerkit myös veden alla, ja liu'un korallien sekaan. Osku sukeltaa edelläni ja kyselee käsimerkein, onko kaikki kunnossa. Hän osoittaa värikästä vuokkokalaa, joka on lajina tuttu animaatioelokuvasta Nemoa etsimässä.

Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.
Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.

On vaikea päättää, mitä seuraisi: kalaparven tanssia vai suuren rauskun lepatusta.

Meren äänimaailma on jännittävä. Hiljaisuuden rikkovat pienet pulputukset, rahinat ja loiskeet.

Vaikka ihmisen ja teollisuuden jäljet näkyvät meressäkin ja osa koralleista on kuollut, kaunista katseltavaa on niin paljon, että Osku kertoo sukeltavansa itse aina, kun se vain on mahdollista. Hän on kuvannut satoja tunteja Punaisenmeren kaloja sekä Israelin että Egyptin puolella.

Ilta tummuu, on aika vaihtaa märkäpuku vaatteisiin. Osku Puukila istuu vakiopöytäänsä Barbeach-ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta annoksen, jota ei mainita listalla, Osku Specialin. Iso vati kannetaan pöytään, simpukkapataa riittää monelle.

Kolmen kaveruksen kasvitiedettä

Reilun kilometrin päässä Eilatista pohjoiseen pääsee kasvitieteelliseen puutarhaan. Autiomaassa kasvaa muutakin kuin kaktuksia.

Kaikki lähti kolmen ystävyksen Yoram Nadelin, Eyal Arnanin ja Ratzon Cohenin hullusta ideasta saada autiomaa kukkimaan. Ja niin tapahtui: vehreät palmut, apinanleipäpuut ja passionhedelmäpuut kukoistavat.

– Olimme harrastelijapuutarhureita, eikä meillä ollut mitään teoreettista tietoa. Kukaan ei uskonut ideaamme, muttei se meitä haitannut, Ratzon Cohen sanoo.

Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.
Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kaverukset kokeilivat kaikkea, oppivat kantapään kautta ja istuttivat kasveja eri korkeuksille.

Nykyisin biologian opiskelijat tulevat puutarhaan harjoitteluun ja tekemään tutkimuksia.

– Totutimme kasvit pikku hiljaa suolaiseen veteen. Ne, jotka selvisivät, selviävät mistä vain.

Kibbutsin kotimaa

Moni muistaa Israelista kibbutsit, jonne nuoret lähtivät aikoinaan poimimaan appelsiineja. Suomalaiset olivat ensimmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä 1960-luvun kibbutseilla. Vapaaehtoisia on ollut arviolta 400 000, joista suomalaisia noin 15 000.

Nykyään kibbutseja on noin 250. Sana kibbutz tarkoittaa ryhmää, ja alun perin kibbutsit olivat yhteisomistukseen perustuvia maatalousyhteisöjä. Niissä syötiin isossa ruokasalissa, lapset asuivat erikseen ja johtokunta saattoi päättää jopa lapsen nimen.

Nykyään monet kibbutsit on yksityistetty ja jäsenet voivat työskennellä joko kibbutsissa tai sen ulkopuolella.

Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.
Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 5/2016.