Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.
Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.