Marokon länsirannikolla sijaitseva Taghazout on surffareiden suosiossa.
Marokon länsirannikolla sijaitseva Taghazout on surffareiden suosiossa.

Suomalainen Ali Baba nautiskelee Agadirin rannoilla, tinkii Marrakechin torilla ja äimistelee vuohia puissa.

Päivän ensimmäinen rukouskutsu tunkeutuu vaimeana unen läpi. Sointi on miellyttävän matala ja musikaalinen. Aamu kajastaa.

Aamiaisella ihastun makeisiin msemmem-pannukakkuihin. Vahva, tummapaahtoinen kahvi avaa silmät.

Lähden kävelylle Agadirin rannalle. Patikoitavaa onkin kilometritolkulla – joko pitkin hiekkaa tai muutama vuosi sitten rakennettua kivettyä rantakatua. Dromedaarimiehet etsivät ratsastajia.

Mainingit vyöryvät rantaan niin voimallisesti, ettei pulikointi oikein luonnistuisi pieniltä lapsilta. Aikuistenkin on hyvä olla varuillaan.

Aurinkotuoleja on vielä vapaina, sillä vaikka lämpötila on lähes 25 astetta, helmikuinen merituuli viilentää.

Iltapäivällä etsin marokkolaista ruokapaikkaa, mutta sitä ei kovin helposti rannalta löydy. Kansainvälistä keittiötä kyllä olisi tarjolla. On niin nälkä, että syön English Pubissa skottilaista metsästäjänpiirakkaa. Valinnassa ei ole maailmanmatkaajalla paljoa kehumista kotiväelle.

Viihtyisä Agadir

Vanha Agadir tuhoutui täysin maanjäristyksessä 1960, joten tämän päivän kaupunkikuva on moderni. Pitkät bulevardit tekevät suunnistamisen helpoksi.

Nostan hattua suunnittelijoille, sillä Agadirista on tehty toimiva, viihtyisä ja hyvät palvelut tarjoava lomakaupunki. Ainoastaan persoonallisesta ilmeestä on hieman pulaa.

Agadirin linnoituksen kukkula hallitsee kaupunkikuvaa pohjoisessa – karrelle paahtuneessa rinteessä lukee Allah–Isänmaa–Kuningas.

Ajan taksilla huipulle. Vain muurit ovat jäljellä, muuta ei jäänytkään maanjäristyksessä pystyyn. Näkymä alas kaupunkiin on huikea. Opaskandidaatit talttuvat, kun hymyilen ja sanon la shukran, ei kiitos.

Tinkijän souk

Agadirin eloisin markkinapaikka on Souk El Had, iso basaarialue. Se on parhaimmillaan sunnuntaisin. Silloin lähiseudun asukkaat tulevat myymään tuotteitaan ja kaupanteko leviää lähikaduille.

Hello, Ali Baba, nahkaisia berberisandaaleja myyvä kauppias huutaa. Kestää hetken ennen kuin tajuan nimittelyn johtuvan parrastani.

Ostan kilon appelsiineja noin 25 sentillä evääksi laukunpohjalle ja pysähdyn juomaan matkan ensimmäisen nus nusin. Siinä on puolet vahvaa arabikahvia ja puolet kuumaa maitoa.

Nus nus, midi midi, half half, tarjoilija selvittää.

Lautanen höyryäviä etanoita Jemaa El Fna -torilta maksaa alle euron.
Lautanen höyryäviä etanoita Jemaa El Fna -torilta maksaa alle euron.

Markkinakujia riittää ja riittää. Soukissa on syytä tinkiä kunnolla. Sääntöjä on kaksi:

  1. Varaa aikaa ja palaa tarvittaessa uudestaan.
  2. Päätä, mitä enintään olet valmis maksamaan äläkä sano hintaa, jota et aio maksaa. Se on huonoa käytöstä.

Ostan kohtuullisen tinkimisen jälkeen kymmenen grammaa aitoa sahramia 35 eurolla. Vaikka ylihintaa varmasti tuli, laatu on erinomaista. Sitä testataan paikan päällä hankaamalla väriä irti ja maistelemalla. Hampaani ja huuleni ovat keltaiset koko loppupäivän.

Good quality, Ali Baba.

Silkkaa linnunmaitoa on myös Souss-laaksossa ja Agadirin rannikkoalueilla kasvavan arganpuun siemenistä puristettu öljy. Ostan sitä Pohjolan talveen argansaippuana, joka ei kuivata ihoa.

Illalla syön savipadassa hiilillä haudutettua herkullista lihatajinea. Tajineen voi periaatteessa laittaa mitä vain, mutta hauduttaminen kestää yli tunnin.

Sehän sopii – katson odottaessa pienen ravintolan televisiosta jalkapallon Africa Cupia. Kun Libya ratkaisee pelin rangaistuspotkukisassa, ruudun ääreen liimautunut asiakaskunta repeää.

– Eikö ollutkin hyvä juttu?

Nyökyttelen, vaikka mielestäni Ghana pelasi paremmin.

Jalkapallo on Marokossa kova sana, maajoukkuetta kutsutaan Atlaksen leijoniksi. Oikeat leijonat ovatkin Marokon vuorilta kadonneet metsien hävittämisen myötä.

Vuohia puissa

Hyvät kengät ovat Agadirissa tarpeen, sillä apostolinkyyti on paras tapa nähdä paikkoja.

Ranta vetää puoleensa vastustamattomasti. Sunnuntai-iltana kaupunkilaiset tulevat kävelylle koko perheen voimin. Nuoret pojat harjoittelevat jalkapalloa. Rakastavaiset katselevat, kuinka aurinko laskee mereen hehkuen kuin sula metalli.

Lisää perhehupia tarjoilee Lintulaakso keskellä Agadiria. Flamingot ja vuohet kilpailevat kävijöiden suosiosta ilmaisessa puistossa.

Ihmettelen taksikuskille rannan väljyyttä.

– Matkailijoita on vähän, kun teillä Euroopassa on lama. Not good for us.

Mies on maaseudulta, kuten niin moni Agadirin 700 000 asukkaasta.

– Usko pois, Agadir ei ole Marokkoa, mies täräyttää.

Päätän tutkia, onko kuski oikeassa. Otan aamulla taksin Agadirin linja-autoasemalle, sillä uusi betonikolossi on kaupungin laidalla.

Kolmen tunnin matkalla Essaouiraan en ole uskoa silmiäni: vuohet kiipeilevät arganpuiden oksilla päästäkseen syömään puun lehtiä. Siellä elukat killuvat kuin karvaiset hedelmät.

Vuohet kiipeilevät arganpuissa syömässä lehtiä.
Vuohet kiipeilevät arganpuissa syömässä lehtiä.

Vuosia sitten Essaouiraan järjestettiin Suomesta pakettimatkoja, ja ihmettelen, miksei enää. Kaupunki on kaunis kuin postikortti, ilmapiiri leppoisa ja ranta hieno.

Muurien ympäröimä vanhakaupunki pikkukujineen tuntuu salaperäiseltä. Eurooppalaisten kauppiaiden 1800-luvulla sulttaanille lahjoittamat tykit tuijottavat merelle jykeviltä muureilta. Soukissa saa kävellä rauhassa – vain muutama Ali Baba -huuto kaikuu perään.

Kellariravintolan pitäjä yrittää opettaa minua kirjoittamaan arabiaksi Allahu-akbar, Jumala on suuri.

Joka kesä Essaouirassa järjestetään iso Gnaoua-maailmanmusiikkifestivaali. Mainosjulisteet lepattavat tuulessa jo talvella.

Best festival in Morocco, minulle luvataan.

Makupaloiksi ostan soukista Hoba Hoba Spiritin ja Dargan levyt. Kumpikin yhtye yhdistää kansanmusiikkia, rockia ja jopa punkkia maukkaaksi sekametelikeitoksi.

Oikea Marokko

Idyllisen Essaouiran jälkeen 1,6 miljoonan asukkaan Marrakech tuntuu hullunmyllyltä. Majoitun riadiin – sillä nimellä kutsutaan medinan vanhoihin asuinrakennuksiin kunnostettuja hotelleja. 40 eurolla saan lähes luksusta.

Illalla sukellan Marrakechin ihmeiden torille. Kuusi tuntia Jemaa El Fna -aukiolla kuluu joutuisasti käärmeenlumoojien, muusikoiden, tarinankertojien, hennatatuoijien, teatteriryhmien ja ruokakojujen keskellä.

Torin imu ja svengi ovat huumaavia. Esiintyjät odottavat pikkukolikkoa etenkin ulkomaalaisilta. Meno äityy yhdeksän aikaan hurjaksi, mutta kun rahat pitää visusti muualla kuin takataskussa, ei huolta ole.

– Tämä on Marokko, julistaa mies kuhinan keskellä ja piirtää laajan kaaren torin kakofoniaan.

Nyökyttelen ja tilaan toisen lautasellisen etanoita.

Herään riadiassani ylellisen röyhelökatoksen alta. Marrakechissa olisi näkemistä useammaksi päiväksi, joten on tehtävä valintoja.

Bahia-palatsin sisäpihojen keramiikkataide on upeata. Läheinen valtava Babu-palatsi kertoo raunioituneenakin 1500-luvun Marrakeshin loistosta.

Kellarimuseossa on esillä entisöitynä Koutoubian moskeijan ensimmäinen puinen saarnastuoli 1100-luvulta. Kaiverrustyö on niin hienostunutta, että kaipaan lukulasejani.

Kävelen ihailemaan Koutoubian lähes 70 metriä korkeaa minareettia. Moskeijaan ei ole vääräuskoisella asiaa, mutta kierrän minareettia lumoutuneena. Sen leveyden ja korkeuden suhde on yhden suhde viiteen, mikä tekee siitä harmonisen.

Almohadien kausi 1100–1200-luvulla oli marokkolaisen klassisen arkkitehtuurin kulta-aikaa, ja Koutoubia on kauden kolmesta suuresta minareetista ensimmäinen ja täydellisin. Toiset kaksi ovat Rabatissa ja Espanjan Sevillassa.

Marokkolaisperheet viihtyvät sunnuntaisin Agadirin pitkällä ja leveällä hiekkarannalla.
Marokkolaisperheet viihtyvät sunnuntaisin Agadirin pitkällä ja leveällä hiekkarannalla.

Matkan parhaan lounaan saan yllättäen kellarihuoneessa Marrakechin pikkukujalla. Niin ruoanlaitto kuin tiskauskin sujuvat ainoan pöydän vieressä. Kissat tappelevat ruoanjämistä lattialla.

Maustettu kana ja linssit ovat herkullisia ja palvelu sydämellistä. Pitkäpartainen ravintoloitsija kysyy ranskan ja elekielen avulla, pitäisinkö huolta paikasta sillä aikaa, kun hän käy moskeijassa rukoilemassa.

Oui, oui, myönnyn ja kiitän luojaani, ettei puolituntisen aikana tule yhtään asiakasta.

On aika lähteä takaisin Agadiriin. Otan taksin bussiasemalle. Kuski on nainen.

– Hei, voisitko maksaa 10 dirhamia ekstraa. Ihan vain siksi, että Marrakeshissa on 4 000 taksikuskia, ja meitä naisia on vain kaksi, Hanina kertoo ja väläyttää huivin ja peililasien alta kujeellisen hymyn.

Totta vai tarua? Marrakechissa ne ovat yksi ja sama asia.

Surffaajien paikka

Viimeisen lomapäivän aamu valkenee Agadirissa. On jälleen rantafiilis. Pääranta on kuitenkin jo nähty.

Hyppään paikallisbussi 32:een, jonka päätepysäkki on 18 kilometrin päässä sijaitseva Taghazout.

Taghazout on nuorten paikka. Entisestä kalastajakylästä tuli ensin hippien hengailupaikka 1960- ja 1970-luvuilla ja sitten surffaajien tyyssija.

Rinnakkaiselo sujuu ilmeisen hyvin, sillä moskeija ja surffausvälineitä myyvä kauppa sijaitsevat samassa rakennuksessa.

Rannalla lautailijat pyyhältävät aallonharjalla, ja tilaa auringonottoon riittää mielin määrin. Rantapalveluja ei ole – mutta eipä ole hälinääkään.

Iltapäivällä surfaajat viettävät siestaa rannan kitukasvuisten puiden varjossa. Minäkin nukahdan aurinkoon.

Herään ja syön maukasta kuskusia Taghazoutin pölyisellä raitilla. Paikan nimi on West Coast – ja Afrikan länsirannikollahan paikka sijaitsee.

Tuleehan se lopulta täälläkin. Ahavoitunut mies kävelee aasin kanssa ohitseni ja hymyilee sydämellisesti:

Salam, Ali Baba!

Artikkeli on ilmestynyt Matkaoppaan numerossa 6/2014.

Marokko vie eikä vikise

Agadirissa olen vieraillut ensimmäistä kertaa perheineni vuonna 1983. Hotellien palvelut tekivät jo silloin miellyttävän vaikutuksen. Paikka sopii hyvin erilaisten urheilulajien harrastamiseen. Nykyisin tekonivelpotilaana erityismaininnan annan petit taxeille, joita siksakkaa kaikkialla Marokon kaupunkien alueilla, ja hinta on n. 10 dirhamia eli euro. Agadirissa petit saavat ajaa enintään Marjane-ostoskeskukseen, siis noin 3-5 km. Normaalit taksit, siis vanhat valkoiset Mersu-taksit ajavat...
Lue kommentti