Aamun kasteessa nurmella

Aamunkaste kun nurmessa kimaltaa,
silloin lapseni rakkaat mun nähdä saa.
Päivät lintuna lentelen niittymailla,
ilman maailman huolia, tuskaa vailla.
Sieltä kauneimman lauluni laulan mä teille,
tyttärillein, eloni päivien enkeleille.

Minut löydätte ruusuista, tuoksusta liljan,
syyspäivinä tähkistä kultaisen viljan.
Ei päivää, ei iltaa etten luonanne ois,
olen vierellä mä, vaikka olenkin pois.
Kuun sirpillä istun, katson tähtien vyötä,
suukoin lapseni peitän, toivon hyvää yötä.

Ja mun rakkahat lapsenlapseni,
teille antaisin kaiken onneni,
joka multa jäi kiireessä käyttöä vaille,
se nyt saattakoon teidät onnenne maille.
Luoja antakoon rauhaa ja rakkautta,
sopusointua, hellyyttä, laupeutta.

Kun nyt minua hautahan saatatte,
pyydän, kuivatkaa pois nuo kyyneleenne,
sillä jokainen niistä on jalkani alla
okaina, kun kuljen mä taivahalla.
Saimme hetken onnea yhdessä kantaa,
loput omastain nyt tahdon teille antaa.

(Tämän runon kirjoitin, kun äitini ja isäni kuolivat yhdeksän kuukauden sisällä. Olin niin surun murtama, etten jaksanut kirjoittaa muistorunoa kummankaan vanhemman kuolinilmoitukseen, vaikka olin joskus päättänyt niin tehdä. Niinpä surutyötä tehdessäni kirjoitin muistorunon itselleni, omasta elämästäni.)