Eva Ryynänen

Luojaltaan hän saanut oli
taidon veistää elämää,
koskettavaa kauneutta
sisältänsä syntyvää.

Liikkein sorjin kaarsi kauas
siipi pienen lintusen.
Kulki polkujansa tyttö
mekossansa kukkanen.

Kukkia myös oli täynnä
katon reunat pyhätön.
Veistetyistä tulppaaneistaan
yksikään ei väritön.

Väinämöinen avoimesta
suusta loihti laulujaan,
koverretun penkin kulmaan
istuin hiljaa kuulemaan.

Kuulin kaiken, kaiken siitä,
mihin pystyy ihminen,
kun vain avaa sydämensä
nähdä kaiken kauneuden.