Levon aika

Minun käteni ovat lopen uupuneet.

Ne ovat uupuneet hoivaamiseen ja huolenpitoon.

Ne ovat painuneet kylkiäni vasten raukeina

odottamaan uutta päivää.

Käteni ovat velvollisuuksien rasittamat. Ne kaipaisivat

jo lepoa. Haluaisin tietää, milloin käteni ovat rukoilleet

tarpeeksi ja pyytäneet, anoneet tarpeeksi.

On hetkiä, jolloin käteni eivät enää jaksa kietoutua

lämmittämään rikkirevittyä sieluani.

Armahda käteni iloitsemaan ja salli niiden levätä edes hetki.

Salli minun myöntää, että olen vain tavallinen, myös,

että käteni ovat vain tavalliset. Ei ole minun asiani kaikkia

maalman murheita parantaa. Ovat niin kovin ryppyisetkin

nämä käteni. Salli minun jo laittaa nämä uurteiset käteni

huovan alle lämpimään ja anna levollisuuden laskeutua niiden

ylle. Huomenna on kuitenkin uusi päivä ja yön levättyään

käteni jo jaksavat huolehtia rakkaastani, joka on niin hauras,

aikoinaan ylväsryhtinen koulun vahtimestari; mieheni.

Vielä ennen nukahtamista silitän hänen poskeaan ja sanon:

rakas. Hän ei enää jaksa vastata. On levon aika.