”Olen 77-vuotias ja pitkässä avioliitossa. Runoni kertoo toiveestani tulla kosketetuksi, mutta mies ei halua. Elän asian kanssa, koska en halua erota.”
Vapauta kätesi
Kätesi taskussa, molemmat – aina.
Näen, tunnen kätesi lähestyvät.
Rohkea tarve, päätän pyytää.
Koskettaisitko?
Hinkkaat toisella, pyydän toisenkin.
Puseron päältä, käsiesi painovoima.
Ihoni kaulassa
odottaa.
Paljas ihoni ei uskalla paljastaa, vaatia, arvostella.
Kädet väistyvät, kädet poistuvat, kauas.
Ajattelee, tuntee iho
himmeäksi jäänyt, koska viimeksi kiiltänyt.
Nyt – maailman tärkeimmät kädet, sileä lämpö.
Tahtovat pehmeät kädet, viipyvät, haluaisin.
Ehkä joskus ne liukuvat kaulasta kyljelle, lantiosta,
vaikka reiden sivua kantapäiden karheutta kokeilemaan.
Jälkinäytös;
Iho, himmeäksi jäänyt jatkaa matkaa varjoista
painaa nämä kirjaimet.
Toivo, kiusallinen liima,
aina roikkuu kantapäillä.
Maija
Runo on julkaistu ET:n numerossa 7/22.
Monet joutuvat elämään tuossa kaipuussa puolet pitkästä elämästään. Oli liitossa tai ei!
Vai pitäisikö elvyttää tuo vanha ammatti, toki se varmasti toimii vieläkin, mutta.
On turha valittaa, paras vaan sopeutua, jos ei pysty normaalilla keinoilla asialle mitään tekemään.
Olisi ihminen onnellinen jos ei tarvitsisi elää yksin. Silloin voi olla ainakin varma, että kosketuksia ei tule.
Toiveista kannattaisi jutella puolisolle, sikäli , jos liitossanne on yleensä juteltu tunteista.
Vaikka on vuosikymmenet eletty yhdessä , ei puoliso ehkä silti tiedä toisen ajatuksia.
