Mualimanmies mualta

Herkkäsielunen hitalko oun aena ollu:

itikkaakin lempeästi läppeen,

muurahaesen saanapolulla kierrän kaakoo,

ampijaeset jätän ihan ominnokkineen.

Pienenä poekana pistäyvyin Pieksämäelläkin,

ja Jyväskyllään mänin hööryjunallakin;

ja karvat kun alako kasvoo kehhoon

lähin mualimalle onnen ja rahan perrään.

Helsingissä heräsin, junasiivooja jäkätti,

yksin siinä silimijäni räpyttelin

siellä sitissä, mualiman metropolissa,

asema-aokijolla töllöttelin ja tuumasin:

onhan kaaheeta mäeskettä ja mennoo...

Mutta jokkaeselle vastaantulijalle huikkasin,

kottoo opitun mukkaan:

Ka hyvvee päevee vuan.  Ilimoja pitelee!

- Iltapuhteella olj jo niskat nökössä,

leokaluut jääkkänä ja kippeenä.

Ja immeiset kahto enempi ohi kuin kohti

kun evuskuntatalon raetijovaanusta näin,

ja huokasin iteksein: ohhoh, onpas iso navetta.

Nelisenkymmentä vuotta niitä katuja mittasin

ja olin aena kuin oesin eksyksissä.

Kerran Linnanmäelle lampsin, huono tuuri:

maha män konneissa kuralle ja piässä humis.

Sinä samana hetkenä piätin pysyvä iäti ettäällä

vuaravimputtimista ja hiton hummaushärveleistä.

Nyt homelona ukkona kun järki hävis, rakastuin,

niin tuntuupi piässä tuo ouvohko humina tuas,

mutta nykyvään ei mäne maha ennee vellille.

Voe, työ immeiset rakkaat,  pysykee kaakana

mekkalametropoleista ja hiton hulinapaekoesta,

mualla kuuloo laalut lintustenkin, haestaa kukat,

eekä tarvihe ies hyppelehtijä hiphoppijakkaan.

- Ostin sitten tiketin takasin mualle, enkä ou katunna,

sillä tiällä on tilloo lempijä ja laaleskella,

eekä ennee ahista olla mualimanmies mualta.