Ontuva Eerikson

Tännää niinko varmaa joka päivä
kaupunkil ontui, keppis kans
yks miäs, laiha ja huanosti puettu.

Hänes oli jottai näkymättömyyt.
Kukkaaa ei huamannu kompurointii
paksus lumes - määkä mittää tehny.

E tiä oliks sil ollu joku halvaus
tai vaik parksinssoni tauti
tai mitä kaikkii niit onki.

Sitäkää tiä, olisko se ilahtunu,
jos mää olisi auttanu sitä
siin lume paljoures.

Ko maailmas o nii monelaisii
näkymättömyyre tapoi.
Kui niihinki suhtautus oikei?

Yhret o näkymättömii ihos tähre,
toiset runsaa vartalos
ja jokku viäl väärälaisen nenäs.

Heit ei yhtää lohrut jos sannoo,
et sinul o sit hiano luanne
tai et fiksumpaa ihmis saa hakkee.

Samallai se olis ollu varmaa
se Eeriksoni kans.
Se olis vaa äyskässy:

"Mitä sää oikee yrität!"