Tattis, taivaanisä...

Anteeksi, jos tällä kertaa sinuttelen.

Useimmiten olen pitänyt

sinuun etäisyyttä, sinut kieltänytkin,

mutta nyt haluaisin kehua ja kiittää:

Tattis, taivaanisä,

että sain taas herätä uuteen aamuun,

tihrustaa kylppärissä peilikuvaani,

todeta kasvoissani ajan kulumat,

ja yrittää hymyillä niille silti, vaisusti.

Tattis, taivaanisä,

että sain pistää pannun tulelle,

laittaa taaskin liian vahvat kahvit,

rohmuta turhan monta palaa sokeria,

köpötellä hakemaan aamun lehdet,

ja antaa aivojen vielä tovin nukkua.

Ei mitään uutta auringon alla tänäänkään:

sotia, veronkiristyksiä, irtisanomisjulistuksia,

poliitikkojen seliseli-vuodatuksia -

paljon he puhuvat sanomatta mitään.

Tattis, taivaanisä,

että sain taas tehdä elämäni inventaariota;

mitä ennen tein ja mitä jätin tekemättä.

Vanhat haaveet haihtuivat uusien tieltä,

ei ottanut arpaonni, moni rakkauskin rapisi,

orpona synnyin ja evakkona elin -

kuolenko kunniatta kerran..?

Kivistävän kertomuksen elämästäni loin.

Tattis, taivaanisä,

että nyt viimeinkin, vanhana naavanaamana,

sain kokea rakkauden lahjan antaa ja saada.

Ja koska olen vain ihminen, ounastelen,

että tulen sinut kieltämään kerran jos toisenkin.

Ja yhä uudelleen luulen ja luulottelen viisastuneeni,

olevani liiankin sivistynyt sinun oppisi omimaan,

ja että olen ollut, olen ja tulen olemaan,

yhä edelleen, rehdisti, heikko ja houkka.