Pentti Heikkinen on opetellut kolme kertaa uudestaan kävelemään. Terveyttä on koeteltu, mutta hän haluaa pärjätä omillaan.

Kolme vuotta sitten kaaduin kyljelleni, ja lonkka murtui. Olen yleensä varovainen, mutta säikähdin ovikelloa. Olin makuuhuoneessa hakemassa vaatteita, kun kynnyksen kohdalla ovikello yllättäen pärähti. Se oli huoltomies.

Lonkka leikattiin Jorvissa, josta siirryin kuntoutukseen naapuritaloon Espoon sairaalaan. Siellä meni yli kuukausi. Jouduin opettelemaan uudelleen kävelemään - kolmannen kerran elämässäni.

Kärsin myös sydämen vajaatoiminnasta. Nestettä on kerääntynyt keuhkoihin parikin kertaa. Se vie voimat, ja siihen voi tavallaan hukkua. Sydämen rytmiä on korjattu pariin otteeseen. Toimenpiteen jälkeen kunto on parantunut heti. Olen kardiologin seurannassa, ja tilani on olosuhteisiin nähden hyvä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lonkkaleikkauksen kotiutusvaiheessa minulla kävi vähän aikaa kotihoito ja ateriapalvelu, mutta minusta ne olivat turhia. Oikea käsi toimii hyvin. Selän pesen harjalla ja ruokaa teen itse. Olen tottunut pärjäämään itse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytär hoitaa kauppaostokset. Muuten pärjään arjessa hyvin itsekseni.

Olen köyhistä oloista Pohjois-Karjalasta. Lähdin 15-vuotiaana metsätöihin ja rakennuksille, silloin ei töissä tunnettu alaikärajaa. Olin rakentamassa Pyhäjärven Syrjäsalmen siltaa. Siitä lähdin Helsinkiin ja asuin aluksi teltassa.

Jo lapsena ajattelin laivakonemestarin hommaa. Ensimmäinen reissuni kansipoikana talvella 1958 oli ikimuistoinen. Lähdimme Hangon edustalle avatulle väylälle puulastissa, mutta jäät pakkautuivat takaisin uomaan. Jäimme kiinni, ja laivaan tuli vuoto.

Meillä ei ollut akkukäyttöistä puhelinta, jolla olisi voinut soittaa apua. Pistimme kannelle pikipadan palamaan merkiksi. Aamulla tuli rahtilaiva, josta soitettiin merivartiosto hinaamaan meidät satamaan. Tapaus ei säikäyttänyt, koska ei siinä oikeastaan hengenvaaraa ollut. Puulastissa oleva puulaiva ei olisi uponnut.

Seuraavassa laivassa olin messipoikana. Sitten kouluttauduin ensin koneteknikoksi ja pätevöidyin viimein konemestariksi.

Seilasin 30 vuotta ympäri Eurooppaa, Antwerpeniin, Rotterdamiin, Hulliin Englantiin, Välimerelle. Myös Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Venezuelassa tuli käytyä kymmeniä kertoja. Argentiina lienee kaukaisin maa. En edes tiedä, mitä kaikkea lastia kuljetimme.

Antwerpenissä meihin törmäsi toinen laiva melkein makuuhyttini kohdalle. Gotlannin edustalla laiva päätyi perämiehen huolimattomuuden vuoksi vappuaattona kiville. Kaikesta selvittiin.

Merimiestä ei paljon kotona näkynyt. Olin kuukausitolkulla pitkillä linjoilla ja kun tulin neljän viikon lomalle, ei sekään ollut hyvä. Vaimo saattoi kyllästyä katsomaan naamaani. Erosimme, kun tyttäremme Tuula oli kymmenvuotias.

Kun tulin kotiin neljän viikon lomalle, ei sekään ollut hyvä. 

Laivapestit loppuivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Moni alus myytiin alta pois ja siirrettiin mukavuuslippujen alle. Pyöritin jonkin aikaa kirpputoria Lahdessa. Olin myös Helsingin Hietalahden telakalla asentajana ja koeponnistin loistoristeilijöihin asennettavia putkistoja.

Uuttavuotta 2000 vastaanotin Senaatintorilla. Kuinka ollakaan, sain sieltä keuhkokuumeen. Asuimme tyttäreni kanssa Mäntsälässä omakotitalossa. Kun oireet alkoivat, ajoin omalla autolla Hyvinkään sairaalaan. Siellä tila huononi, ja minut vietiin nukutettuna Meilahteen Helsinkiin.

Olin kolme viikkoa teho-osastolla. Lämpö sahasi edestakaisin. Lääkärit kokeilivat hoitaa minua uudessa hengityskoneessa, mutta hengenlähtö oli lähellä. Pitkä toipuminen alkoi vaikuttaa myös mielenterveyteen.

Toivuin, mutta olin tosi heiveröinen, koska lihakset olivat menneet makaamisesta heikkoon kuntoon. Toinen käsi vähän nousi. Silloin jouduin ensimmäisen kerran aikuisiällä opettelemaan uudelleen kävelemään. Minua kuntoutettiin Kiljavalla, ja se sen jälkeen jäin sairauseläkkeelle.

Elelen nykyään senioreille tarkoitetussa talossa Espoossa. Muutin tänne 2007, kun en enää pärjännyt omakotitalossa. En ole haikaillut sen perään. Ensin asuin täällä kuusi vuotta vuokrayksiössä, sitten ostin oman kaksion.

Jokin aika sen jälkeen sain aivoinfarktin. Oli ilta, enkä siinä ihmeitä ajatellut, vaan menin nukkumaan. Aamulla sisko soitti, ja minun piti kontata puhelimeen. Vasen puoli oli halvaantunut. Sisko soitti ambulanssin, joka vei sairaalaan.

Oli myöhäistä antaa liuotushoitoa, mutta aivokuvassa näkyi, että tulppa oli lähtenyt itsestään pois. Minua kuntoutettiin Kaunialan sairaalassa pari kuukautta. Taas piti opetella kävelemään.

Vasen käsi jäi heikoksi. Harmitti, että tällaista tapahtui juuri, kun olin päässyt uuteen kotiin. Ajatus kodista tosin myös kannusti kuntoutuksessa.
Vastoinkäymisten selättäminen on vaatinut sisua. Se on kai sitä suomalaista sorttia, ja vuodet merillä kasvattivat asennetta. Olen pyrkinyt suhtautumaan vaikeuksiin elämänkokemuksena.

Nykyisessä asunnossani on ajateltu esteettömyyttä. Se on tärkeää, koska käytän rollaattoria. Kylpyhuone on iso, ja rapussa on hissi. Naapuritalossa on ruokala, jossa olen käynyt jonkin verran. Siellä on mukava tavata muita talon asukkaita.

Tytär hoitaa kauppaostokset ja auttaa tarvittaessa. Muuten pärjään arjessa hyvin itsekseni. Kuljen kelataksilla lääkäri- ja laboratorioreissulla ja ottamassa tarvitsemieni silmäpistoksia. Tutkimuksia on paljon. Kunnallista sairaanhoitoa usein moititaan, mutta minä olen ollut tyytyväinen.

Tytär on vienyt minua matkoillekin. Hän on ajatellut, että entisenä merimiehenä minua kiinnostaa laivamatkustus. Se onnistuu liikuntaesteiseltäkin. Olemme käyneet Tallinnassa, Pietarissa ja Tukholmassa. Merimuseot ovat kiinnostavia.

Vanhoja ystäviä ei ole paljoakaan jäljellä. Osa on kuollut tai asuu eri paikkakunnalla. Pidän yhteyttä sisaruksiini, joista kaksi asuu pääkaupunkiseudulla ja muut Pohjois-Karjalassa. Vuodenvaihteessa tapahtuukin vielä iso elämänmuutos: muutan tyttäreni kanssa lapsuuteni maisemiin Joensuuhun isoon taloon. Siellä meillä kummallakin on oma huoneisto.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 23/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla