Arto Paasilinna on hyväntuulinen mies. Aivoinfarktit jättivät jälkensä, mutta kirjailija pääsi elämään kiinni läheisten, valokuvien ja mielikuvituksen avulla.

Arto Paasilinna sai vaikean aivoverenvuoden parisen vuotta sitten. Toipuminen on sujunut hyvin, Espoon Kanervakodissa asustelee nykyään tyytyväinen mies.

– Ensin isä ei pystynyt puhumaan, ei kävelemään. Kun hän vähän yli vuosi sitten pääsi hoitokotiin, muisti alkoi parantua, kertoo Arton poika Petteri.

Pari vuotta sitten Arto ei edes muistanut, että hän on kirjailija.

– Koko elämä piti kasata uudelleen. Kävimme läpi isän elämää, ja valokuvista oli paljon apua. Hiljalleen muistiin on alkanut tulvia asioita, sattumuksia ja ihmisiä, Petteri kertoo.

– Isästä on onnettomuuden jälkeen muovautunut todella hyvätapainen. Hoivakodissakin hän mielellään kantaa toisille tarjottimia ja työntää tuoleja alle. Itselle meinaa tulla sitä seuratessa melkein moukkamainen olo.

Petterin ja hänen veljensä Jannen vanhemmat erosivat, kun pojat olivat pieniä. Suhdetta isään pidettiin yllä lomatapaamisilla ja kirjeitse.

– Viimeisenä vuonna ennen onnettomuutta isä tosin tuotti aika lailla huolta. Hän törttöili humalapäissään, ja terveys rakoili. Kyllä nykyinen Arto on paljon mukavampi,  vaikka välillä tuntuukin, että perheeseen on tullut yksi lapsi lisää,  Petteri jatkaa.

– En minä ole sen sopuisampi kuin ennenkään, mutta jos olen hyvällä tuulella, niin sitten kaikkien muittenkin on oltava, Arto kiteyttää.

Arto myöntää, että hän kaipaa kirjoittamista.

– Olenhan minä kirjailijana tehnyt valtavavan työmaan. Jos en kaipaisi tällaista työntekoa, voisin todeta, että nyt se on mennyt pilalle koko mies!

Lue koko haastattelu et-lehdestä 19.