Olit pitkätukkainen, hienostunut,

jota elämäni ajan olin odottanut,

olit läheisyys, hetki hurmioitunut,

täyttä elämää, elämään rakastunut.

Kielo ja koti kalliolla sinä minulle olit.

Hatarimmat, kauneimmat unetkin

katoavat, haihtuvat helpoimmin.

Kolkosti kaikuvat kadut kaupungin,

puun lehdet tuulten uhreina syksyisin.

Harha ja hautausmaa sinä minulle olit.

Kaihisin, sairain silmin sinua katselin,

naista, Afroditea, sinussa himoitsin -

itseäni itkin, kaikkia peilejä kirosin,

mielin mustin mustaa talvea odotin.

Kirous ja kyyneleet sinä minulle olit.

Sinut, elämäni nainen, kerran löysin,

kerran kadotin, kait ikävöin ikiajatkin.

Kanssa syysöisten viimojen ja sateiden

on helpompi voihkia ihmisen yksinäisen.

Usko, toivo ja rakkaus sinä minulle olit.

Veijo A Määttänen
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Elämäni nainen

Kenelle sattuu sattumaan elämässä näin, että tapaa sen elämänsä naisen, sen hän kyllä tuntee ja tietää, loppueämänsä. Liian pitkälle meneviä päätelmiä kehotan karttamaan, siitä, onko kirjoittajan kohdalla käynyt juuri näin vai onko käynytkin noin. Ne ovat yksityisyyden suojaan kuuluvia asioita, ja niitä tai niistä ei repostella näillä sivuilla. - Runo haluaa kertoa sen, miten ristiriitainen voi mieskin olla tunteittensa ja toiveittensa ristiaallokossa...
Lue kommentti