Tilipussin kun kämpällä kouraani sain,
kävi ajatus yksi mun mielessä vain:
Nyt synkät mietteet pois päästäni saan,
kun kievarin pöytään käyn istumaan.
Otin seinältä sukset ja matkaan lähdin,
talviyö valas taipalein kuin ja tähdin.
Hiihdin hiljaa ja ihailin maisemaa
ja jo kohta jäi savotta selkäni taa.
Pian kievarin ikkunain valot jo näin.
Janontunne, se voimistui sisälläin.

Menin yksinäin pöytääni istumaan,
sinne neitonen kantoi jo lautastaan,
jolta tuopin hän ojensi mulle ja
niias nätisti kun sai rahansa.
Minä pitkään tuopista siemaisin,
silloin nurkassa miehen mä havaitsin.
Mies vanha ol', vaatteiltaan resuinen,
selkä kumara, pää harmaahapsinen.
Oli käsissään tuoppi myös miehellä tällä,
sitä pitel' kuin täyttäis' se elämällä.

Minä tuoppini otin ja astelin
pöytään siihen ja vastaansa istahdin.
Mies nostanut ei edes katsettaan
eikä elein mua huomannut muutenkaan.
Mutta istuin ja jatkoin juomistain,
aloin kertoa hälle mä taipaleestain.
Kerroin kuinka mut äitini hylkäsi, niin,
ja kuinka huutolaispoikana kohdeltiin.
Miten itkin mä yöni ja kaipasin,
mua äitiäin hakemaan odotin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mies vaiti ol', ulos hän katseli vaan,
ei vastannut minulle sanaakaan.
Otti piippunsa taskusta, sytytti sen,
minä jatkoin tarinaa ihmisen.
"Ja kun täyteen ikääni pääsin mä,
alkoi siitä mun oikea elämä:
Sain vaimon ja pienen tyttösen,
mutta onni se ol' väliaikainen.
Vaimo myrskyyn kun lähti soutamaan,
sinne jäi ja tytön vei mukanaan."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sahdin syytäkö lie, että itkinkin,
kun mä tyttöstäin pientä näin muistelin.
Ja vaimoni suloista hymyä
mä muistin ja kauniita silmiä.
Sitten katsoin mä miestä tuntematonta,
jonka kasvoissa ryppyä oli jo monta.
Oli kasvot ne kovat ja karkeat,
kädet suuret ol' työn raskaan uurtamat.
Hän istui vain katsellen pimeään
ja huomasin kyyneleet silmissään.
Hän tuopin nosti, siitä siemaisi
ja hiljaisen tarinan aloitti.

"Oli mullakin laps, poika pellavapäinen.
Sini silmissään ol' kuin tuo taivas öinen.
Mutta vaimoni lähti, hänet mukanaan vei,
osoitetta ei jättänyt, edes kuvaa ei.
Pojan joskus jos unien laaksossa nään,
kohta herään jo itkuun ja ikävään.
Olen etsinyt kaikki metsät ja maat,
olen kiertänyt kaikki niityt ja haat,
mutta poikaani koskaan mä löytänyt en,
nyt oon väsynyt, lopetin etsimisen."

Käänsi kasvonsa pois, pyyhki silmiään,
huokas hiljaa ja taas katsoi pimeään.
Hetken istui, viivähti muistoissaan,
sitten reppunsa otti ja lähti vaan.
Minä peräänsä katselin miettien,
miten murtaa voi ikävä ihmisen.
Enkä lohtua hänelle tarjonnut mä,
jolle kova myös ol' ollut elämä.
Niin me kaksi hiljaista jäätiin vaan
vailla lohtua kohtaamme suremaan.

Tuli kevät ja uittoon myös läksin mä,
kuten monet sen kämpän väestä.
Siellä miehiä oli myös kauempaa,
yksi kertoi niin outoa tarinaa.
Oli tullessaan löytänyt kuollehen
miehen vanhan ja vaatteiltaan resuisen.
"Hän käsiään piti kuin sylissään ois
ollut laps', jota antanut ei olis pois."
Ja hymy ol' ollut huulillaan
kuin olis maannut siinä vain levollaan.

Muistin kievarin miehen ja ymmärsin,
oli saanut hän poikansa sylihin.
Tartuin keksiin ja tukin pois ohjasin,
oli kesä ja lämmin - viimeinkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla