Moni liitto päättyy pakon edessä asumuseroon, kun toinen puolisoista tarvitsee autettua asumista. Kotiin jäävää voi vaivata syyllisyys ja äkillinen uupumus.
Jos aviopuoliso kuolee, menetys on lopullinen ja sen työstämiseen löytyy sururyhmiä ja rituaaleja. Ihmiset soittavat, ottavat osaa ja tarjoavat apuaan.
Sen sijaan puolisonsa hoivakotiin menettänyttä kiusaa epämääräisempi luopuminen.
Toinen ei herää viereltä eikä nukahda kainaloon. Ei ole ketään, jolle jutella ja jota silittää. Tapaamiset hoitolaitoksessa eivät ole samalla tavalla kahdenkeskisiä ja intiimejä kuin elämä kotosalla.
Toinen ei herää viereltä tai nukahda kainaloon.
– Aina ei ole helppoa mennä edes katsomaan toista. Puolisoaan pitkään hoivannut huomaa herkästi hoidon epäkohdat ja aistii puolisonsa mielialat. Se voi vahvistaa syyllisyyden tunteita, Tuija Kotiranta kertoo.
Hoitopaikan asenne painaa paljon
Omaisena edelleen -yhdistyksessä työskentelevä Kotiranta kuulee työssään paljon tarinoita siitä, millainen murroskohta elämässä on, kun puoliso joutuu tai pääsee hoivakotiin.
Hoitopaikan asenne kotiin jäänyttä puolisoa kohtaan on tärkeä.
Omaistaan hoitaneella on paljon taitoa ja kokemusta, josta on hyötyä myös laitoshoitoa toteutettaessa. Häntä kannattaa kuunnella ja kunnioittaa, vaikka kaikkea ei voikaan tehdä samalla tavalla kuin koti-oloissa.
Omaista kannattaa kuunnella ja kunnioittaa.
– Hoivakodeissa tulisi ymmärtää, miten suuresta muutoksesta on kysymys ja miksi puoliso voi olla kärkäs puuttumaan rakkaansa hoitoon. Jos omaista jaksetaan kuunnella, tilanteeseen on helpompi sopeutua.
Silloinkin, kun hoitopaikkaa on jonotettu ja muutos on toivottu, muutoksen herättämät tunteet ovat usein ristiriitaisia ja kuormittavia.
– Kotiin jäävä puoliso voi olla helpottunut, että hoivapaikka on vihdoin löytynyt, mutta samalla tilanne voi aiheuttaa epävarmuutta, turvattomuutta, hämmennystä, surua, yksinäisyyttä ja syyllisyyttä.
Uusi arki voi paljastaa uupumuksen.
Kotiin jäänyt on usein väsynyt vuosien hoivavastuusta. Arki on rytmittynyt omaishoidon mukaan eikä omille tuntemuksille ole ollut juurikaan tilaa.
Kun päivä ei enää etenekään rutiininomaisesti hoitotilanteesta toiseen, kuormitus ja rasitus voivat saada yliotteen.
– Moni tajuaa siinä vaiheessa, miten väsynyt onkaan. Puolisoa hoivatessa on vain pitänyt jaksaa ja sinnitellä. Siksi kotiin jäävän puolison on tärkeää päästä puhumaan hämmentävästä tilanteesta.
Vertaisilta tukea
Vertaistukea löytyy muun muassa omais- ja omaishoitoyhdistysten ryhmistä.
– Parhaiten tilanteen ymmärtävät ne, jotka ovat kokeneet saman. Heidän kanssaan on luonteva keskustella, mitä on lupa tehdä tässä muuttuneessa arjessa.
Vertaisryhmässä voi miettiä, koska on soveliasta lähteä ulkomaanmatkalle tai mitä kaikkea hoivakodissa käydessään voi keksiä ilahduttaakseen puolisoaan.
Vertaisten kanssa voi puhua myös yksinäisyydestä, hellyyden tarpeesta ja siitä tunteesta, ettei minua tarvitse enää kukaan.
– Sopeutuminen erillään asumiseen vie aikaa eikä sitä voi kiirehtiä, Kotiranta sanoo.
Keskeinen kysymys on, millainen parisuhteesta ja omasta elämästä muotoutuu erillään asuessa. Voiko liitto olla onnellinen, vaikka toinen on laitoksessa ja toinen omillaan?
Tuija Kotiranta muistaa tilaisuuden, jossa hän kävi läpi listaa muutosvaiheen tunteista.
– Vanhempi herrasmies totesi, että listasta puuttuu se tärkein – rakkaus. Hän kertoi ettei jaksaisi tätä kaikkea, ellei rakastaisi puolisoaan edelleen. Se oli koskettava tunnustus.
Puhumattomuus lisää tuskaa
Jos asioista ei ole puhuttu ennakkoon, vastuu hoivakotiin muutosta jää yleensä parempikuntoisen harteille.
– Kannattaa keskustella ja sopia ajoissa, miten toimitaan, jos toisen kunto heikkenee, ja missä vaiheessa laitoshoito on parempi vaihtoehto kuin kotihoito, Kotiranta kehottaa.
Keskustelu ja ennakointi pitää tehdä ajoissa. Suuri osa erilleen joutumisista kytkeytyy muistisairauksiin. Niissä on tyypillistä, että muistisairaalla itsellään ei ole sairaudentuntoa. Silloin pelisäännöistä on vaikea puhua.
Keskustelu ja ennakointi pitää tehdä ajoissa.
Ennakointi on tärkeää senkin takia, että erillään asuminen tuottaa aina uudenlaisen taloudellisen tilanteen.
– Ikääntymisvaihetta olisi hyvä ennakoida niin, ettei toinen joudu jäämään ylisuureen ja kalliiseen omakotitaloon vastoin tahtoaan.
Lain toive ei toteudu
Vanhuspalvelulaki sanoo, että iäkkäille avo- ja aviopuolisoille on järjestettävä mahdollisuus asua yhdessä, kun heistä kumpikin tai vain toinen tarvitsee pitkäaikaista hoitoa.
Tämä kaunis tavoite toteutuu lähinnä silloin, kun varallisuus mahdollistaa perheasunnon hankkimisen yksityisestä hoivakodista.
– Meillä on liian vähän kunnallista palvelu-asumista, johon ikääntyvä pariskunta voisi muuttaa yhdessä. Edelleen vallalla on se ajatus, että huonokuntoisempi muuttaa ja puoliso jää kotiin, Omaishoitajaliiton toiminnanjohtaja Sari Tervonen sanoo.
Vallalla on yhä ajatus, että huonokuntoisempi muuttaa ja puoliso jää kotiin.
Tervosen mielestä palveluyhteiskuntamme yksi heikkous näkyy myös siinä, että omaishoito ja julkinen hoiva ovat usein toisensa pois sulkevia.
Yhdessä hoivan piiriin muuttaminen voisi perustua malliin, jossa parempikuntoinen puoliso kantaa osan hoivavastuusta ja palveluasunto osan.
– Vanhuspalvelulain uudistamisessa lähdetään siitä, että sopimusomaishoito voisi toteutua myös hoiva-asumisvaiheessa. Se on järkevää, sillä meillä ei riitä hoitajia kaikille ikäihmisille ja kotona sinnitellään liian pitkään.
Tervosen mukaan kaikkea iäkkäiden hoivaa pitäisi vahvistaa: omaishoitoa, kotihoitoa ja palveluasumista – myös aviopareille.
Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 22/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
