Polven tekonivelleikkaus sujui julkisella puolella mallikkaasti. Hoito oli tarkkaa ja asiantuntevaa, mutta miten kokemusta voitaisiin vielä parantaa? Viime kesänä uuden tekonivelen saanut Riitta Korhonen kertoo.

Mikä leikkauksessa oli ikävää?

Kun polveen vaihdetaan keinonivel, leikkauksen seurauksena tulee väliaikaisia kipuja, niitä ei voi välttää. Leikkaushaava särkee ja tikkien pois ottaminen nipistää. Ensimmäisinä viikkoina on vaikea löytää hyvää nukkuma-asentoa. Kipulääkettä kannattaa ottaa säännöllisesti, jotta kipu ei pääse kunnolla päälle. 

Ikävää on myös se, että leikkaava lääkäri ei välttämättä ole sama kuin esi- tai lopputarkastuksen tekevä lääkäri. Ainakaan julkisella puolella ei pääse syntymään henkilökohtaista potilas-lääkäri -suhdetta. Esimerkiksi Peijaksen sairaalassa tehdään kymmeniä leikkauksia päivässä, eikä saman lääkärin kanssa asioiminen ole mahdollista.

Minä en pelännyt leikkausta, mutta entä ne, jotka pelkäävät? Kertaakaan kukaan ei kysynyt pelottaako, ei edes rutiinikaavakkeissa ollut yhtä kysymystä aiheesta. Myös jälkihoito on olematonta. Ohjeet kotiliikuntaan ja -voimisteluun annettiin, mutta missään vaiheessa ei tarkistettu, teenkö liikkeet oikein. Mietin moneen kertaan, osaanko kuntoutua niin, että jalan liikkeet palautuvat mahdollisimman hyviksi .

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Entä mikä toimi hyvin? 

Hyvä asioitakin on paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Päällimmäkseksi jäi mieleen luotettava ja tehokas terveydenhoitojärjestelmämme. Kun koneisto käynnistyy, voi potilas heittäytyä turvallisin mielin hoidettavaksi. Hoito on tarkkaa, ja sairaanhoitajat sekä lääkärit ystävällisiä.

Ja hinta! Koko lysti maksoi lääkärikäynteineen, lääkkeineen, leikkauksineen ja sairaalapäivineen alle tonnin. Iloinen veronmaksaja kiittää.

Lue myös: Näin valmistaudut tekonivelleikkaukseen

Lue lisää polven tekonivelleikkauksesta ET Terveyden numerosta 1/2018 (nyt Lehtipisteissä). 

Sisältö jatkuu mainoksen alla