Näyttelijä Antti Litja kertoi ET-lehdessä 4/2014 rakastumisestaan ja pääroolista Mielensäpahoittaja-elokuvassa, josta on tullut tämän vuoden katsotuin elokuva.

Ullakkoasunnon kattoikkunoista näkyy vain taivasta ja viereisen kirkon risti. Taivaallinen rauha on nyt tosin hieman järkkynyt. Hyvässä ja huonossa mielessä. Otetaan huonot ensin. Antti Litjan koti on normaalisti yhtä avointa tilaa, mutta nyt sitä halkoo muovipressu, jonka takana on putkirikon kastelema monttu. Sen vuoksi sänky töröttää keskellä olohuonetta vielä pitkään. Ja vuoden päästä menee remonttiin koko Lallukan taiteilijatalo.

Sitten hyviin uutisiin. Epäsosiaaliseksi ärripurriksi leimattu Litja on rakastunut.
– Suurenmoinen asia – elämäni ensimmäinen kypsä ihmissuhde, kiteyttää ikämies vailla pienintäkään (näyttelijäluonnolleen tyypillistä) purevaa alakierrettä.

Onhan Litjalla naisia riittänyt, mutta viimein hän taitaa naisia myös ymmärtää. Ja kuunnella. Ainakin tätä yhtä Itä-Helsingissä asuvaa, it­seään kahdeksan vuotta nuorempaa daamia.

– Miten mä olenkin näin ihastunut!

Jo ensi kohtaamisessa oli hyvä meininki, juhannustanssit Pavilla puolitoista vuotta sitten. Ainahan Antti on ollut hyvä viemään, tuhlasi jo kloppina vähät rahansa tanssipiletteihin, mutta nyt kuulostaa siltä, että tahdin määrää tämä Nordeassa työuransa tehnyt Eve.

Mikä tuosta kahden pojan äidistä sitten tekee niin hurmaavan?

– Turhamaisuuttani hivelee jo tapa, jolla hän vaihtaa lennossa ruotsin kieleen, mainitsee Antti. Ja myöntää, että jokunen asia on myös yllättänyt. Esimerkiksi se, miten napakasti naisystävä on antanut ohjeita pukeutumisen suhteen.

Yllättävintä on tietysti se, että Antti Litja näitä toiveita noudattaa. Vuosien
varrella hän on nimittäin ilmaantunut erinäisiin tilaisuuksiin, tätinsä hautajaisiin ja poikansa lakkiaisiin sen verran räjähtäneenä, että on katsonut viisaimmaksi väittää tulleensa suoraan elokuvan filmauspaikalta.

Korkki on pysynyt kiinni

Mies nojailee lieteen, kahvia keitellen. On vielä ajatuksissaan eilisissä ”papusoppabileissä”, Even vanhojen ystävien luona. Antti saapui tilaisuuteen pestynä ja kammattuna, ja sovitusti vähän myöhemmin kuin muut. Koska Eve on jo pannut merkille, että Antilla on taipumus ottaa koko tila haltuun.

No, nytkin se tilanne meni vähän niin… ja oikean jalan sukasta paljastui reikä. Mutta mitäs pienistä, aika paljon isomminkin on tullut elämässä tyrittyä. Ja se ratkaisee, mitä on tässä ja nyt: ikäisekseen kova pakkaus.

– Mutta eivät nämä modernit naiset suostu pistämään hynttyitä yhteen noin vain, huokaisee Antti, joka on ehtinyt kerran pari rakastettuaan kosiakin. Toistaiseksi turhaan.

Nyt joku voisi letkauttaa, että ihan oikein miehelle, joka on karannut jopa omista häistään.

Vuosien varrella Antti Litja on ollut ihan hilkulla kadota myös omasta elämästään. Korkki on kuitenkin pysynyt kiinni kunnioitettavat 25 vuotta. Mutta joka päivä se raittiuspäätös pitää tehdä uudestaan. Ja olla varuillaan.

– Varmuuden vuoksi en juo edes alkoholitonta viiniä tai simaa.

Pojanpoika kannusti ottamaan roolin

Keittiön pöydällä on juuri korkattu kalenteri, jota komistavat Leon ja Laurin kasvokuvat. Myös pojanpoikien pituudet tulevat vaarilta kuin apteekin hyllyltä: 203 ja 206 senttiä. Lauri opiskelee taideaineita. Koripalloa vakavissaan pelaava Leo on tämän kevään abiturientti. Häntä vaari tuntuu aivan erityisesti kuuntelevan.

Leon kannustamana Antti suostui myös Mielensäpahoittaja-elokuvan pääosaan, vaikka oli aiemmin vakuuttunut, että Tuomas Kyrön rakastettu romaanihahmo toimii vain ja ainoastaan kuunnelmana. Siis tämä maailmaa omintakeisesti katseleva, Hämeen murretta puhuva jäärä, jonka mielestä televisiolupamaksun vastineeksi pitäisi olympiakisoista saada kultamitaleja. Ja joka on ehdottanut Ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää.

Litja kehuu ohjaaja Dome Karukoskea melkein yhtä vuolaasti kuin naisystäväänsä.

– Se yhteistyö oli hienointa, mitä olen elokuva-alalla kokenut.

Millainen appiukko Litja on?

Paljon sanottu konkarilta, joka on piirtynyt kansakunnan tajuntaan Jäniksen vuoden ja muiden Risto Jarvan menestyselokuvien kautta.
Juuri filmatussa tarinassa Mielensäpahoittaja joutuu jalkansa loukattuaan miniänsä (Mari Perankoski) hoteisiin Helsinkiin. Ja tulee siinä sivussa veivanneeksi lisäkierroksia urasuuntautuneen naisen Venäjän-bisneksiin. Se on siis komedia perhesuhteista. 

Litjan omassa perheessä on totuttu myös tragedian ja farssin sävyihin. Mutta millainen appiukko hän on?

– Yritän olla niin ystävällinen kuin kykenen, hän väistelee, ja laskee miniäkseen vain nuorimman poikansa Pekan ex-vaimon, jonka kanssa joskus soitellaan.

Litjan kaksi aiemmista suhteista syntynyttä poikaa ovat jääneet etäämmälle sekä fyysisesti että henkisesti. Tosin kyllä vaari tietää, että Lahden suunnalla vaikuttaa jo pojanpojanpoika, jonka kuva nököttää keittiön hyllyssä.

Ennen juoksin, nyt kävelen

Muitakin merkintöjä kalenterissa on, harjoituksia ja raittiutta tukevan toveripiirin kokouksia. Helmikuisen syntymäpäivän kohdalle on merkitty isosti 76 vuotta, jos luoja suo!

Koko syksy oli töiden suhteen melkoinen savotta. Ja siihen päälle tuli vielä vakava varoitus: sepelvaltimotukos, jonka jälkeen Litjalle tehtiin pallolaajennus. Sen jälkeen hän on ollut vähän varuillaan, kun jo ennestään varsin terveitä elämäntapoja ei voi kovin radikaalisti parantaa.

– Ennen juoksin portaat tänne viidenteen. Nyt kävelen. Leikkauksen jälkeen minulle jäi vähän epäselväksi, miten paljon syke saa nousta.

Kansallisteatterin ensi-ilta on joka tapauksessa ihan ovella. Maineikkaan brittikirjailijan Ian McEwanin näytelmä Lauantai kuvaa erään neurokirurgin vapaapäivää. Tilannetta, jossa näennäisen pieni sattumus suistaa asiat raiteiltaan.
Antti esittää taas appiukkoa, entistä runoilijaa ja kriitikkoa.

– Se on semmoinen pirullinen juoppo, jolla on otsaa vinoilla vävylleen, että se on tullut valinneeksi yksinkertaisen ja turvallisen ammatin.

Litjakin myöntää vuosien varrella loukanneensa monia ihmisiä ihan piruuttaan.
Ja valinneensa – monen turhauttavan mutkan kautta – ammatin, josta ensi hetkestä koki saavansa sellaista hyväksyntää, mitä ei ollut ennen kokenut.

Olen pyytänyt anteeksi

Menikö se sittenkään niin? Oliko Litjan lapsuus ja nuoruus niin latistavaa ja epäoikeudenmukaista aikaa kuin hänestä monasti on tuntunut. Oli ja ei. Nykyisin hän myöntää jo ajattelevansa vanhempiaan myötätunnolla. Tietää heidän yrittäneen parhaansa omista lähtökohdistaan käsin.

Antreasta evakkoon ajettu Litjan perhe juurtui pikku hiljaa Kanta-Hämeeseen. Isä Eino teki raskasta työtä kaivoksessa ja tiilitehtaalla.

– Isältäkin olen mielessäni pyytänyt anteeksi yhtä ja toista – minä se olin, joka jatkuvasti aiheutti ongelmia. Toisaalta, isän pään sisään ei päässyt kukaan, edes psykiatri. Taannoin kun kuvasimme Kellokosken mielisairaalassa Prinsessa-elokuvaa, minulta tultiin kysymään, että onko sulla herkkänä ihmisenä vaikeeta tämmösessä paikassa… Vastasin, että ei ollenkaan, suku on ollut täällä hyvin edustettuna.

Mutta nimenomaan isän puolelta Antti tietää perineensä hyvän muistinsa.
Äiti Helvi oli varreltaan pieni, toisella tavalla vahva ja peloton.

– Sai polttomoottorinkin käyntiin, kun äijät eivät osanneet. Äidillä oli myös ilmiömäinen kyky jäljitellä kyläläisiä.

Esikoispoika oli 6-vuotias, kun Kuukauppiin tuli kesäkuussa 1944 tieto, että aikaa lähtöön on tasan kaksi tuntia. Kyllä hän siitä kaaoksesta jotakin muistaa, palaneen evakkojunan jäännökset ja sen, miten äiti sitoi hänet ratakiskoon, ettei poika säntäile pommien alle. Jaloissa pyörivät myös kaksostytöt, ja sodan jälkeen Antti sai vielä kaksi siskoa lisää.

Iltatähti Hannaa isoveli kutsuu perheen ainoaksi ”normaaliksi”. Hänen luonaan Antti vietti menneen jouluaaton.

Ole uskollinen itsellesi

Piirakkakansan” perinteet  eivät ole Litjan repussa koskaan suuremmin painaneet, vaikka hän 90-luvun alussa kävikin fiilistelemässä synnyinseuduillaan, äiti oppaanaan. Tuolloin äiti paljasti myös unelmoineensa näyttelijän ammatista.

– Vastasin hänelle, että mikset ruvennut! En tajua ollenkaan, että ihminen ei ole itselleen uskollinen. Mitään sellaista en ole ryhtynyt tekemään, mikä ei ole tuntunut omalta, tuhahtelee Antti.

Juuri niin. Litja itse on rytisten noudattanut omia halujaan. Hyvässä ja pahassa. Ja aina on löytynyt niitä, jotka ovat siihen jalosti antaneet mahdollisuuden. Kuten sekin täti, joka teatterikoulun aikaan makseli hänen vuokriaan, syötti ja vaatetti.
Tai ex-vaimo Leila, jonka kanssa on–off -suhde jatkui vuosikymmeniä.

– Mistä kyvyttömyyteni arvostaa naisia on kummunnut... Olen sitä miettinyt.
Täydellistä vastausta ei ole vielä löytynyt, mutta kyllä hän tietoisesti – lähinnä taloudellisesti – on pyrkinyt hyvittämään tekojaan. Hyvittäminen kuuluu olennaisena osana myös alkoholistin kuntoutusprosessiin.

Ihan kaikkea ei pysty kuittaamaan.

Virallisesti avioero astui voimaan samassa rytäkässä kun Litja erotettiin Kansallisteatterista 1984. Se oli melkoinen kulttuuriuutinen, vaikka arvostetun näyttelijän törttöilyyn ihmeen ymmärtäväisesti suhtauduttiinkin.

Jälkeen päin Antti on oivaltanut myös sen, miten paljon pojista nuorin on kaikesta sekoilusta kärsinyt.

– Kaikesta huolimatta Pekka on aina jaksanut olla diplomaattinen. Viisas poika, äitinsä kasvattama. Hän myös työskentelee edesmenneen äitinsä tapaan sairaalassa, mielenterveyshoitajana. Ja asuu nyt omine poikineen Tervakoskella.

Tuuliviiri, tottahan se on

Kirjahyllyn päällä, Jussi-patsaan vieressä, on pari pokaalia purjehduskisoista. Seinilläkin on kuvia veneestä, jonka Antti hankki viisikymppisenä ihastuttuaan puuveneen ulkonäköön, vaikka aiempaa veneilykokemusta ei ollut.

– Scylla-veneet antavat paljon anteeksi, ovat liikkeissään niin hitaita, että yksikin ihminen pystyy pyörittämään, vakuuttaa Antti.

Vene on ollut myös tärkeä tervehtymisen väline. Ja vieläkin vanha rouva Jemina on kuvioissa mukana, odottaa kevättä Suomenlinnan telakalla.

Antti itse odottaa iltaa. Hän on menossa Even luo yökylään, vaikka hänen kuorsauksensa rakastettua hieman häiritseekin.

Anttia puolestaan häiritsee, että Eve on luonnehtinut häntä tuuliviiriksi – koska mies tietää, että siinä väitteessä on perää.

– Oikeasti olen kehittynyt ihmisenä paljon. Muuten en osaisi tätä suhdetta näin arvostaa.

Antti Litja

Syntynyt 21.2.1938 Antreassa. Varttunut Lopella.
Asuu Taiteilijakoti Lallukassa Helsingissä.
Ammatti Näyttelijä. Valmistui Teatterikoulusta 1963. Kiinnityksiä Tampereen Työ­väen­teatteriin, Suomen Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin. Lukuisia elo­kuva- ja tv-rooleja. Jussi-patsas elokuvasta
Mies joka ei osannut sanoa ei. Kultalevy ääni­kirjasta Mielensäpahoittaja. Pro Finlandia 1999.
Perhe Poika Pekka, 49, avioliitosta sairaanhoitaja Leila Litjan kanssa. Pojat
Jukka ja Timo kahdesta aiemmasta suhteesta. Viisi lastenlasta. Yksi lapsenlapsenlapsi.
Harrastukset Lukeminen ja veneily.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: