Vain ET-lehdessä
Laila Kinnusen Ritva-siskon erikoishaastattelu:

Sisaresta tuli legenda, joka koki traagisen kohtalon. Ritva Kinnunen valitsi toisenlaisen tien. Hän palasi musiikin pariin uudelleen vasta 77-vuotiaana, tyttären suostuttelemana.

Laulavia sisaruksia oli 1960-luvulla paljon. Muistatteko Tuula ja Paula Karppasen tai Rauni Pekkalan ja Tutta Tuttujewin? Entä Eeron ja Jussin, Eila ja Tuulikki Pienimäen, Caterina Valenten ja Silvio Francescon tai Siw ja Lil Malmkvistin?

Suomalaisten sydäntä koskettivat kuitenkin ylitse muiden Kinnusen satakielet, Laila ja Ritva. Vyötäröltä istuvissa muuten vähän jäykissä leningeissään he astelivat televisiokameroiden eteen, valojen loisteeseen: ”Pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin?”

"Pidä pikkusiskosta huolta"

Pari epävarmaa pyörähdystä riitti koreografiaksi, pään kallistelua ja sormen heristelyä kulisseissa kuikuileville nuorukaisille.

Laila ja Ritva, niin lahjakkaita, nuoria ja kauniita. Käsi kädessä aina siitä alkaen, kun heidät vuonna 1944 lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin. Ritva sai evästykseksi äidin sanat: ”Pidä pikkusiskosta huolta. Nyt lähdette maailmalle seikkailulle sotaa pakoon.”

Ritva teki parhaansa, huolehti siskostaan. Pari oli pitkään erottamaton. Mutta koko maailmalta Ritva ei Lailaa pystynyt suojelemaan.

Hän puhuu nyt ensimmäisen kerran tuskasta, jota tunsi menettäessään sisarensa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

– Perheestämme liikkuu paljon valheellisia puheita. Kertoessani Lailasta ajattelen kahta eri ihmistä. Toinen on rakas sisar ja toinen juoppo-Laila.

Tytär houkutteli musiikin pariin

”Ei tyttö eilinen kai saata ymmärtää.”

Ritva Sammalkorpi, tyttö- ja taiteilijanimeltään Ritva Kinnunen, on 79-vuotiaanakin uljas, kaunis nainen. Hänessä on edelleen samaa iloa ja pirteyttä kuin siinä Ritvassa, joka parikymppisenä lauloi suomeksi Edith Piafin tunnetuksi tekemän kappaleen Milord.

– Olen ollut viisitoista vuotta eläkkeellä, Ritva ihmettelee ajan kulkua.

– Pelasin pitkään harrastuksekseni golfia, mutta nyt päätin jäädä siitäkin eläkkeelle. Aikani kuluu järvenpääläisen Buffon, Pohjoismaiden suurimman showkuoron harjoituksissa ja esiintymisissä, ystävien tapaamisessa ja lastenlapsia hoitaessa.

"Kertoessani Lailasta ajattelen kahta eri ihmistä. Toinen on rakas sisar ja toinen juoppo-Laila."

Paluu musiikin maailmaan pitkän tauon jälkeen tapahtui vasta 77-vuotiaana, pari vuotta sitten. Ritvan houkutteli takaisin musiikin pariin hänen tyttärensä Pauliina Yli-Suvanto, joka laulaa samassa kuorossa.

Ritva Kinnunen asuu yksiössä senioritalossa, mutta viettää paljon aikaansa Pauliinan perheen omakotitalossa. Sen kotoisan keittiön pöydälle hän levittää myös muistojensa aarteet, kellastuneet leikekirjat, valokuvat ja sosiaaliministeriön pahvilapun, jollaisen hän ja Laila saivat kaulaansa astuessaan pikkutyttöinä laivaan. Ritva oli seitsemänvuotias, Laila viisi ja puoli. Pommien pauke ja ryske jäivät taakse.

– Meidän piti päästä samaan perheeseen, mutta Ruotsissa ei tiedettykään meidän olevan siskoksia. Saimme kuitenkin molemmat hyvät perheet, joihin olimme pitkään yhteydessä jälkeenkinpäin.

Tytöistä tuli ummikkoruotsalaisia. Vielä aikuisina he puhuivat keskenään skoonelaista murretta.

Suomeen palattuaan Ritva halusi suomalaiseen kouluun, jossa äiti oli keittäjänä.

– Kun kansakoulun seitsemännellä luokalla sain ensi kerran käsiini suomenkielisen kirjan, muistan juosseeni innoissani kertomaan vanhemmille, että ymmärrän lukemastani jotakin. Jokaisella sivulla luki nimittäin Jeesus Kristus.

Ritva ja Pauliina-tytär ovat läheiset.
Ritva ja Pauliina-tytär ovat läheiset.

”Meille auki on maa, kulkea saa, rinnakkain.”

Jo kansakouluaikoina Laila ja Ritva esiintyivät yhdessä. Kerran koulun kuusijuhlaa varten he olivat harjoitelleet monta laulua. Juhlapäivän aamuna Ritvalla mitattiin 39 asteen kuume.

Laila sääli Ritvaa, joka ei päässyt laulamaan. Yksin esiintyminen olisi ikävää ja surullista.

Min kära syrra, laula ne laulut! Laula oikein kovaa, että kaikki varmasti kuulevat. Laula minunkin puolestani”, kuumeesta punoittava Ritva kehotti siskoaan.

Esiintyminen sujui hyvin, mutta vielä nukkumaan mennessä Laila oli tuuminut, että hänen onnensa olisi ollut suurempi, jos Ritva olisi pystynyt laulamaan. Kyllä kaksi ääntä yhden äänen voittaa.

Ritva haaveili salaa voimistelunopettajan ammatista. Haave kariutui, mutta liikunnallista puoltaan hän sai myöhemmin toteuttaa harrastaessaan kilpatanssia veljensä Raimon kanssa.

Juuri Raimo huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa tunnettu hanuristi Lasse Pihlajamaa etsi naissolistia orkesteriinsa. Raimo rohkaisi Lailaa soittamaan Pihlajamaalle. Puhelinsoitto ja koelaulu muuttivat Lailan elämän.

Hän lähti kiertueelle 16-vuotiaana. Ritva kuunteli innoissaan, kun Laila kertoi kaikesta keikoilla näkemästään.

– En ollut kateellinen vaan onnellinen siitä, että hän sai tehdä sellaista, missä oli todella hyvä.

Kotona sisarukset lauloivat edelleen usein yhdessä: Laila sopraanoa, Ritva alttoa. Välillä äitikin tempaistiin mukaan laulamaan.

"Laulaminen ei sittenkään ollut intohimoni"

”Lauantai, mitä mahtaakaan tuoda tullessaan se vaan.”

Jos Ruotsin kodit olivat mieluisia, sitä oli myös Hietalahdenrannan koti. Isä Artturi oli pelimanni ja soitti tansseissa haitaria. Äiti Kerttu piti viisilapsisessa perheessä jämptiä järjestystä. Rakkautta ja keskinäistä kunnioitusta riitti. Tyttöjen lisäksi perheeseen syntyi kolme poikaa: Erkki, Martti ja Raimo. Sisarusten välit olivat luottavaiset.

– Myös Martti oli musikaalisesti erittäin lahjakas. Raimo huolehti, että meillä tytöillä oli aina asianmukaiset urheiluvarusteet, sukset, sauvat ja luistimet.

Vanhemmat olivat yleensä suvaitsevaisia, mutta monissa asioissa oman aikansa kasvatteja. Kerttu-äiti oli isää kuuliaisempi yleiselle mielipiteelle. Tyttäriä pidettiin tarkemmin silmällä kuin veljessarjaa, eikä äidin katseelta mikään jäänyt huomaamatta. Pojat saivat kasvaa löyhemmässä kurissa.

Ritvan ensimmäinen keikka oli loppiaisena vuonna 1960, jolloin hän esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla Kullervo Linnan ja Adriano Vinciguerran orkesterin solistina. Päivätyötään hän teki silloin huonekaluvalmistaja Lundialla. Yritys oli mielissään, kun saattoi mainostaa: ”Ritva Kinnunen on meillä töissä.”

Ritva levytti Edith Piafin Milordin, ja niin perheessä oli kaksi levylaulajaa ja kaksi keikkailevaa artistia. Ritva keikkaili Pentti Tiensuun orkesterissa Annikki Tähden äitiysloman sijaisena.

– Huoneessamme oli iso peilipöytä, jonka ääressä istuimme Lailan kanssa, kokeilimme meikkejä ja uskoimme toisillemme salaisuuksia. Kävimme intiimejä keskusteluja aina, kun se vain oli mahdollista.

Vähitellen Ritva totesi, ettei laulamiseen liittyvä reissaaminen enää kiinnostanut häntä. Kesälomastakin kaksi viikkoa kului kiertueella.

Lailan tähteys oli huipussaan. Hän tahtoi, että Ritvakin olisi jatkanut esiintymistä.

– Mutta minä rakastuin tulisesti Jorma Sammalkorpeen. Haaveeni oli perustaa perhe ja saada lapsia. Jos olisin jäänyt keikkailemaan, olisin ollut kaikki viikonloput poissa kotoa. Laulaminen ei sittenkään ollut intohimoni.

Laila oli ammatillisesti saavuttanut kaiken haluamansa. Hänkin olisi halunnut miehen ja perheen, mutta suurta rakkautta ei tuntunut löytyvän.

”Pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin?”

Ritva Kinnunen pohtii, että jos noihin aikoihin olisi ollut Uusi Iloinen Teatteri UIT:n kaltainen musiikkiteatteri, hän olisi kenties saattanut räväyttää lavalla.

– Mutta aktiivinen laulajaurani kesti vain kolme vuotta. Esiinnyimme Lailan kanssa yhdessä aina 1970-luvun taitteeseen asti. Meillä oli sama rytmi. Ymmärsimme toisiamme pelkästä katseesta.

Ritva Kinnunen selailee hänen omasta laulajanurastaan kertovaa leikekirjaa, johon on jäänyt runsaasti tyhjiä sivuja.

– Olisin ehkä levyttänyt ja esiintynyt enemmän Lailan kanssa, ellei hän olisi uponnut niin syvälle viinan suohon.

Sisaren alamäki alkoi rajusti avioliitosta näyttelijä Ville-Veikko Salmisen kanssa, Ritva kertoo.

– Laila pyysi minulta usein apua hädässään. Ulosottomiehet kävivät karhuamassa Lailalta hänen miehensä velkoja. Me siskokset emme ennen sitä edes tienneet, mitä ulosottomies tarkoittaa. Kun eräänä iltapäivänä menin Lailan luokse, hän kertoi ottaneensa vähän vermuttia ahdistukseensa. Lailan elämä oli repivää. Salaryyppyjen ottaminen alkoi silloin, pari vuotta naimisiinmenosta.

Ritvan mielestä Laila oli maailman kiltein ihminen. Hänen oli vaikea sanoa ei, ja hän olisi tehnyt kaikkensa toisia auttaakseen.

– Alkuvuonna 1970 olimme yhtä aikaa raskaana. Laila käytti odotusaikanaan reippaasti lääkekonjakkia. Hän yritti tarjota sitä minullekin, mutten voinut sietää edes kahvia.

Lapset syntyivät lähes yhtä aikaa. Ritva neuvoi Lailalle, kuinka vauvan vellit keitetään.

Kesti kolme vuotta, ennen kuin Lailan lapsi sijoitettiin mummilaan.

– Emme koskaan nähneet Lailaa selvin päin, Ritvan tytär Pauliina muistelee.

– Lailalla oli aina mukanaan iso, humalainen miessakki. Hän oli juovuspäissään ilkeä ja pelotteli lapsia sanomalla, että mummi ja vaari ovat jo niin vanhoja, että he kohta kuolevat.

"Emme koskaan nähneet Lailaa selvin päin."

Kerran Mummi joutui soittamaan poliisit, että juopporemmi saatiin talosta ulos. Mummilassa oli kuitenkin muuten iloista ja turvallista.

– En olisi ikinä antanut oman lapseni viettää siellä aikaa, jos paikka olisi ollut hirviömäinen, Ritva sanoo.

Mummilla oli myös hoitolapsia.

Ritva Kinnunen kertoo, että pikkuveli Martti jumaloi Lailaa. Kun Laila ryhtyi ryyppäämään, Martti oli siskonsa vietävissä. Ritva yritti äitinsä kanssa pelastaa sekä Lailan että Martin. Molemmat olivat välillä katkaisuhoidossa, mutta Laila kielsi ongelmansa.

– Taistelin Lailan puolesta. Olin kuin kallio, joka kestää kaiken. Sitten luovutin. Minun täytyi keskittyä itseeni ja pitää huolta lapsista. Ymmärsin, etten voi auttaa Lailaa, jos hänellä ei ole omaa tahtoa nousta.

Ritva Kinnusella oli mieluinen hyvä työpaikka. Hän työskenteli WSOY:n tietokirjaosastolla ja mainossihteerinä. Eläkkeelle hän jäi saman yrityksen pr-päällikön tehtävistä yli 30 vuoden työrupeaman jälkeen.

Edustaminen sopi hyvin edustavalle naiselle. Monet kirjailijat, kuten Eeva Joenpelto, Anu Kaipainen ja Arto Paasilinna, tulivat hänelle tutuiksi.

"Kätkin omat surut sisälleni"

Myöhemmin siskokset pitivät yhteyttä vain kirjeitse ja puhelimitse. Laila soitti tarvitessaan rahaa.

– Hän tuhosi kaiken kauneuden itsessään. Päivät alkoivat pullolla Koskenkorvaa. Tietyllä tavalla hän häpesi omaa rappiotaan.

Maaliskuu 1984 oli perheelle painajaismainen. Raimo-veli oli sairaalassa. Martti putosi ikkunasta ja kuoli tapaturmaisesti. Samalla viikolla myös Raimo kuoli. Mummi meni sokkiin menettäessään kaksi poikaansa. Ritva vietti koko kevään lapsuudenperhettään tukien.

– Sairastuin vatsakatarriin, sillä kätkin omat surut sisälleni. En koskaan sotkenut niihin lapsia. Säilytin kasvoni ja menin vessaan itkemään. Pidin positiivisuudellani myös äitini ja isäni pinnalla.

Isän hautajaisissa Helsingin Malmilla 1987 Ritva tapasi sisarensa Lailan viimeisen kerran. Laila oli verhoutunut mustan hatun suojiin. Loppuvuotensa hän asui Etelä-Savossa Heinävedellä.

– En halunnut käydä siellä, sillä hänen miehensä oli väkivaltainen. En tahtonut pahoittaa mieltäni enää yhtään enempää.

Lailan tragedian muisteleminen tuo yhä kyyneleet Ritvan silmiin.

– Koskaan en ole hävennyt Lailaa, olen vain surrut hänen elämäänsä. Miksi kaunis ja lahjakas ihminen, jolla on käsissään kaikki elämän valttikortit, tuhoutuu? Selitystä ei tunnu löytyvän ainakaan lapsuudenkodistamme. Siellä kaiken yllä leijuivat sydämellisyys ja rakkaus.

"Miksi kaunis ja lahjakas ihminen, jolla on käsissään kaikki elämän valttikortit, tuhoutuu?
Selitystä ei tunnu löytyvän ainakaan lapsuudenkodistamme."

Pauliina nyökkää. Hän näki lapsena tätinsä musertavan kohtalon, mutta oman kodin ja mummilan lämpö suojasivat häntä.

Samaa lämpöä naiset siirtävät nyt jälkipolville. Kun Pauliina lähtee töihinsä kampaamoon, Ritva jää ottamaan vastaan koulusta palaavia lapsenlapsia.

Iltaisin bussi vie mummin milloin tapaamaan ystäviä, milloin kuoron harjoituksiin. Muistot kulkevat hänen mukanaan, mutta menneeseen ei pidä takertua.

Voivoi

Laila Kinnusen Ritva-siskon erikoishaastattelu: "Perheestämme liikkuu paljon valheellisia puheita"

Milanan kirjan juuri lukeneena tuntuu että tässä yritetään pestä mustaa valkoiseksi. Ensinnäkin ihmettelen miksi tämä artikkeli on saanut palstatilaa. Toiseksi miksi he yrittävät selitellä Milanan kotioloja. Se miten pieni lapsi kokee asian on aivan eri kuin kuitenkin ulkopuolisten ihmisten, jotka eivät ole oleet koko ajan arjessa paikalla.
Lue kommentti