Maarit Huovinen: "Jäin kiinni Kekkosen sanailuun ja hänen poikamaisuuteensa"

Maarit Huovinen kertoi ET-lehden 5 x sydämellä -palstalla ne asiat, mitkä häntä askarruttavat erityisesti.

1.IKÄ

Olen 66-vuotias, siinä iässä, että kirjoitan muistelmiani. Ne kertovat ajasta, jolloin olin aloitteleva toimittaja. Silloin kaikki oli mahdollista. On mukava palata vuosien taakse. Tuoreuden saavuttaakseni kirjoitan tyttönimelläni Maarit Tyrkkö.

Olen aina tullut hyvin toimeen itseäni vanhempien kanssa, mieheni on minua 17 vuotta vanhempi. Kunnioitan ja arvostan iän kartuttamaa elämänkokemusta. Usein vanhemman henkilön kanssa keskustellessa ikä sulaa ja ystävyys alkaa. Juuri näin kävi minulle presidentti Urho Kekkosen kanssa. Haastattelin häntä Suomen Kuvalehteen ensimmäisen kerran syksyllä 1973, ja jäin kiinni hänen sanailuunsa, poikamaisuuteensa ja huumorintajuunsa. Vähitellen ystävystyimme. Ikäeroa oli 47 vuotta, mutta se suli!

2. PELKO

Tunsin pelkoa ja kipua, kun äitini sai vuonna 2000 Alzheimer-diagnoosin. Hän oli tuolloin jo 84-vuotias. Pelkäsin, miten äitini elämä sujuu ja miten minun omaisena käy.

Taistelin pelkoa vastaan hankkimalla tietoa. Tutustuin Timo Erkinjunttiin, joka työskentelee nykyisin Helsingin yliopiston neurologian professorina. Hän oli – ja on yhä – muistisairauksien guru. Yhteistyöstämme syntyi monta kirjaa. Tieto ei lisännyt tuskaa, varsinkin kun opin, että sairauden loppuvaiheessa potilaalta häviää sairaudentunto. Mutta omaisella tietämys säilyy, ja se saattaa aiheuttaa kipua.

Luulen, etten pelkää kuolemaa, mutta en ole varma. Sain pitää kiinni äitini kädestä, kun hän lähti. Hengitys harveni, sitten se loppui. Myöhemmin olen tuntenut kiitollisuutta ja ollut onnellinen hänen kauniista kuolemastaan. Silloinkin oli syksy.

3. MUSTASUKKAISUUS

Sana kuin räjähdys! Olen ollut suhteessa mustasukkaisuuden kohteena ja olen itse tuntenut mustasukkaisuutta. Omasta tunteestani olen kantanut huonoa omaatuntoa, merkitseehän se sitä, ettei luota kumppaniinsa. Siksi olen yrittänyt kesyttää mustasukkaisuuden. Ajattelen, että olemme kaikki vapaita: voimme pysyä paikoillamme tai lähteä pois. Ketään ei voi eikä saa sitoa.

Helpompaa on, jos mustasukkaisuuden kohteena on työ, ei toinen ihminen. Olen työnarkomaani. Pakenen tunteitani työhön – ja rauhoitun. Se ei aina ole läheisille kivaa. Paras tapa katkaista työ on koiran omistaminen. Minun henkilökohtainen valmentajani on musta labradorinnoutaja Jussi, 11 vuotta, kolmas labbikseni. Jussi on mukava, se on mustis vain liian pitkille keskusteluille toisten koiranulkoiluttajien kanssa. Silloin se haukkuu, komentaa.

4. MUISTI

Kun kävelen Jussin kanssa, aivot puuhaavat oivallusten parissa – unohtunut nimi löytyy ja hajonnut kokonaisuus selkeytyy. Unohdus on muistin vastapuoli. Muistan asioita, joita olen valmis kertomaan, mutta myös tapahtumia, jotka haluan pitää itselläni.

Kirjani Tyttö ja nauhuri nyt ilmestyessä minulta on kysytty, oliko suhteeni presidentti Kekkoseen romanttinen, ja myös, oliko se fyysinen. Totta kai muistan, mutta minulla on oikeus pitää näin intiimit vastaukset itselläni. Jos kiellän, se merkitsee, että alistun vastaamaan. Jos myönnän, lopputulos on sama.
 
5. UTELIAISUUS

Uteliaisuus merkitsee suljettujen ovien avaamista ja sisään kurkistamista. Uteliaisuuttani luen parhaillaan Kari Narsin menestyskirjaa Raha ja onni (Tammi 2006). Kysyin häneltä, mikä on elämän tarkoitus. Arvelin, että hän vastaisi ”elämä itse”, niin olisin itse vastannut. Mutta hän sanoikin, että elämän tarkoitus on tuottaa onnea itselle ja muille. Tänään vastaan samoin kuin hän. Miljonäärit eivät ole yleensä onnellisia. Onni löytyy läheltä. Uskon, että uteliaisuus on yksi tie onneen. Se ei saa kadota, vaikka ikää tulee.