Pappi ja tietokirjailija Jaakko Heinimäki nautiskelee luonnon antimista ja harjoittaa kiitollisuutta.

Koen vahvasti olevani osa luontoa, luontokappale vietteineni ja vaistoineni. Ihmisessä on kiehtovaa juuri henkisyyden ja ruumiillisuuden kietoutuminen. Toisaalta villi luonto ja toisaalta yliluonto. Yliluonnolla tarkoitan sitä, mikä erottaa meidät porkkanoista ja oravista.

Antiikin filosofit opettivat, että sielulla on kolme tasoa: kasvisielu, eläinsielu ja järkisielu. Kasveilla on pelkkä kasvisielu, eläimillä on sen lisäksi eläinsielu. Ihmisellä on näiden lisäksi vielä järkisielu. Biologisesti meidän elämämme on aivan samanlaista kuin porkkanoitten ja oravien, mutta ihmisluontoon kuuluu lisäksi sellaisia asioita kuin järki, kyky vuorovaikutukseen kielen avulla, omatunto, moraali, henkisyys ja älyllisyys. Ne erottavat ihmisluonnon porkkanoista ja oravista, eivät silti luonnosta.

Viini on luonnontuote

Vihaan termiä ympäristö. Se työntää koko luomakunnan marginaaliin. Ikään kuin ihminen olisi keskus ja kaikki ympärillä vain koristetta. Entä ympäristöongelma sitten? Onko ongelma vain meidän ympärillämme? Eikö ihminen ole osa sitä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luontosuhteeni on syventynyt viiniharrastukseni myötä. Viini on luonnontuote. Viini on usein sitä parempaa, mitä vähemmän ihminen on puuttunut valmistusprosessiin. Ihmisen tehtävä on vain vähän avittaa sitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun kirjoitin viinilegendoja ja viinin historiaa sisältävän Harrasta viiniä -kirjan 90-luvun lopulla, en vielä ymmärtänyt viinistä paljon mitään, mutta enemmän niistä legendoista. Sittemmin olen vähän opiskellutkin viinialaa ja perehtynyt siihen yhä tarkemmin. Viini syntyy ensisijaisesti pellolla. Pellolla syntyy myös leipä. Minulle on keskeistä ymmärtää, ettei mikään ravintomme tule tyhjästä. Äiti maa antaa sen meille, ja me olemme siitä riippuvaisia. Vaikka leipä tehtäisiinkin suurissa, koneellisissa leipomoissa, sen juuret ovat maassa.

Jumala omenassa

Kotipihallamme Helsingin Tapanilassa kasvaa pari viinimarjapuskaa. Nautin siitä, kun voin koppaista kourallisen herukoita jugurttikuppiin. Kun syön uuden perunan tai omenan, tajuan, miten hyvää puhdas ruoka voi olla. Puusta pudonnut omena on arkipäivän mystiikkaa. Kun syön sitä, tajuanko mitä syön, mistä se on tullut?

On kyse havaitsemisesta. Voin tehdä joka suupalasta hengellisen harjoituksen: haukatessani opettelen tuntemaan kiitollisuutta siitä, että olen hengissä ja saan syödä omenaa.

Ajattelussani on jesuiittamaisia piirteitä. Jesuiit­taveljistä on liikkeellä vääriä käsityksiä. Tuntematta jesuiittahengellisyyttä ollenkaan monet pitävät heitä lähinnä kavalina ja kieroilevina kirkonmiehinä. Jesuiittojen ajattelutavassa harjoitetaan kykyä nähdä itse Jumala kaikessa hyvässä. Arkisen banaalissakin hyvässä: Jumala omenassa.

Meloessa meressä

Olen ulkoistanut viljelyn, sillä olen laiska. Yritin joskus kasvattaa pottuja todetakseni, että se ei ole minun hommaani. Tunnenkin kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka viljelevät minunkin puolestani.

Olen elänyt lähes koko elämäni erikokoisissa kaupungeissa, enkä juurikaan harrasta metsissä samoilua. Voin kyllä ihailla villiä erämaata, mutta olen enemmän ulkoilmaurbaani.

Pidän pyöräilystä ja pyöräilen paljon. Se on erinomainen tapa tutustua esimerkiksi uuteen kaupunkiin. Pyörän selästä näkee ylivertaisesti autoon verrattuna, ja liikkuminen on nopeampaa kuin kävellen. Pyörän selässä koen ykseyttä ympäröivään maailmaan. En tosin mieti ajellessani mitään noin syvällistä, mutta jos tässä nyt oikein analysoimaan ruvetaan, niin jotenkin niin se menee. Sama ykseyden kokemus tapahtuu meloessa. Koen olevani meressä, en merellä. Olen yhtä elementin kanssa, en ulkopuolinen.

On tämä sekavaa. Ihmisyyden kuvaaminen osana luontoa onnistuisi varmaan paremmin japanilaisella haikurunolla.

Jaakko Heinimäki

  • Syntynyt 1965 Porissa. Asuu Helsingissä.
  • Pappi, tietokirjailija.
  • Puoliso sekä 16- ja 18-vuotiaat pojat.
  • Harrastaa ruuanlaittoa ja viinejä.
  • Syksyllä 2013 ilmestyi Ruoasta viiniin -teos (Otava).

Voi, Jaakko Heinimäki, olet lempipappejani! Ihailen sinua lähes yhtä paljon kuin piispa Irja Askolaa.

Viinikirjaasi en ole vielä lukenut, kun en itse käytä vinkkua, mutta kaikki, mitä kirjoitat, luen tarkasti. Luontoihminen olen minäkin sydänjuuriani myöten. Kotokirkkoni ohella luonto on kirkkoni, terapeuttini, taidenäyttelyni sekä luomuruokamme lähde. Olen kerännyt jo 80 litraa mustikoita, 16 litraa kantarelleja ja nyt alkavaan rouskukauteen panostan paljon. Puolukat eivät ole vielä kypsiä, odottelen pari viikkoa kaikessa rauhassa, ennen kuin ryntään metsään. Siellä menen kera karhujen, joita näillä seuduilla asustaa runsaasti. Näillä samoilla saloilla olen samoillut jo melkein 40 vuotta, joten ehkä ne jo tuntevat minut. Mennessäni salojen kätköihin, huutelen metsän eläimille, että minähän se täällä taas, älkää pelätkö. On valtava elämys nähdä luonnossa karhuja, susia, ilves, kettu, ahma, maakotka sekä melko kesy saukkokin. Ilman metsää, puutarhaa ja maalaispihaamme en olisi niin vahva kuin nyt olen. Tiedän maun, kun kaapaisen herukoita, karviaisia tai omppuja suuhuni heti aamulla.

Kaikkea hyvää sinulle, Jaakko. Pidä itsesi juuri tuollaisena aina.

 

Matkustin kauan sitten bussilla Hesasta Espooseen. Bussi oli melko tyhjä vaikka olikin muistaakseni viimeinen yöllä. Perässä "roikkui" poika kööri . Väliltä tuli mieshenkilö bussiin ja tuli penkkini viereen kysyen saako istua. Sanoin että onhan täällä penkkejä, hän vastasi että varmaan harvoin viereeni istuu pappi ja kirjailija ja istahti. Sanoinhan minä muutakin mutta keskusteltiin siinä viinistä ja vähän entisaikojen ruokatavoistakin johon sanomiseni kai laukaisi. Todella mukava tapaus ja minua pyydettiin vielä kirkkoonkin kun olin epäileväinen yhä. Sitten jälkeenpäin kuulin että kyllä hän on pappi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla