Marja-Leena Laulaja, 71, viettää kesänsä hiekkakuopalla. Kivikautiset asuinpaikat ovat veden äärellä, joten usein päivä päättyy uintireissuun.
"Olen aina rakastanut palapelejä. 80-luvun lopussa katselin siskoni kanssa Roomassa Forum Romanumilla, kun arkeologit yhdistelivät toisiinsa pylväiden ja reliefien palasia. Sormeni alkoivat syyhytä. Tokaisin siskolleni, että minusta tulee isona arkeologi. Kymmenen vuoden päästä istuin hiekkakuopassa Espoossa kaivamassa esiin kivikautista asuinpaikkaa.
Aluksi otin arkeologian vakavasti. Opiskelin sitä avoimessa yliopistossa ja pyrin yliopistoon. Sitten oivalsin, että minun on parempi tehdä työtä insinöörinä ja kehittyä siinä sivussa loistavaksi arkeologian harrastajaksi. Nyt kaivauksilla käynti on kuin hyvän romaanin lukemista. Aina kesän jälkeen minua jää vaivaamaan kesken jäänyt tarina.
Kaivaukset vaativat hyvää selkää ja polvia, koska haromme hiekkaa kaivauslastalla ja leikkaamme juuria saksilla monta tuntia kerrallaan. Sitten on vielä jaksettava kantaa ämpäriin lapioitu hiekka seulottavaksi. Tärkeintä tietysti on, että kaivaja pääsee kaivukuopasta ylös.
"Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti."
Me harrastajat olemme arkeologien ilmaista työvoimaa, mutta kukaan ei pakota meitä työhön. Taukoja voi pitää niin paljon kuin haluaa. Ensimmäisinä päivinä lähden parin tunnin välein kävelylle. Kolmas päivä on vaikein, sen jälkeen työ alkaa tuntua helpolta. Olen kaivauksilla aina viikon kerrallaan, sillä diabetesta sairastava kissani tarvitsee viikon välein piikkinsä, jota se ei anna kenenkään muun pistää.
Olen 20 vuoden ajan kaivanut vain kivikautisilla kaivupaikoilla. Kivikaudella ihmiset asuivat yleensä eteläpuolen korkeilla hiekkaisilla rinteillä lähellä vettä. Kaivupaikkaa peittää korkeintaan turvekerros, ja sen jälkeen käsiteltävänä on siistiä, hienoa hiekkaa. Päivän päätteeksi pääsee usein uimaan mereen tai virtaavaan jokeen. Keskiajan esiin kaivaminen on raskaampaa puuhaa. Löytöjä on enemmän, mutta maaperä on täynnä kovia sattumia.
Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti. Löydöt tekevät kaivamisesta paljon raskaampaa, mutta myös jännittävämpää.
Kerran löysimme Virossa nuorakeraamisen hautapaikan, jossa oli ehjänä säilynyt ruukku. Kaivoimme paikalla iltaan asti, sillä halusimme saada ruukun kokonaan esille. Ruukun vierestä löysimme murusia, jotka myöhempi analyysi paljasti kymmenvuotiaan lapsen hammaskiilteeksi.
Pohjoismaisilla kaivauksilla ei kuitenkaan kannata leikkiä Indiana Jonesia. Meidän happamassa maaperässämme ei ole säilynyt mitään uskomattomia aarteita.
Marja-Leenan vinkit:
- Kaivaminen on sosiaalista, koska kuopalla istutaan kylki kyljessä. Erakko-luonteelle työ voi olla vaikeaa.
- Tietoa yleisökaivauksista löydät museoviraston ja harrastajayhdistysten sivuilta.
- Ota selvää kaivuoloista: onko paarmoja, hyttysiä, sadetta, auringonpaiste? Varaudu sään mukaan.
