Kajaanilainen Tuomo Seppo on lahjoittanut valtavan taidekokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Helmikuusssa 2017 avautuva näyttely tuo työt yleisön nähtäväksi. ET-lehden haastattelussa vuonna 2014 Seppo kertoi, miten hänestä tuli taiteen kerääjä.

Vuonna 1937 syntynyt Tuomo Seppo työskenteli oppikouluiässä kukkakaupan lähettinä. Jo ensimmäiset tienestinsä hän sijoitti kuvataiteeseen: hän hankki kajanilaista Usko Nyströmiä ja helsinkiläistä Tuulikki Pietilää, jonka näyttely saapui parahiksi Kajaaniin.

Herätys kuvataiteeseen oli tullut kavereiden kotoa. Tuomo huomasi viihtyvänsä Reutereilla ystäviensä isän eli ”Papan” kanssa. Pappa oli legendaarinen Einar Reuter alias H. Ahtela, joka tunnetaan muun muassa Helene Schjerfbeckin elämäkerturina, sydänystävänä ja keräilijänä.

Kun Reuter maalasi ateljeessaan, Tuomo sai luvan olla paikalla ja nuuhkia öljyvärien huumaavaa tuoksua.

– Reuter oli minulle hyvän, ankaran maun esikuva.

Toinen tärkeä nuoruusvuosien kyläpaikka oli Kajaanin seminaarin musiikin lehtorin Eero Sipilän ja hänen Saima-vaimonsa luona. Siellä Tuomo sai ensikosketuksen Ina Collianderin puupiirroksiin, joita hänellä on nykyään Suomen suurin kokoelma.

Lukion jälkeen Tuomo Seppo suuntasi isänsä jalanjäljissä teologiseen, mutta tuli pian katumapäälle ja hakeutui salaa Oulun opettajankoulutuslaitokseen. Isä oli vihainen.

– Hän totesi, ettei ollut kouluttanut lapsiaan ylioppilaaksi sen takia, että heistä tulisi kansakoulunopettajia.

Kansakoulunopettajana Tuomo Seppo kuitenkin viihtyi kymmenisen vuotta ja alkoi ostaa muun muassa Ina Collianderin taidetta. Heistä tuli myös kirjeenvaihtoystävät, vaikka ikäeroa oli yli 30 vuotta.

– Ina valitteli aika paljon elämänsä vaikeutta. Mitä minä kaksikymppinen tynnyrissä kasvanut poika osasin hänelle vastata? Ilmeisesti jotain, kun kirjeenvaihto jatkui hänen kuolemaansa asti.

Kokoelma ystävyydestä

Tuomo Seppo mietti vakavissaan myös oopperalaulajan uraa, mutta musiikki pysyi lopulta harrastuksena. Kuopusta tarvittiin Kajaanissa leskeksi jääneen äitinsä apuna.

Tuomo hankki itselleen ja äidilleen yhteisen omakotitalon vuonna 1973 aloitettuaan Kajaanin lyseon ranskan ja englanninkielen lehtorina.

Elämässä alkoivat taiteen ja toimeliaisuuden täyttämät vuodet. Tuomo Seppo kasvatti koiria, kanoja, kukkia ja tuhansia abiturientteja. Lisätuloja hän hankki kesäisin preppauskursseilta, Lapin hillasoilta, torikaupasta ja ikäihmisten mökkitalonmiehenä. Joulun aluset kuluivat aamuöitä myöten kukkakaupan kiireapulaisena.

Pääosa vakituisista ja satunnaisista tuloista meni taiteen hankkimiseen.

– Moni sanoo, ettei heillä ole joutilasta rahaa taiteeseen. Minulle taide on ollut aina ykkösasia. Minulla ei ole ollut ylimääräistä rahaa kenkiin, vaatteisiin eikä matkusteluun. Olen ollut hirveän hyvä pihistämään.

Tuomo Sepon ei ollut tarkoitus kerätä taidekokoelmaa, mutta niin siinä vain kävi. Teoksia on kertynyt vuosikymmenten saatossa yli 1700.

Tuomo on kerännyt taidetta omalla tyylillään ja maullaan. Kun hän kiinnostuu jostain taiteilijasta, hän opiskelee ensin tämän taidetta ja tuotantoa. Sitten hän ottaa yhteyttä taiteilijaan ja pyytää lupaa tulla tutustumiskäynnille. Monet näistä käynneistä ovat johtaneet taidekauppoihin ja vuosikymmenten mittaiseen ystävyyteen.

Tuomo Sepon laajaan ystäväpiiriin ovat kuuluneet Collianderin lisäksi muun muassa Tapani Raittila, Aimo Kanerva, Pentti Kaskipuro, Outi Heiskanen, Veikko Vionoja, Anitra Lucander, Reino Hietanen, Nina Terno, Niilo Hyttinen ja Marjatta Hanhijoki. Hänen suhteistaan ovat hyötyneet myös Kajaanin kaupunki ja Kajaanin seurakunta, joille Tuomo on hankkinut taidetta.

Tuomo Sepon kokoelman parhaita paloja on ollut esillä Oulun taidemuseossa jo neljän näyttelyn verran. Tänä kesänä kokoelman helmet ovat ensi kertaa näytillä kotikaupungissa Kajaanissa. Näyttelyn ripustus alkaa tuota pikaa.

– Olen ripustanut työt jo mielessäni. Jos uni ei ota tullakseen, en laske lampaita vaan ripustan tauluja.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2014.

"Ainutlaatuinen näkökulma 1900-luvun taiteeseen"

Tuomo Sepon Ateneumille lahjoittamassa kokoelmassa on liki 2000 työtä, joita taidemuseo luonnehtii verkkosivuillaan: Sepon herkkä ja henkilökohtainen kokoelma avaa ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen 1900-luvun taiteen historiaan. Kokoelman selkärangan muodostavat Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila, Nina Terno ja Ellen Thesleff."

Tuomo Sepon kokoelman töistä koottu näyttely Valo muuttaa kaiken Ateneumin taidemuseossa 28.2.–16.4.2017

 

 

Risto Elolle, 68, kansantanssi on harrastus, jossa yhdistyy liikkumisen riemu ja aidot ystävyyssuhteet.

"Innostukseni kansantanssiin lähti siitä, että kuljetin kahta tytärtämme Helsingissä Karjalatalolle kansantanssiharjoituksiin muutama vuosikymmen sitten. Me lastemme harjoituksia seuranneet vanhemmat istuksimme pitkään vain seinäruusuina, kunnes päätimme kokeilla lajia itse. Löysimme meille ohjaajan, ja homma lipesi nopeasti hanskasta. Melko pian matkasimme jo Irlantiin asti kansantanssifestareille.

Olen joskus miettinyt, miksi suomalainen kansantanssi viehättää minua niin paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että pidän joukkuelajeista - sellainenhan kansantanssikin pohjimmiltaan on. Tehdään yhdessä, saavutetaan jotain yhdessä ja pidetään kivaa yhdessä. Suomalaisessa kansantanssissa on hurjan paljon erilaisia askelia, ja se on ollut minulle positiivinen haaste.

Kansantanssissa itselleni tärkeintä on rytmiikka: vien musiikin jalkoihin. Koen onnistumisen iloa, kun opin askeleet. Askelten ja rytmin vaihtelevuus on aivan erilaista kuin vaikkapa lavatanssissa, jossa kolme neljä minuuttia mennään vain tiettyjä askeleita. Tässä lajissa yhden tanssin aikana askelkuvioita on moninkertainen määrä.

Harjoitusten ja esiintymisten jälkeen on hyvä olo. Tuntuu siltä, että on ihan oikeasti harjoittanut kuntoaan, tasapainoaan ja koordinaatiotaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Kansantanssipiireissä sosiaaliset suhteet ovat neutraalit: on ihan sama, kuka on tohtori ja kuka autonkuljettaja, sellaiset asiat eivät merkitse mitään. Mutta kun pitelee toista ihmistä kädestä ja liikkuu samaan tahtiin tämän kanssa, syntyy mielihyvän tunne. Tanssiessamme kosketamme toisiamme aidosti."


Kenelle kansantanssi sopii?

Kansantanssi on erityisen monipuolista liikuntaa, ja se sopii kenelle tahansa. Samalla saa kosketusta toisiin ihmisiin. Tanssiessa vapautuu mielihyvähormoneja, ja kunto kasvaa kuin huomaamatta. Tanssi on ihmiselle luonnollista liikkumista. Jos perinteiset askeleet eivät kiinnosta, tarjolla on modernisoitua nykykansantanssia.

Näin pääset alkuun

Aikuisille sopivaa toimintaa järjestävät muun muassa Suomalaisen Kansantanssin Ystävät, Finlands Svenska Folkdansring, Karjalainen Nuorisoliitto ja Suomen Nuorisoseurat. Etsi sinua lähinnä oleva yhdistys ja liity mukaan. Yhdistykset tarjoavat tanssikursseja myös aloittelijoille. Et tarvitse edes omaa tanssiparia.

Kansantanssi

Perustuu 1800-luvun puolivälistä alkaen muistiin merkittyihin rahvaan perinnetansseihin, joita on tanssittu Suomessa 1700-luvun lopulta 1930-luvulle. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään: rannikkoseutujen suomenruotsalaisiin, yleissuomalaisiin ja nopeita rytmejä suosiviin karjalaisiin tansseihin.

Hankasalmen metsissä käy mustikka-aikaan kuhina. Säännöt ovat yksinkertaiset: se kerää joka kerkeää. Näin tuumaa myös ahkera marjastaja Sirpa Hatakka.

Heinäkuu on lopuillaan, mutta mustikkakausi vasta alkaa Keski-Suomessa Hankasalmella.

Sirpa Hatakka, 50, ei harmittele marjasadon myöhästymistä. Rehut on saatu tehtyä tilan lehmille, ja nyt on hyvää aikaa mustikkametsälle.

Sirpan ensimmäiset muistikuvat mustikkaretkiltä ovat kaukaa. Hänen äitinsä ansaitsi sivutuloa marjanpoiminnalla ja tytär oli matkassa pienestä pitäen.

– Ne reissut tuntuivat pitkiltä, sillä kotiin ei lähdetty ennen kuin äidin sangot olivat täynnä, Sirpa muistelee.

Moinen siedätyshoito voisi viedä marjastusinnon loppuiäksi, mutta toisin kävi.

Sirpa kerää mustikkaa kotitarpeiksi. Satakunta litraa menee pakkaseen.

Sen päälle hän noukkii tuoreena syötävät. Kokeneelta poimijalta sadan litran kerääminen onnistuu 10–20 litran ja muutaman tunnin kertaerissä.

– Eipä sieltä metsästä paria ämpäriä enempää saa kerralla kannettuakaan.

Sirpa muutti miehelään Hankasalmen Säkinmäkeen parikymppisenä. Lapsia syntyi neljä, ja he alkavat olla jo omillaan. Maatila elää metsästä ja nuorkarjan kasvatuksesta. Tilalla varttuu myös kolme ravihevosta.

Sirpa tuntee vetoa marjametsään sekä järki- että tunnesyistä.

– Marjat ovat terveellisiä, eikä niiden hankkimiseen tarvitse käyttää rahaa. Miehelläni on nuoruusiän diabetes. Tiedän, että teen hänellekin hyvän työn, kun kerään marjoja pakkaseen.

Luonto hoitaa paitsi antimiensa syöjiä, myös niiden kerääjää.

"Metsässä saa akkunsa ladattua", Sirpa toteaa.

Tämän kesän tavoitteesta on vasta neljäsosa kerättynä, joten on aika lähteä katsomaan, ovatko mustikat kypsyneet.

Mustikoiden kerääminen ei ole kallista välineurheilua. Sirpan päivän varusteet ovat kumisaappaat, farkut, kevyt ulkoilutakki, kymmenen litran ämpäri ja vaaleanpunainen poimuri.

Hyttysiä ei ole. Jos olisi, Sirpa pukeutuisi miehensä vanhaan Marimekko-paitaan.

– Se on niin paksua puuvillaa, että hyttynen ei pistä läpi eivätkä risut raavi.

Ajamme metsäautotien päähän ja kipuamme vanhalle hämäläisten eränkäyntialueiden rajapisteelle Häähninmäelle. Edellisenä iltana maastossa on suunnistettu, ja suunnistajien mukaan mustikkaa oli paljon.

Ainakin mustikanvarpuja riittää. Lähempää erottuvat myös marjat, mutta osa on vielä pieniä ja raakojakin.

Muutama vuosi sitten Sirpa olisi odottanut suosiolla muutaman päivän, mutta enää siihen ei ole varaa.

Hankasalmen metsiin on syntynyt kilpailutilanne: paikalliset vastaan thaipoimijat.

Sirpa suhtautuu thaipoimijoihin kunnioituksella. Aamun ensimmäiset thaipoimijahavainnot hän teki jo kuudelta.

– Se kerää joka kerkeää, näinhän se menee. Metsään jää niin paljon marjaa, että kyllä näistä riittää meille kaikille.

Häähninmäelle thaimaalaiset eivät ole aamusta osuneet. Marjasaaliin ratkaisevat oma viitseliäisyys ja luonnon anteliaisuus. Vaikka kypsiä mustikoita saa vielä etsiä, ämpäri täyttyy parissa tunnissa.

Työn touhussa mieli rauhoittuu. Homma vetää hiljaiseksi puheliaammankin ihmisen.

– Enemmän kuin thaipoimijat minua arveluttavat karhut, Sirpa sanoo.

Säkinmäen kylässä jälki- ja näköhavaintoja karhuista tehdään tiuhaan.

Metsässä kannattaakin pitää pientä meteliä itsestään.

– Kun olen yksin metsässä, koetan muistaa kolistella ja rykiä, Sirpa kertoo.

Pari kertaa hänellä on marjamatkalla ollut vahva tunne, että hän ei ole yksin.

– Viime vuosina olen alkanut käydä marjassa vähän useammin naapurien kanssa, kun kotoa ei saa ketään karhun syötiksi, Sirpa toteaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä vuonna 2016.

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Mustikkahirmun ykkössääntö: Se kerää joka kerkiää

Minä olen saanut näissä korvissa marjastaa ja sienestää yksin jo kohta neljäkymmentä vuotta. Koskaan en ole marjamaitani joutunut kenenkään kanssa jakamaan. Vaan kuinkas kävikään, tänään lampsin koreineni paikalle mitä en ollut vielä ehtinyt kerätä tyhjäksi ja mitä, mitä ihmettä siellä kyykkkikin aivan vieras nainen .Minulla meni tulikuuma aalto päästä varpaisiin, ei tänne saa tulla, nämä ovat minun marjamaitani. Sitten alkoi naurattaa...kyllä ihminen on pieni...
Lue kommentti
Vierailija

Mustikkahirmun ykkössääntö: Se kerää joka kerkiää

Tuosta marjastuksesta sen verran, että moni pitää omimansa marjapaikkansa visusti salaisuutenaan paljastamatta sitä muille tyyliin "Kätkäläinen" joka jopa vartioi hillasuotaan muilta marjojen kypsymiseen saakka. Tuommoinen marjakateus on aina huvittanut minua suuresti ja siitä monet naurut nauranut sellaiseen törmätessäni. Tuossa vielä siitä satiirin muodossa: http://cheatingu.com/uutissirkus/?p=2350
Lue kommentti