Liisa Vesapuu tarjoilee ehkäpä kesäkeittoa perheen rouvalle, pojalle ja tämän kaverille kesähuvilan verannalla. Maalla Liisan ei tarvinnut käyttää työpukua.
Liisa Vesapuu tarjoilee ehkäpä kesäkeittoa perheen rouvalle, pojalle ja tämän kaverille kesähuvilan verannalla. Maalla Liisan ei tarvinnut käyttää työpukua.

Liisa Vesapuu valmisti yli 25 vuotta helsinkiläisperheen juhlapäivälliset, naisväen lounaat ja yöpalat teatteri-illan jatkoille. Reseptit hän kirjasi salaiseen ruutuvihkoonsa, johon ET:n lukijat nyt pääsevät kurkistamaan.

Helsinkiläisperhe eli elämää, joka tuo mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Kotiapulainen – Liisa Vesapuu peräti 25 vuoden ajan – pyöritti taloutta, ja kesäksi muutettiin huvilalle.

Vesapuu joutui toisinaan olemaan tiukkana kuin konsanaan Suomisen elokuvaperheen tukipylväs, Hilda, jota Siiri Angerkoski niin mainiosti näytteli.

–  Joskus olin sunnuntaina ollut iltapäivävapaalla ja myöhään kotiin palatessani minulle oli kasattu tiskivuori keittiöön odottamaan. Pakko oli tiskit hoitaa ennen aamua, mutta kyllä silloin varmaan kuului koko lukaaliin, että minä siellä pesin yömyöhään astioita. Ja joskus sanoin pahastikin. Kummasti se helpotti, kun sai vähän omaa mieltä purettua, Liisa Vesapuu muistelee.


 Liisa Vesapuu kattaa kahvipöytää perheen kesäpaikalla Espoon Purolassa, 1940-luvun lopulla.

Liisa tottui syömään nopeasti hotkaisten.

– Kyläilin välillä erään piikatuttavani luona, joka valitti toistuvasti, että söin liian nopeasti, Liisa Vesapuu kertoo.

Jouluaattona kotiapulainenkin kutsuttiin syömään perheen pöytään, muutoin Liisa söi aina yksin keittiössä.

– En minä siellä keittiössäkään pöydän ääreen istunut vaan pistelin tiskipöytään nojaten, joskus suoraan kattilasta. Jos ovikello olisi soinut, olisin päässyt siitä nopeasti avaamaan, kun olin jo valmiiksi ylhäällä, Liisa Visapuu sanoo.

Veikon-päivänä piti laittaa hernelaatikkoa.

Hernelaatikko oli pula-ajan ruokaa, joka valmistettiin perheen rouvan äidin reseptillä. Ruoka muistutti maksalaatikkoa, mutta maksan asemesta laatikkoon laitettiin hernemuhennosta. Valmiiden annoksien päälle valutettiin voisulaa.

Sitä söivät niin oma perhe kuin vieraatkin.

– Ei sitä lautaskaupalla syöty, vieraat tulivat usein suoraan töistä, ja he pistelivät seisten hernelaatikkoa suoraan aseteilta. Lisäksi tarjoiltiin muun muassa ruispipareita ja pähkinäkakkua. Ruispipareita oli ikävä leipoa, sillä voista ja ruisjauhoista tehty taikina oli niin haurasta, Liisa Vesapuu muistelee.

Kun Veikon-päivä erään kerran osui sunnuntaille, jäi hernelaatikko valmistamatta, ajateltiin että vieraat varmasti söisivät lounaan kotonaan. Mitä vielä.

– Eikös joku vieraista sanonut sitten lähtiessään, että miksi sitä hernepuuroa ei ollut tarjolla. Eräs rouva harmitteli, että olisi halunnut pikkuleipiä ja oikein piirsi kämmeneensä piparin mallin. Niin vaativia ja rohkeita vieraat olivat, Vesapuu kertoo.

Hernelaatikkoa Liisa Vesapuulle valmistaa nyt hänen siskontyttärensä. 

Kesäpaikka oli saaressa Parkanossa.

Liisa-apulainen nautti maalaiselämästä. Saaressa saunottiin ja uitiin monta kertaa päivässä.

Päiväkahvit juotiin kesäisin usein pihalla. Kahvi kannettiin pöydän ääreen korissa ja pistettiin myssyn alle.

– Ennen kuin vein pannun, otin siitä itselleni kupillisen, ja join sen keittiön kynnyksellä istuen. Perhe oli kulman takana, emme nähneet toisiamme, Liisa Vesapuu kertoo.

Joskus eväät pakattiin koriin ja perhe souti toiselle puolelle saarta kahville. Perheen päivälevon aikaan Liisa poimi mustikoita. Erään kerran hän paistoi itselleen ison lätyn ja hienonsi mustikat siihen.

Valmistamiensa ruokien reseptit Liisa-apulainen kirjasi kauniilla käsialallaan ruutuvihkoon.

– Samaan vihkoon kirjasin, mitä olin tarjonnut vieraille edellisellä kerralla, sillä perhe syytti minua kalkkeutumisesta kun en heti kysyttäessä muistanut. Kirjoitin vihkoon muistiin myös, millaiset pöytä- ja lautasliinat olivat olleet käytössä, Vesapuu kertoo.

Perhe järjesti Liisalle yllätysjuhlat.

Tuolloin hän oli palvellut talossa kymmenen vuotta.

– Jos olisin juhlia valmistellessani tiennyt, että ne olivat minulle, olisi saman tien häipynyt paikalta. Perhe väitti vieraiden tulevan kahville ennen teatteriin menoa. Roskaämpäriä he eivät päästäneet minua tyhjentämään, sillä vieraat odottivat jo rapussa, Liisa Vesapuu muistelee.

Perhe oli käskenyt Liisaa pukeutumaan mustiin, sillä rovastikin olisi tulossa paikalle. Yllätys oli melkoinen.

– Joukossa oli minunkin tuttaviani. Sain kukkia ja kunniamerkin. Koska olin tavallaan vieras, ei minun myöskään tarvinnut tarjoilla kahvia, Liisa Vesapuu kertoo.

Liisan sijasta Helsingin yliopiston kanslianeuvos Kaarlo Koskimies, kookas herra, tarttui keittiössä isoon viiden litran kahvipannuun. Koskimies ei tiennyt, että isolla pannulla vain keitettiin kahvi, joka sitten tarjoiltiin vieraille pienemmistä pannuista.

– Eihän sitä isoa ollut edes kiillotettu, Liisa Vesapuu muistelee.

Liisa Vesapuulle ehti kertyä muistoja työvuosilta kotiapulaisena saman perheen palveluksessa neljännesvuosisadan ajalta.

Liisa Vesapuu ihmettelee edelleen, kuinka paljon hän aikanaan ehti tekemään. Juhlien jälkeen hän oli keittiössä viimeinen ja aamuisin hän hiipi paikalle ensimmäisenä valmistamaan aamupalaa. Siinä ei työtunteja laskettu.

 

 

 

Hernelaatikko Liisan tapaan

Hernemuhennos

3 dl kuivia herneitä liotetaan yön yli reilussa vedessä.

Liotetut herneet, 5 dl vettä, 1 tl suolaa ja ripaus sokeria.

Kiehuvaan herne-vesi seokseen lisätään suola ja sokeri. Keitetään kannen alla kypsäksi miedolla lämmöllä n 40-55 min,  löysä muhennos. Jos muhennoksesta meinaa tulla paksua, lisää vähän vettä.

Lisää valmiiseen muhennokseen 50 g voita.

Riisipuuro

1 dl vettä, 1 dl puuroriisiä, 5 dl maitoa, 1/2 tl suolaa ja 30 g voita.

Lisää kiehuvaan veteen riisit ja anna veden imeytyä niihin. Lisää maito ja hauduta kannen alla löysä puuro noin 40 min. Lisää valmiiseen puuroon suola ja voi.

Hernelaatikko

Hernemuhennos, riisipuuro, 1 reilun kokoinen sipuli, 4 rkl siirappia, 1/2 tl valkopippuria, 2 tl meiramia, reilu 1 dl rusinoita ja 1 kevyesti vatkattu muna.

Kuullota hienoksi silputtu sipuli voissa. Yhdistä huoneenlämpöiset muhennokset. Lisää joukkoon kevyesti vatkattu muna, kuullotettu sipuli ja mausteet. Tarkista tarvitseeko suolaa lisätä.

Kaada seos yhteen isoon tai useampaan pieneen vuokaan. Laita pinnalle reilusti voinokareita ja paista 180 asteessa noin 45-50 min. kunnes pinta on kauniin ruskea.

Merja Keronen voitti vesipelkonsa ja opetteli uimaan yli viisikymppisenä. Nyt hän nauttii vesiliikunnasta ja viihtyy veden alla jopa paremmin kuin sen pinnalla.

Merja Keronen, 60, alkoi nähdä viidenkymmenen ikävuoden hujakoilla unia, kuinka hän liukuu pitkin veden pintaa ja nauttii vedessä olemisesta. Unet muistuttivat muistikuvia, joita hänelle oli jäänyt lapsuudesta: sukulaismies vei Merjaa polskuttelemaan ja vesi tuntui hyvältä. Oikeasti Merja ei osannut uida. Se kaihersi hänen mieltään.

– Tunsin, että on vihdoin aika löytää itsestäni se puoli, Merja sanoo.

Hän päätti selättää vesipelkonsa ja opetella uimaan. Merja kävi vuosien varrella hajanaisia kertoja ryhmäkursseilla ja yksityistunneilla ja oppi pysymään pinnalla. Kehittyminen kuitenkin tyssäsi, kun hänen aloittamansa kurssit keskeytyivät moneen kertaan, milloin miehen ulkomaankomennusten ja milloin oman hankalan allergian vuoksi.

Ajatus uimaan opettelemisesta ei kuitenkaan antanut rauhaa. Nyt Merjaon käynyt säännöllisesti ja sinnikkäästi uimassa ja allasjumpassa ja ottanut yksityistunteja uimaopettajaltaan Sebastian Dannbergilta. Yksi tunti maksaa 60 euroa, mutta Merja kokee saavansa rahoilleen täyden vastineen.

– Sebastian saa minut oppimaan. Hän ottaa minut yksilönä ja näkee vahvuuteni ja kehittämisen kohteet. Hän on rehellinen, aito ja kannustava. Jos syvän veden pelko meinaa saada yliotteen, hän tsemppaa: sinä osaat uida, sinulla on taito, Merja sanoo.

Sebastian opettaa Merjalle liukutekniikkaa.
Sebastian opettaa Merjalle liukutekniikkaa.

Arkuus alkoi lapsena

Lapsena Merja olisi kovasti halunnut uida.

– Minulla oli korvaongelma, jonka takia korviani piti suojella vedeltä ja tulehduksilta. Olin vanhempieni ainoa lapsi, ja äitini oli ylisuojelevainen, joten minua ei kannustettu uimaan, Merja kertoo.

Kesät hän vietti mummolassa muutaman kilometrin päässä lähimmästä rannasta. Mummo ja tädit eivät osanneet uida ja olivat vesipelkoisia. He kauhistelivat hukkumisuutisia ja kielsivät: "Ei soutamaan." "Ei uimaan." Setä sentään vei Merjaa joskus polskuttelemaan.

”Olin juuri oppinut liukumaan, kun pojankoltiainen painoi pääni veden alle.”

Kun Merjan korva oli 10-vuotiaana leikattu kuntoon, tyttö otti ohjat omiin käsiinsä ja meni vanhemmiltaan salaa uimakouluun Helsingin Uimastadionille. Kahden kerran jälkeen hän oli juuri oppinut liukumaan, kun 15-vuotias pojankoltiainen painoi hänen päänsä veden alle.

– Tunsin, etten saa happea, ja jouduin paniikkiin. Uimakouluni loppui siihen paikkaan ja pelko jäi päälle, Merja sanoo.

Hän lintsasi oppikoulussa lahjakkaasti uinneista ja vältteli parikymppisenä uimista mökkireissuilla. Milloin oli kurkku kipeänä, milloin muuta vaivaa niin, ettei voinut muuta kuin lirputella varpaita ja kahlata rantavedessä.

– Vasta nyt olen tajunnut, kuinka paljon häpesin uimataidottomuuttani, Merja toteaa.

Uimataidottomuudestaan huolimatta Merja on huolehtinut siitä, että hänen omat lapsensa oppivat uimaan.

Merja nauttii hierovista vesisuihkuista.
Merja nauttii hierovista vesisuihkuista.

Luotto omaan osaamiseen

Kaikki nämä vuodet Merja on tuntenut vetoa veteen. Jokin siinä vain viehättää häntä.

Vaikka Merja viihtyy vedessä, uimisen opetteleminen ei ole ollut helppoa. Merjan on ollut vaikea oppia luottamaan omaan osaamiseensa. Syvä vesi on pelottanut ja jännittänyt.

– Harjoittelussani on myös ollut paljon taukoja, mikä on hidastanut oppimistani, hän toteaa.

Vähitellen Merja on kuitenkin alkanut luottaa siihen, että pysyy pinnalla. Aiemmin hän ei uskaltanut uida selällään. Nyt hän nauttii siitä niin paljon, että humpsahtaa selkää uidessaan helposti flow-tilaan, jossa kaikki sujuu ja ajantaju katoaa.

”Tykkään liukua veden alla. Minussa on vähän vesipedon vikaa.”

Merja ei ollut koskaan hypännyt veteen, mutta uimaopettaja sai hänet voittamaan senkin pelon. He hyppäsivät yhdessä käsi kädessä altaan reunalta. Myöhemmin Merja uskaltautui hyppäämään viiden metrin syvyiseen hyppyaltaaseen. Hän on tyytyväinen, että onnistui ylittämään itsensä.

– Viihdyn erityisen hyvin veden alla. Se on helpottanut myös uimaan opettelemista. Tuntuu siltä, että sukellan melkein paremmin kuin uin. Tykkään liukua veden alla. Minussa on vähän vesipedon vikaa, hän sanoo.

Merja nauttii, kun näkee pohjaan ja on joka puolelta veden syleilyssä. Allasvesi tuntuu turvalliselta. Luonnonvesissä hän ei halua sukeltaa, vaikka niissä uikin. Ne ovat usein pimeitä ja synkkiä, kuten perheen mökkijärvikin Lohjalla.

– Minun pitää silti vielä työstää uimista myös pääni sisällä ja saada vahvempi luotto veteen. Tärkeintä on pystyä olemaan vedessä rennosti.

Luottamus uimaopettajaan on oppimisen edellytys. Yksityisopettajan johdolla Merja on voinut harjoitella vedessä liikkumista omaan tahtiinsa.
Luottamus uimaopettajaan on oppimisen edellytys. Yksityisopettajan johdolla Merja on voinut harjoitella vedessä liikkumista omaan tahtiinsa.

Uikkarit aina mukaan

Vielä Merja ei pysty uimaan niin pitkiä aikoja kerrallaan kuin haluaisi. Hän osaa uida selkää ja rintaa, ja vapaauinnin tekniikkaa hän harjoittelee. Tavoitteena on tulla kuntouimariksi, joka ui sulavasti ja hyvällä tekniikalla.

– Olen luonteeltani täydellisyyden tavoittelija, mutta olen joutunut opettelemaan siitä pois. Jos jokin ei suju, kokeilen suosiolla uudestaan seuraavalla kerralla.

”Nykyisin otan uikkarit mukaan kaikille matkoille.”

Merja on huomannut, että uinti tekee hyvää lihaksille. Käsilihakset ovat vahvistuneet uintitreenien myötä ja niska-hartialihakset vetreytyneet. Merja tekee vedessä myös vatsarutistuksia, punnerruksia ja joogaliikkeitä.

Uinti on hyvä laji myös vanhenemista ajatellen. Sitä pystyy harrastamaan, vaikka tulisi mitä vaivoja.

Mies kuskaa hallille

Aviomies on ollut Merjalle tärkeä tuki. Mies jaksaa kannustaa ja kuljettaa vaimoaan uimahallille.

– Mieheni tekee mutkan työmatkaansa, että ehdin tapaamaan aamukahdeksalta uimavalmentajani, Merja kiittelee.

Merja sanoo olevansa tyytyväinen edistykseensä. Olo on kuin voittajalla jokaisen uimahallikäynnin jälkeen. Mieli ja keho ovat rennon raukeat, ja yöllä hän nukkuu kuin ”pieni porsas”.

– Nykyisin otan uikkarit mukaan kaikille matkoille.

Merjan uimalasit on varustettu voimakkuuksilla.
Merjan uimalasit on varustettu voimakkuuksilla.

Haluatko sinäkin opetella uimaan? Näin se käy

  1. Ota yksityistunteja. Opettaja voi keskittyä sinuun, ja pääsette tekemään asioita rauhassa. Opettaja näkee, minkä verran asioita pystyt käsittelemään, ja osaa ohjata lempeästi eteenpäin.
  2. Aikuisten alkeisuintiryhmä tai tasollesi sopiva uintitekniikkakurssi on hyvä, jos osaat jo uida. Opetus on edullisempaa ja ryhmäpaine edistää oppimista. Ryhmään voi mennä kaverin kanssa.
  3. Opetusvideoita voi katsoa Youtubesta ja harjoitella niiden avulla tekniikkaa omin päin.

Artikkeli on julkaistu myös ET Terveys -lehden numerossa 6/2017.

Kuka osaa uida?

  • Pulahdus mökkirannassa ei vastaa niitä taitoja, joita pohjoismaisessa uimataidon määritelmässä edellytetään. Uimataitoon vaaditaan ensin putoaminen syvään veteen niin, että pää käy veden alla. Kun on päässyt pinnalle, on uitava yhtäjaksoisesti 200 metriä, josta 50 metriä selällään.
  • Vajaat 70 prosenttia 15-64-vuotiaista osaa uida uimataitomääritelmän mukaisesti, nuoret paremmin kuin vanhat.
  • 55-64-vuotiaista vain puolella on uimataidon määritelmän mukaiset taidot. Samasta ikäryhmästä 10 prosenttia ei osaa uida lainkaan. Naisten uimataito on vanhemmissa ikäluokissa heikompi kuin miesten.

Lähde: Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto ry

Kirsi Lihr-Koistinen, 68, halusi löytää perintöhuonekaluille ja monille tauluille oikeat paikat uudessa, aiempaa pienemmässä kodissaan. Hän palkkasi avukseen ammattilaisen.

Talonpoikaishuonekalut ja modernit Artek-kalusteet on sijoitettu omiksi ryhmikseen huoneen vastakkaisiin päihin samalla tavalla kuin Kirsi Lihr-Koistisen vanhassa kodissa. Valokin virtaa ikkunoista sisään melkein samasta suunnasta.

Kirsi on juuri muuttanut neljän huoneen asunnosta liki 50 neliötä pienempään kaksioon Helsingin keskustaan. Valoisassa ja avarassa olohuoneessa näyttää ja tuntuu hämmästyttävän samalta kuin entisessä.

Se vaati hurjasti työtä – ja monta vaikeaa päätöstä.

Vanhaa arvotavaraa

Kirsi ehti asua Helsingin Lauttasaaressa parikymmentä vuotta, ensin yhdessä puolison kanssa ja miehen kuoltua viimeiset kuusi vuotta yksin. Kun 1960-luvulla rakennettuun taloon ryhdyttiin suunnittelemaan putkiremonttia, Kirsi päätti muuttaa.

Vuosien varrella kotiin oli kertynyt arvokkaita huonekaluja ja esineitä, osa perittyjä, osa yhdessä miehen kanssa hankittuja.

Oli iso patinoitunut puupöytä, komea sivustavedettävä puusohva sekä Alvar Aallon suunnittelemat nojatuoli, tarjoiluvaunu ja Enkelinsiivet-jalkalamppu.

Alvar Aallon tarjoilupöydän ja Hannu Väisäsen teoksen Kirsi Lihr-Koistinen halusi ehdottomasti mukaansa.
Alvar Aallon tarjoilupöydän ja Hannu Väisäsen teoksen Kirsi Lihr-Koistinen halusi ehdottomasti mukaansa.

Kirsin äidiltä oli jäänyt kaksi vanhaa kapiokirstua, joista toisen kannessa on vuosiluku 1806. Iso vitriinikaappi oli täynnä Arabian astioita, Teemaa ja Paratiisia. Seinillä riippui kymmenittäin tauluja ja grafiikkaa.

Kirsi päätti käyttää karsintaurakassa ammattilaisen apua. Hän palkkasi työhön sisustussuunnittelija Niina Ahosen.

– Olimme tavanneet Niinan kanssa joskus ohimennen työkuvioissa. Muistin hänet myös Pientä pintaremonttia -sisustusohjelmasta, jossa stailaajat kilpailivat ideoillaan. Pidin hänen tyylistään ja ajattelin, että hän olisi juuri oikea henkilö, Kirsi kertoo.

Puusohvalla on tarina

Kirsi ja Niina listasivat kaikki esineet ja kävivät ne yksi kerrallaan läpi. Mikä lähtisi mukaan, mistä voisi luopua?

Tavoitteena oli tehdä uudesta asunnosta kiva ja samalla tavalla Kirsin näköinen kuin edellinenkin.

– Näin syntyy jatkuvuuden tuntua. Halusin, että Kirsi tuntee heti olevansa kotona, Niina sanoo.

Sisustussuunnittelija Niina Ahonen etsii Aallon valaisimelle sopivaa paikkaa.
Sisustussuunnittelija Niina Ahonen etsii Aallon valaisimelle sopivaa paikkaa.

Suurin haaste oli saada mahdollisimman iso osa Kirsin tavaroista mahtumaan vähäisempiin neliöihin. Eri aikakausilta peräisin olevien tavaroiden yhteensovittaminen sen sijaan oli Niinan mielestä helppoa.

– Kun laitetaan eri tyylejä rinnakkain, lopputulos on raikkaampi kuin jos kaikki huonekalut olisivat samaa tyyliä.

Niina Ahonen piirsi Kirsin uudesta kodista mallin, jossa näkyy huonekalujen sijoittelu.
Niina Ahonen piirsi Kirsin uudesta kodista mallin, jossa näkyy huonekalujen sijoittelu.

Eniten pähkäilyä Niinalle tuotti sivustavedettävän puusohvan ja suuren pöydän sijoittelu uuteen kotiin. Puusohva oli alun perin Niinan karsintalistalla, mutta Kirsi ei voinut luopua sohvasta. Sivustavedettävä oli hänen isovanhempiensa aviovuode Strömforsin ruukkialueella, ja Kirsin isä on syntynyt siinä.

– Vietin lapsuuteni kesät mummolassa. Makuuhuoneessani oli iso pelottava fiikus, ja joka aamu kömmin tähän sohvaan turvaan isoäidin viereen.

Olohuoneen pöydän ääressä on neljä taidokkaasti veistettyä tuolia. Kaksi niistä on tehnyt Kirsin äidinpuoleinen isoisä, joka oli poikakoulun rehtori ja käsityön opettaja.

– Suvun perinteet saavat nyt uuden elämän täällä, Kirsi toteaa tyytyväisenä.

– Vanhan ja uuden yhteensovittaminen oli paljon helpompaa ammatti laisen kanssa, Kirsi sanoo tyytyväisenä.
– Vanhan ja uuden yhteensovittaminen oli paljon helpompaa ammatti laisen kanssa, Kirsi sanoo tyytyväisenä.

Hyvästit perintökellolle

Läheskään kaikki tavarat eivät mahtuneet mukaan, ja Kirsi joutui tekemään kipeitäkin valintoja. Myyntiin meni esimerkiksi äidinäidiltä peritty vanha kaappikello, jonka sisällä oli sodanaikaisesta turvavarastoinnista kertova leima Paula Manström, Kaivokatu 4. Kellolle ei löytynyt kaksiosta paikkaa.

– Omatuntoani kolkuttaa, koska kello selviytyi sodista, mutta minä lapsenlapsi laitoin sen menemään. Pelkään kostoa ylhäältä, Kirsi sanoo leikillään.

Myös Aallon suunnittelema Pikku-Paimio, iso kangasnojatuoli ja kangassohva saivat lähtöpassit.

Kirsi hankkiutui tavarasta eroon monin tavoin. Hän lahjoitti tavaroita ystävilleen ja myi niitä internetin kauppapaikoilla. Myös antiikki-ihmisiä kävi hänen luonaan ostoksilla. Kaupaksi kävi muun muassa täydellinen 12 hengen ruoka-astiasto. Kirjat kelpasivat antikvariaattiin, mutta hintaa niistä ei herunut.

Heljä Liukko-Sundströmin keraamisten taulujen kokoelma löysi paikkansa olohuoneesta vitriinin vierestä.
Heljä Liukko-Sundströmin keraamisten taulujen kokoelma löysi paikkansa olohuoneesta vitriinin vierestä.

Arvotaulut Outi Heiskasesta Hannu Väisäseen riippuvat nyt uuden kodin seinillä, samoin näyttävä kokoelma Heljä Liukko-Sundströmin keraamisia seinätauluja. Grafiikasta mahtui uuteen kotiin vain pieni osa.

Kirsillä on iso kokoelma saksalaista ja itävaltalaista grafiikkaa ajalta, jolloin hän työskenteli pankkialalla Itävallassa.

– Kun yritin myydä niitä, antiikkikauppias totesi suomalaisten olevan sellaisia patriootteja, että haluavat vain kotimaista taidetta tai Arabian astioita, Kirsi huokaa.

Luopumisen vastapainoksi uuteen kotiin tehtiin pieniä hankintoja: vuoteeksi avautuva nojatuoli vierasta varten, Lokki-kattolamppu, verhot ja koristetyynyjä.

Uusi sivu elämässä

Ystävät auttoivat Kirsiä pakkaamaan mukaan lähtevät tavarat, ja niiden siirrosta vastasi muuttofirma.

Avuntarve ei kuitenkaan päättynyt pakkaus- ja muuttoapuun, sillä Kirsi kärsii vaivoista, jotka heikentävät liikunta- ja toimintakykyä. Hän sopi Niinan kanssa, että tämä vastaa koko prosessin organisoimisesta ja valvomisesta.

Niina luonnehtii Kirsin toimeksiantoa karsivaksi muuttostailaukseksi avaimet käteen -periaatteella.

Kauniisti patinoitunut kapiokirstu on Kirsin äidin peruja.
Kauniisti patinoitunut kapiokirstu on Kirsin äidin peruja.

Asuntojen myyntistailaukset ovat Niinan varsinainen leipälaji, mutta muuttostailausten kysyntä on hänen mukaansa kasvussa. Kalenterissa odottaa jo seuraava keikka: vanhempi pariskunta muuttaa pois 400 neliön talosta.

– Heidän tilanteensa on sama kuin Kirsin: tietyssä elämänvaiheessa halutaan siirtyä isommasta pienempään, esimerkiksi omakotitalosta kerrostaloon. Ilmiö koskettaa etenkin suuria ikäluokkia, joilla on vuosikymmenien kerrostumat tavaraa.

Irtaimiston, valokuvien ja niihin liittyvien muistojen läpikäyminen voi olla terapeuttista. Luopumalla aiemmin välttämättöminä pitämistään tavaroista voi ikään kuin päättää yhden vaiheen elämässään ja kääntää kokonaan uuden lehden.

Kirsi sanoo tunnistavansa ilmiön.

– Minulla on miesvainajalleni kuulunutta tavaraa, kuten vaatteita, silmälasit ja lompakko, joihin en ole vielä pystynyt koskemaan. Nyt on varmaan korkea aika ja oikea hetki hankkiutua niistä eroon.

Lue sisustussuunnittelija Niina Ahosen vinkit:

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Stailaten pienempään

  • Avaimet käteen -paketti sisältää suunnittelun, muuton organisoinnin, huonekalujen paikalleen laiton, uusien kalusteiden hankkimisen ja valvonnan¨.
  • Kaikki alkaa 1–2 tunnin ideointikäynnistä, joka maksaa noin 300 euroa. Joillekin se riittää.
  • Kirjallisessa urakkatarjouksessa kerrotaan, mitä työ sisältää. Lisätöistä neuvotellaan ja sovitaan aina erikseen. Käytäntö on sama kuin rakennus- ja remontti­hommissa.
  • Stailaukselle on vaikea asettaa valmista listahintaa. Työ jakaantuu moneen osaan ja vaiheeseen, ja toimeksiannot ovat erilaisia.
  • Itse suunnittelu tapahtuu tuntihinnoittelun mukaan. Tavan­omainen veloitus on 60–80 euroa tunti.
  • Lisäkustannuksia syntyy esi­merkiksi apu- ja muuttomiehistä ja tavaroiden siirtämisestä uuteen asuntoon.
  • Kirsin projektia tehtiin kolmen viikon aikana.
  • Laskuun tulee erittely. Suunnittelusta sekä siivous- ja kasaamis­palveluista saa kotitalousvähennyksen, muuttokustannuksista ei.