Soputeltan hämärässä alkunsa saaneet 60-luvun lapset ja rokkifestareiden telttameret 70-luvulla. Sellaista oli telttailun kultakaudella, muistatko? 

Suomessa on telttailtu aina – työn takia. Metsästäjät, kalastajat ja muut kulkijat pystyttivät kotansa tai laavunsa sinne minne elämä tai tai saaliseläimet kuljettivat.

Jokaisella armeijan käyneellä taas lienee muisto siitä, miten varpaat hikoavat kamiinan hehkussa ja kylmä huokuu pääpuoleen ohuen telttakankaan läpi.

Vapaaehtoisesti teltoissa yöpyivät lähinnä suojeluskuntalaiset ja partiolaiset, joille armeijan telttoja alettiin myydä 1930-luvun puolivälissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aikaa oli, rahaa ei

1950-luvulle asti matkailu oli vain harvojen yläluokkaan kuuluvien harrastus. Tavalliset ihmiset matkustivat, kun oli pakko. Silloin yövyttiin sukulaisissa, jos mahdollista.

1960-luvulla matkailuinto alkoi kasvaa, ja samalla telttailun suosio lähti hurjaan nousuun. Tärkein syy muutokseen oli, että vuosilomalain uudistuksen jälkeen ihmisillä oli yhtäkkiä aikaa matkustella. Vuodesta 1960 alkaen lomapäiviä oli 18-24, ja vuoden 1973 jälkeen kaikilla oli ainakin neljän viikon loma. Kuka sitä lomalla kotona pysyisi.

Aikaa oli, rahaa ei. Vuonna 1963 työmiehen tuntipalkka huiteli kolmessa markassa, eikä sillä rahalla paljon hummattu. Nelihenkisen perheen junaliput Helsingistä Hämeenlinnaan maksoivat pari kymppiä, hotelliyö reilusti enemmän. Leirintäalueet sen sijaan olivat valtaosin kuntien omistamia ja majoitus niissä halpaa, jollei ilmaista. Palveluita ei juuri ollut, mutta ei se haitannut.

Reissaamista helpotti autojen maahantuonnin vapautuminen vuonna 1962, jolloin autojen määrä lähti jyrkkään kasvuun. Vuosikymmenessä henkilöautojen määrä kolminkertaistui ja 20 vuodessa viisinkertaistui yli 1,3 miljoonaan. Volkswagen Kuplat, Datsun Bluebirdit ja Ford Angliat täyttivät maantiet. Jos omaa autoa ei ollut, pystyi Luupään tai Viistoperän kyytiin aina liftaamaan.

Telttailun suosio oli hurjaa, vaikka vielä 1950-luvulla Hotelli- ja ravintolalehti kehotti alan yrittäjiä vaikuttamaan viranomaisiin, jottei leirintäalueiden olemassaolo ala vahingoittaa liiketoimintaa. Kehotus ei tepsinyt: vuonna 1973 leirintäalueilla vietettiin 1,5 miljoonaa telttailuyötä. Ennätyslukemaa tuskin koskaan rikotaan.

Kuumien öiden romantiikkaa

Suomalaisia telttamarkkinoita hallitsi yksi malli, soputeltta. Vuonna 1932 Jarl Lönnqvist patentoi suunnittelemansa kupoliteltan, jota Telttaliike Sopu alkoi valmistaa. Vaikka malli oli patentoitu, toivat muutkin valmistajat kupolitelttoja myyntiin. Valmistajasta viis, soputeltta oli soputeltta.

Keltaoranssit soputeltat täplittivät suomalaista kesämaisemaa kuin jättikokoiset kehäkukat. Sopu säilytti suosionsa pitkälle 1970-luvulle, vaikka vedenpitävästä puuvillakankaasta tehty teltta oli painava eikä aina kovin vedenpitävä. Nihkeän tunnelman varmisti se, että huonosti hengittävä kangas piti nukkujista huokuvan kosteuden tiukasti teltan sisällä. Makuupussi oli siis aamulla märkä sekä sateella että helteellä.

Nihkeästä tunnelmasta huolimatta – tai sen ansiosta – teltta toimi näyttämönä monelle romanttiselle kohtaamiselle. Telttailun kultakausi osui samaan ajankohtaan seksuaalisen vapautumisen kanssa. Ei siis ihme, että telttakankaan suojissa on lemmiskelty ahkerasti. Moni 60- ja 70-luvun lapsi on saanut alkunsa soputeltan hämärässä. Synnytystilastoissa korostuivat kesäkuukausina alulle pannut raskaudet.

Nostalgiamatkailu nousussa

Vuonna 1970 joukko nuoria miehiä järjesti Turun Ruissalossa rockfestivaalit. Ensimmäinen Ruisrock houkutteli paikalle yli 30 000 kuulijaa. Vuotta myöhemmin paikalle ilmestyi 100 000 rockmusiikin ystävää. Koska muuta majoitusta ei juuri ollut tarjolla, iso osa juhlakansasta yöpyi teltoissa. Kyseessä lienee lajin Suomen ennätys.

– Lähdin Ruisrockiin Urjalasta kolmen kaverini kanssa. Olin 15-vuotias pitkätukka. Kun astuin bussista festarialueelle, ensimmäinen vastaantulija kysyi, onko minulla myydä huumeita. Enhän minä edes tiennyt, mitä ne ovat, muistelee Musiikin edistämissäätiön johtaja Hannu Saha. Hän kiersi nuorena ahkerasti festivaaleja, tietysti telttaillen.

Nykymittapuun mukaan Ruissalossa oli kaikella tapaa alkeellista. Satatuhatpäistä juhlakansaa varten oli muutama laudoista kyhätty käymälä. Vettä sai vain parista paikasta.

– Leirintäalueen taso ei ollut mikään ongelma, kun emme tienneet paremmasta. Minusta olosuhteet olivat täydelliset, Hannu Saha sanoo.

Viime kesänä Hannu Saha päätti kahden ystävänsä kanssa kokeilla, vieläkö telttamatkailu onnistuu. Kolmikko matkusti Viroon kansanmusiikkifestivaaleille yhteisen teltan kera.

– Menimme ensin Leigo-festivaaleille. Siellä esiintyi hyvä ystävämme Kimmo Pohjonen. Hän kutsui meidät esityksen jälkeen taiteilijalämpiöönsä, joka osoittautui niin tilavaksi, että pystytimme leikillämme teltan yhteen huoneista.

Viru Folk -festareilla Käsmun merenrantakylässä Hannu ystävineen leiriytyi perinteiseen tyyliin.

– Telttaan mahtui juuri ja juuri kolme miestä vierekkäin nukkumaan. Olimme kuitenkin nautiskelleet sen verran kulttuuria, että uni maittoi oikein hyvin. Se oli hieno muisteleva kokemus: näin sitä on ennen eletty – ja onnistuuhan se edelleen.

Lähteet: Antti Saukkonen: Leirintämatkailun synty Suomessa ja Pohjoismaissa kirjassa Tunne maasi, Suomen matkailun kehitys ja kehittäjiä; Seppo J. Partanen: Kun Suomi etsi itseään viertoteiltä ja matkailureiteiltä; rahamuseo.fi

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla