Nainen kirjoittaa pöydän ääressä mustekynällä, 1940-luku. Kuva:Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo
Nainen kirjoittaa pöydän ääressä mustekynällä, 1940-luku. Kuva:Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo

"Katselen valokuvasta sinun yllättänyttä, hämillisen nauravaa ilmettäsi. Kuvaa varten et ehtinyt edes poseerata."

"Juhlaleninkisi on samaa sinistä kuin silmäsikin. Valokuva on otettu 75-vuotispäivänäsi. Suurennutin kuvan muistotilaisuuteesi. Viikkoa myöhemmin kannoimme veljieni kanssa vuorotellen sinikukkaista keraamista uurnaa haudan lepoon. Tuntui oudolta ja haikealta, että koko elämäsi mahtui siihen pieneen ruukkuun.

Olen muistellut sinua päivin ja öin. Tunteeni ovat aaltoilleet rakkaudesta sääliin ja välillä niihin on sekoittunut vihaakin.

Aloimme tutustua paremmin vasta vartuttuani lähes aikuiseksi, johon asti mummo, sinun äitisi, oli huoltajani. Yhteinen taipaleemme kanssasi jäi keskeneräiseksi. Emme ehtineet päästä tarpeeksi lähelle toisiamme. Olimme usein räjähdysalttiita tavatessamme. Ja sytytyslankakin taisi olla hyvin lyhyt. Anteeksi pyysin aina minä. Sinä et tohtinut. Ilmeisesti sinun ikäluokkasi äidit eivät pyydelleet anteeksi, ainakaan tyttäriltään.

Vaikka nuo väärinymmärrykset ja välirikot satuttivatkin minua, muokkaan muistoasi mielessäni paremmin hallittavaan muotoon. Yritän ymmärtää sinun vääriä valintojasi ja niistä johtuvia seurauksia. Olin elävä muistutus menneisyydestäsi. Sinun elämäsi ei ollut helppoa. Etkä sitä helpoksi tehnyt minullekaan. Olit jopa katkera minun onnistumisistani, otteestani elämään.

Sinulla oli viime vuosina useita vakavia sairauksia, jotka lannistivat ja runtelivat hentoa olemustasi. Myös suru lähiomaisten menetyksistä painoi. Ehkä sydämesi väsähti? Neljän tehovalvonnassa vietetyn sairaalaviikon jälkeen et palannut enää kotiin. Toiveesi lääkärille, että pääsisit kivuistasi, toteutui.

Vaikea on purkaa valmista kotia

Lajittelimme tavaroitasi muutamien lähiomaisten kanssa ja jaoimme niitä sekä keskenämme, että pois vietäviksi kirpputorille ja roskiin.Huushollisi oli ja on aina ollut moitteettomassa kunnossa. Purkamista ja hävittämistä oli vaikea aloittaa. Kaikki tutut tavarat hyllyillä ja pöydillä tuntuivat olevan juuri oikeilla paikoillaan.

Valokuvia, kortteja ja kirjeitä oli valtavasti. Lehtileikkeitä meistä, lapsistasi ja lapsenlapsistasi, olit kerännyt talteen. Tyttäreni, neljä vuotta, rakentaa palapeliä päiväkodissa. Poikani, 10 vuotta, on saanut palkinnon kirjoituskilpailusta. Nyt nämä lapset ovat jo yli kolmekymppisiä. Nimitykseni myyntineuvottelijaksi, joulutarinani lehdistä ja korteistani sekä kirjoitukseni yhteisen kotikylämme paikallislehdestä olit säästänyt. Tuttujen ja sukulaisten kuolinilmoituksia olit saksinut muistojen joukkoon.

Astioita sinulla oli paljon. Arabiaa löytyi kupeissa, kipoissa ja lautasissa. Myrna-sarjaa sisälsi useampi paketti säilöön käärittynä. Monessa pakkauksessa oli nimi ja päivämäärä vuosilukuineen ja milloin ja keneltä ne oli saatu. Äidilläsi, minun mummollani oli sama tapa aikoinaan. Mummo tuumasi silloin, että tavarat on sitten helpompi jakaa, kun hänestä aika jättää. Ei tule kiistaa!

Liinavaatteita ja käyttövaatteita sekä kenkiä oli ahdistavan paljon. Säkit ja laatikot toinen toisensa jälkeen täyttyivät. Mietin tavaroita pakatessani omaa elämääni samanlaisen tavarapaljouden keskellä, ja päätin vakaasti aloittaa omien kaappieni siivouksen joskus keväämmällä. Tuntui pahalta laittaa hyvää tavaraa kirpputorisäkkeihin. Sinä olit liiankin säästäväinen. Elit niin vaatimattomasti, että olisit ansainnut siitä paremman palkinnon kuin nuo kaikki sairautesi.

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?

Kirjeet jätän myöhempään

Lajittelemattomat valokuvat odottavat järjestelyä ja jakamista eteenpäin sukulaisille ja ystävillesi. Monet kirjoittamasi kirjeet lepäävät hauraina laatikossaan. Muutamien kuorien päältä tunnistan mummoni käsialan. Odottelen otollista olotilaa, jolloin istahdan sohvaan ja käyn läpi entisiä muistoja. Vielä sitä en tohdi tehdä. Luulen, että kirjeissä ruoditte mummon kanssa minun nuoruuteni ja kasvuni kompastuskiviä. Joitakin virallisen kohteliaita kirjeitä olin kirjoittanut sinulle noin kymmenvuotiaana. Muistelen, että olisin kysellyt kirjettä aloittaessani mummolta mitä siihen kirjoitan. Eivätkä ne sinunkaan kirjeesi olleet ikävää tulvillaan. Olimme kuin kirjeenvaihtotoverit!

Annoit minulle kuitenkin tämän elämän, josta voin hyvällä sydämellä kiittää. Olen luultavasti perinyt sinulta jotain ulkonäöstäni ja persoonallisuudestani. Olisin halunnut tutustua sinuun syvemmin, päästä lähellesi, mutta kesken jääneille asioille ei voi enää mitään. Yritän ottaa opiksi! Koetan työstää niitä mielessäni sellaiseen järjestykseen, että hyvät muistot lisääntyvät ja huonot vähenevät.

Tiedän, että rakastit minua, mutta et osannut omien kärsimystesi ja tuskallisten muistojesi takaa tuoda tunteitasi aidosti julki. Teit sen muilla tavoilla. Muistit aina meidän merkkipäivämme. Ostit pieniä lahjoja ja kukkasia. Neuloit ja virkkasit lukemattomia pipoja. Leivoit karjalanpiirakoita ja pullia, joita löysimme pakastimestasi kahvinautinnoksemme vielä asuntoasi siivotessa. Silloin jopa tuntui, että sinä et ole kovin kaukana.

Lepää rauhassa, äiti."

Lea Mariitta

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat