ET-lehden piikakyselyyn vastanneet kertoivat, että kodinhoito tuli opittua palveluspaikassa perinpohjaisesti. Moni hakeutui hoitoalalle piikomisen jälkeen. 

Lapsenpiikana jo 6-vuotiaana

"Elettiin sodan jälkeistä aikaa 1946. Perheessäni oli isä, äiti ja viidesn lapsi syntyi juuri.

Seuraavana kesänä hoidin nuorinta siskoani isän ja äidin ollessa heinänteossa jokiniityllä. Itse olin joulukuussa täyttänyt 6 vuotta, ja tyttö oli 8 kuukauden ikäinen.

Olin innostunut pienen vauvan hoidosta, ja äiti opetti minulle tärkeät asiat: pesut, vaipan vaihdot, syöttämisen ja päiväunet.

Äiti näki kuinka hoidin sisartani huolella ja rakkaudella. Hän luotti minuun ja uskalsi jättää lapsensa minun hoivaani.

Kaikki hoitui hyvin, eikä vahinkoja sattunut. Tyttö voi hyvin, kun äiti tuli illalla heinänteosta kotiin.

Olen luonteeltani avulias, positiivinen ja ksavoin vastuuntuntoiseksi.

Vauvanhoitajaksi naapuriin

Kun ikää karttui, niin naapurit pyysivät minua kotipiiaksi, kun heille tuli perheen lisäystä.

Kuljin useassa talossa kussakin aina kolmen kuukauden ajan. Ennen vauvan syntymää olin kuukauden ja synnytyksen jälkeen kaksi kuukautta, ja ristiäisten jälkeen muutin seuraavaan taloon.

Näin kuljin useita vuosia. Perheissä ollessani ns. piikana tunsin olevani hyvin tärkeä perheelle, teinhän kaikki kototyöt ja hoidin vauvankin jolloin äiti sai levätä. Perheissä minua arvostettiin, tunsin niin.

Hain emäntäkouluun, ja sain siellä lisää tietoa lastenhoidosta ja käytännöistä lastenkodissa.

Piiasta opiskelijaksi

Hoivaviettini oli synnynnäinen, ja niin aloin jatkaa opintojani. Menin aikuisten peruskouluun, jota kävin kolme vuotta, ja valmistuin 1982.

Hain sairaanhoitokouluun perushoitajalinjalle ja valmistuin 1985 jouluna. Perushoitajan työhön pääsin jo koulun loma-aikoina.

Kävin vielä 1993 Lapin sairaanhoitokoulussa vuoden mittaisen koulutuksen geriatrisella linjalla.

Eläkkeelle saakka sain toteuttaa hoitotyötä, jota arvostin suuresti. Tunsin että autoin sairaita ja avuntarpeessa olevia potilaita.

Hoitotyö antaa paljon myös hoitajalle, sehän perustuu vuorovaikutussuhteeseen potilaan ja hoitajan välillä.

Vielä nyt eläkkeellä olen vapaaehtoisena omaishoitajien tukihenkilönä täällä Oulussa."

Eeva Heikurainen

Kuin lastentarhanopettaja

"Kouluaikana ajattelin, että minusta tulee lastentarhanopettaja.
 
Pidin lapsista, mutta lukutaidot eivät olleet kummoiset ja rahaa tarvittiin. Niinpä peruskoulun käytyäni vuonna 1969 lähdin 30 kilometrin päähän kotiapulaiseksi.
 
Perheessä oli 3-5-vuotiaat lapset, ja heidän hoitonsa ja heidän kanssaan ulkoilu kuuluivat työhöni.

Jatkuva koti-ikävä toi minut viikonlopuksi kotiin, enkä jäänyt työpaikkaani kuin syyslukukauden ajaksi.

Kotikylästä sain uuden paikan, ja siellä olin kaksi vuotta.

Maito haettiin naapuritalosta

Se olikin kuin talouskoulu. Perheeseen kuului opettajapariskunta ja kaksi poikaa, 5 kuukautta vanha vauva ja 2-vuotias.
 
Hoidin pojat, ulkoilimme ja leikimme. Olikin ilo katsoa poikien kehitystä. Taloustyöt tein siinä sivussa.
 
Pyykin laitoin maanantaina likoon, ja tiistaina, kun pojat olivat päiväunilla, pesin pyykin pulsaattorikoneella.
 
Joka toinen viikko oli leipomispäivä. Viikkosiivoukset kuuluivat myös työhöni, sekä ikkunoiden pesu että lattioiden vahaus.

Maidon hain poikien kanssa naapuritalosta, ja samalla kävimme kaupassa.

Yhteys säilyi

Perhe muutti koululta omakotitaloon, ja silloin olin mukana muutossa auttamassa.

Tämä oli minulle opetusmielessä antoisaa aikaa.

Vieläkin vierailemme ja soittelemme, kiintymys on molemminpuolista.

Olen kiitollinen tuosta ajasta. Nyt on itsellä kolme lasta ja yksitoista lastenlasta.

Tässähän se lastentarhaopen ammatti melkein toteutui."

Marja-Leena

Kuuntelin salaa radiosta musiikkia

"Olin neljätoista vanha, viisilapsisen sisarusparven vanhin tytär ja juuri kansakoulusta päässyt.

Asuimme maaseudulla pienellä paikkakunnalla.

Mummoni asui naapurikunnassa, missä hänellä oli pieni maatila, kolme lehmää, vasikoita ja lampaita.

Hänen nuorin lapsensa oli juuri lähtenyt opiskelemaan. Mummollani oli paljon sairauksia, joista pahinpana astma, joten hän ei pystynyt enää hoitamaan eläimiä.

Äitini oli luvannut minut piiaksi, minulta lupaa kysymättä. Niinpä setäni vei minut syksyllä 1964 mummolaan.

Opettelin itse lypsämään

Mummoni oli hyvin uskonnollinen ihminen. Hän kävi seuroissa, kuunteli radiosta jumalanpalveluksen sekä aamu- että iltahartauden ja uutiset, muulloin radiota ei pidetty auki.

Heti ensimmäisenä iltana minuun iski kova koti-ikävä ja ajatus, että täälläkö minun pitää kahdestaan mummon kanssa elellä ja tehdä töitä.

Saapumisiltana lehmien lypsyaikaan mummoni sanoi, että lähdepä opettelemaan lypsämistä.

Niin minä lähdin, vaikka jännitti ja pelottikin, mutta siitä lypsäminen alkoi.

Seuraavina päivinä opin kaikki eläinten hoitoon liittyvät asiat. Sen jälkeen hoidin eläimet yksin, maidon laitoin meijeriin.

Maitotonkan nosto maitolaiturille tuotti usein hankaluuksia, mutta vähitellen voimani kasvoivat.

Pidin eläintenhoidosta ja kiinnyin eläimiin.

Koti-ikävä vaivasi

Mummoni valmisti ruuan ja leipoi. Minä hoidin kaikki muut talon työt. Mitään mukavuuksia ei ollut paitsi sähkö.

Töitä oli paljon. Vapaahetkinä tein käsitöitä. Koti-ikävä iski usein, mutta muuta yhteydenpitoa ei ollut kuin kirjeenvaihto ja muutamat kotonakäynnit.

Olin nuori ja olisin halunnut kuunnella radiota musiikkia, mutta se oli kiellettyä.

Mummon käydessä kauppa-autolla kuuntelin radiota, ja ikkunasta vahdin, milloin mummo palaa.

Mummoni myös valitsi, missä naapuritaloissa sain käydä, ja ne paikat eivät oleet minun mieleeni.

Tutustuin erääseen samanikäiseen tyttöön, mutta mummoni nähdessä tytön hän kielsi tapaamisen, koska hän käytti huulipunaa ja se oli mummon mielestä synti.

Tapasimme salaa, kun olin hoitamassa eläimiä.

Olin yksinäinen

Missään nuorten seurassa en saanut olla, ja olin yksinäinen. Elämä oli hyvin rajoitteista ja uskonnollisuuteen painottunutta. Vieraita kävi vähän.

Kesäajat olivat mukavampaa aikaa, koska luonto oli kaunis ja sain työskennellä ulkona, vaikka töitä olikin paljon kasvimaalla ja mansikkapellolla.

Näin elämä jatkui puolitoista vuotta.

Kerroin mummolle, että olen hakenut kristilliseen kansanopistoon ja menen sinne. Mummo hyväksyi tilanteen.

Karjanpito lopetetiin, ja mummo muutti kurkonkylään asumaan.

Ensimmäisenä tuolta ajalta tulee mieleen, että opin tekemään monenlaisia töitä. Opin myös hoitamaan ja kunnioittamaan vanhempaa ihmistä sekä ottamaan huomioon hänen elämänkatsomuksensa ja arvonsa, vaikka nuorena se tuntui välillä raskailta ja ehkä vääriltäkin.

Mummoltani sain kyllä kiitosta työstäni.   Kiitollisin mielin muistelen niitä aikoja nyt eläkkeellä olessani. Ehkä niiltä ajoilta sain vahvan pohjan elämään. Olen tehnyt 40 vuotta hoitotyötä, ja nykyisin hoidan äitiäni.

Aika kultaa muistot."

Pikku-piika

 

Gourmet-ruokaa kartanossa

"Kesällä 1967 lähdin tienaamaan opiskelurahoja ja hain keittäjän työtä kartanosta, jossa oli vahvat perinteet kesävieraiden kestitsemisestä.

Sain ilmeisesti edellisestä työpaikastani liian hyvän työtodistuksen, jolloin kartanon emäntä yliarvioi taitoni.

Olin ainoa ulkopuolinen palkattu henkilö, ja minun lisäkseni keittiössä hääräsivät talon miniä ja emäntä.

Koska oletukset taidoistani olivat liian suuret, kaikki iltani menivät keittokirjaa lueskellen. Olin käynyt talouskoulun ja työskennellyt suuren vanhainkodin keittiössä, mutta nyt piti osata laittaa "gourmet"-ruokaa.

Muistan myös, että tilalla oli kaksi maatalousharjoittelijatyttöä, joiden kanssa joskus pidimme lystiä.

Työtä oli aamusta iltaan, ja vapaapäivistä ei kukaan puhunut mitään.

Tajusin pian, että olen hypännyt historiassa 100 vuotta taaksepäin luokkayhteiskuntaan.

Sain kahvit vuoteeseen

Kun aloin uupua, kysyin vapaapäiviä. Työaikalaki oli silloin jo voimassa.

Ilmeisesti emäntä vähän säikähti, kun sain vapaapäivien lisäksi kahvit vuoteeseen.

Nukuin romanttisessa ulkorakennuksessa, joten rauha oli täydellinen.

Kirjoitin isälle ja äidille, ja isä kehoitti minua tulemaan kotiin.

Muistin vanhan sanonnan, että vuoden on vaikka "reen roikkuna", joten en jättänyt pestiäni kesken. Se kun kesti vai sydänkesän.

Muistan että sain vielä läksiäislahjaksi kauniin esiliinan ja hopeisen rannerenkaan.

Opin tuona kesänä paljon asioita, joita ei opita oppikirjoista. Sisua elämässä tarvitaan aina. Työtodistuksessa luki, että tyttö on kiinnostunut ruuanlaitosta, että se niistä taidoista...

Kuulun siihen ikäluokkaan, jota ei ohjattu keskikouluun, ja niinpä suoritin kansanopistossa määrätyt keskikouluaineet ja loppujen lopuksi päädyin hoitoalalle.

Sitkeä piika

Lue myös piikatarinoiden ensimmäinen ja toinen jakso.

Sujauta joulukortit kätevään korttitaskuun, jossa voit myös säilöä korttiaarteet ensi vuoteen. Tämä ohje ei vaadi ompelukonetta! 

Tarvitset

  • paksua askarteluhuopaa 42 x 42 cm
  • punaista virkkaus- tai helmilankaa
  • parsinneulan
  • 120 cm punaista nauhaa
  • sakset

Koristetikkaus ja pohjasauma ommellaan käsin napinläpipistoin. Yhdestä huopaneliöstä saa kaksi korttitaskua.

Tee näin

  1. Leikkaa 42 x 42 cm:n neliö kahdeksi kolmioksi. Jaa pitkä sivu kolmeen yhtä pitkään osaan, laita merkit. Taita tasku merkkien mukaan. Päällekkäin menevän osan pituus on tässä 13 cm.

  2. Ompele napinläpipistoja kuvan mukaisesti kolmion päälle taittuvan osan reunaan 13 cm:n matkalta. Taita tasku valmiiksi. Kiinnitä päälliosa parilla pistolla alle taittuvaan osaan ja päätä lanka nurjalle. 

  3. Neulaa pohja nuppineuloilla yhteen. Ompele pohjasauma napinläpipistoin kaikkien kerrosten läpi. Leikkaa yläkolmioon aukko ripustusnauhalle. Pujota nauhaa aukosta ja solmi tai ripusta korttitasku paikoilleen. 

Valmista!

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.