ET-lehden piikakysely sai monet lukijat muistelemaan nuoruusvuosiaan kotiapulaisena.

”Sain muistoksi yöpaidan”

Elettiin vuotta 1967, ja olin silloin melkein 16-vuotias. Sain työpaikan tietooni työnvälitystoimiston kautta.

Siihen aikaan oli paljonkin tarjolla apulaisen töitä, mutta kun töihin piti päästä rahaa hankkimaan, niin paikka oli etsittävä itse.

Lapsuudenkodissani oli paljon lapsia, joten rahaa oli niukasti ruokaan ja vaatteisiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minut palkannut perhe asui noin 65 kilometrin päässä kotoani. Perheessä oli tuomari-isä, sairaanhoitaja-äiti ja 3-vuotias poika.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Perheen äiti odotti vauvaa, ja he tarvitsivat kotiapulaista vain kolmen kuukauden ajan.
 
Työhöni kuului tavallisia kodin askareita. Laitoin ruokaa, siivosin ja pesin pyykkiä. Minulla oli oma kalustettu viihtyisä huone.

Ulkoilin ja leikin perheen lapsen kanssa. Perheen äiti oli hyvin jämpti kaikista töistä. Hän opasti, miten asiat tehdään.

Heidän vaatehuoneensa ja kaappinsa olivat kuin viivoittimella järjestykseen laitetut.

Lakanat viikattiin niin, että nurkat olivat täsmälleen tasan.

Lakanapinot pysyvät muistissa

Olin kyllä jo kotona oppinut tekemään kaikkea, kiitos siitä vaativalle äidilleni, joten kaikki tuntui sujuvalta, vaikka olinkin aika lapsi.
 
Lapsista pidin kovasti jo kotona ollessani, joten oli mukava, kun sai touhuta lapsenkin kanssa.

Tämä pieni poika oli voimakastahtoinen ja uhma-ikäinenkin, mutta asiat luistivat kivasti.

Perhe suhtautui minuun ystävällisesti ja kunnioittavasti, aivan kuin olisin ollut perheenjäsen.

Kun he joskus tarvitsivat illalla lapsen hoito-apua, niin aina he maksoivat ylimääräistä.

Kun sitten lähdin määrä-ajan täytyttyä pois perheestä sain muistoksi kauniin yöpaidan, jonka sitten kyllä käytinkin melkein viimeistä rihmankiertämää myöten.

Opin noina vuosina paljon järjestyksenpitoa omaa kotiakin varten.
 
Edelleen kun viikkaan mieheni kanssa lakanoita, niin tulee sanottua, että nämä eivät kyllä kelpaisi Huttusen rouvalle (nimi muutettu), kun se miehen viikkaama pää ei satu ihan tarkasti. Mikähän siinäkin lie?

Tyttö maalta kaupunkiin

”Minulle jätettiin yksi silakka”

Olen mummon kasvattama orpo tyttö, syntynyt vuonna 1931. Piiaksi piti lähteä, kun olin 15-vuotias.
 
Jouduin paikkaan, jossa oli leskirouva ja hänen miesystävänsä. Paikakseni sain keittiön nurkan, jossa oli sänkyni, ja minulla oli aina kylmä.
 
En ollut minkään arvoinen. Minulla oli nälkä, mutta kaikki ruoka oli lukkojen takana.
 
Sattui kerran niinkin, että minulle jäi yksi silakka, kun rouva oli ensin syönyt miesystävänsä kanssa.
 
Myös leipomispäivä oli ikävä, sillä en saanut koskaan lämmintä pullaa. Minä sain ottaa vasta sitten, kun ne olivat vanhoja eivätkä kelvanneet enää isäntäväelle.

Kahvia keitettiin kahdella pannulla. Minun piti keittää itselleni huonompaa, jossa oli korviketta ja vain vähän kahvia seassa. Toisessa kannussa oli hyvää kahvia.

Se oli hyvä asia, että rouvan mies ei koskaan sanonut minulle pahaa sanaa.

Rouvan mieliksi en osannut edes lattiaa lakaista, ellei hän seisonut vieressä. Olin siinä paikassa puolitoista vuotta.
 
Kun läksin sieltä pois, sain hyvän paikan. Oli ruokaa ja lämmintä, jopa työstäni annettiin kiitosta.
 
Onnellinen iso-mummo

”Rouva maksoi minut konsertteihin”

Vuonna 1961 olin 16-vuotias ammattikoulua käyvä tyttö maalta. Äiti oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin.
 
Minulla oli kolme vanhempaa veljeä, isä ja yhdeksän vuotta nuorempi pikkuveli.

Kotini oli aivan tavallinen maalaistalo, eläimineen ja viljelyksineen.
 
Isä seurusteli leskirouvan kanssa, jolla oli neljä aikuista lasta. Siksi koti ei enää tuntunut kodilta, ja mietin mitä minun pitäisi tehdä.

Piian paikka olisi kyllä ollut tarjolla kotonakin.
 
Ratkaisu tuli koulun puolelta, kun eräs koulun opettajaperhe pyysi minua heille apulaiseksi.
 
Tehtäviini kuului heidän kahdesta lapsestaan huolehtiminen ja kodinhoito. Niin maalaistytöstä tuli apulainen rivitalokotiin kaupunkiin.
 
En tuntenut alussa ketään, mutta kaikki olivat ystävällisiä ja kannustavia.

Vähitellen tutustuin samassa talossa työskentelevään apulaistyttöön, ja meistä tuli hyvät kaverit. Olimme paljon yhdessä.
 
Minä en asunut isäntäperheessä, vaan heidän iäkkään sukulaisensa omakotitalossa.

Ensimmäinen vuoden iltoja istuskelin heidän kanssaan teetä juoden ja käsitöitä tehden.

Hammaslääkäri kuului palkkaan

Kävin myös iltaoppikoulua. Päivät kuluivat nopeasti, mutta palkka oli sen verran pieni, ettei sillä paljon uusia vaatteita ostettu.

Joskus kävimme rouvan kanssa konserteissa ja muissakin kulttuuri-tapahtumissa, jotka rouva aina maksoi.

Usein sain ylimääräistä palkkaa milloin mistäkin syystä, ja rouva maksoi myös hammaslääkärillä käyntini.

Ystävieni kanssa kävimme tanssimassa, ja sitten tapasin tulevan mieheni. Täytettyäni 18 hain hoitoalan kouluun ja pääsinkin.

Aloitin hoitoalan koulun, ja siihen loppui tämä kolme vuotta kestänyt vaihe elämässäni.

Pääsin seuraamaan läheltä perhe-elämää, sen iloja ja suruja, ja sain arvokkaita elämänohjeita. Oli ilo myös tutustua ihmisiin, joihin en muuten olisi koskaan törmännyt.
 
Isäntäperheeni tuki ja kannusti minua, ja palvelusaikana arasta maalaistytöstä kasvoi nuori aikuinen.
 
Maalaistyttö

 

”Ostin palkkarahoilla kameran”

Olin 12-vuotiaana lapsenpiikana, ja hoidin pikkuserkkuani Liisaa. Tein näin kesätöitä koulun loman aikana. Äitini, isäni ja mummoni olivat töissä.

Kävin Liisan kanssa kaupassa, joka oli kahden kulman päässä.

Tein ruokaa: paistoin perunoita ja keitin kananmunia. Keitin myös perunoita ja lämmitin kastiketta, jota Liisan äiti oli tehnyt.
 
Siivutin tomaatteja ja kurkkua. Siivosin ja silitin pyykkejä.
 
Kävimme Liisan kanssa maauimalassa, jonne vein Liisaa pyörän takana. Meillä oli lyhyt matka, kun Liisa asui Tiilimäellä. Siellä olimme usein kauniina päivänä.

Ostimme mehua, makkaraa, jäätelöä ja joskus vähän karkkiakin. Sain kaksi markkaa päivältä.
 
Ensimmäinen tilini oli 48 markkaa, ja ostin itselleni kameran. Kyllä se oli hieno ostos.
 
Kamera on vielä tallessa, mutta en tiedä saako siihen enää filmiä, kun se on niin vanha.

Siitä ajasta jäi hyvät muistot. Liisa täyttää maaliskuussa 60 ja minä marraskuussa 69.

Anja

”Opin tekemään makoisaa kaalilaatikkoa”

Sinä syksynä kun täytin kuusitoista vuotta, läksin maaseudulta kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi onnellisena.

Olin kesällä tavannut tulevan perheeni opettaja-rouvan ja käynyt omakotitalossa, jossa perhe asui.

Perheen isä oli myös opettaja, ja heillä oli neljä lasta, 4-, 6-, 8- ja 12 vuotiaat. Asuin viikot heillä ja viikonlopuksi matkustin linja-autolla kotiin maalle.
 
Minulle oli pannuhuoneen viereen kyhätty pieni kamari. Oikeasti se kamari oli tarkoitettu puuvajaksi. Minulle se oli ihana, nätiksi laitettu oma paikka.
 
Perheen isä ja äiti lähtivät aamulla töihin opettajaksi ja vanhemmat lapset kouluun.

Kaksi nuorinta jäivät minun hoitooni. Kuusivuotiaalla oli paha ihottuma, ja sitä voitelin joka aamu.
 
Opin tekemään heillä muun muassa makoisaa kaali- ja maksalaatikkoa, ja reseptit ovat vieläkin minulla tallella. Siihen aikaan maito myytiin kaupoissa muovipusseissa.

Salaa tupakalla

Kerran huristelin kauppaan pikkupoika pyöränkyydissä, ja hänen jalkansa jäi pinnojen väliin. Siinäkös itkua riitti, mutta onneksi ei käynyt kovin pahasti.

Talossa oli aina savukkeita kirjahyllyssä, koska herra ja rouva olivat kovia tupakoimaan.

Niinpä tämä piika otti ja kokeili ensimmäisen savukkeensa salaa vessassa, mutta maku oli hirveän paha ja siihen jäi se touhu.
 
Opin petaamaan huolellisesti aamuisin, sillä yksi aamu oli syttyä tulipalo, kun yölamppu kuumensi täkkiä ja sänkyä.
 
Kaikki oppi oli hyödyksi elämän varrella.

Iltavapailla otin osaa työnväenopiston kursseille. Kävin myös konekirjoituskurssilla ja ompelupiirissä.

Palvelin yhden kouluvuoden siinä paikassa.

Kotiapulaisen työtä eivät kaikki arvostaneet. Muistan äidin kyyneleet, kun tyttö lähti ”vain” kotiapulaiseksi kaupunkiin, käsilaukku käsipuolesta roikkuen.

Äidin kyyneleet ja katse saivat aikaan minussa alemmuuskompleksin.

Minusta se oli arvokas, hyvä työ, mutta kotona eivät muistaakseni olleet kiinnostuneita työstäni.

Haaveilin, että seuraavana vuonna menisin opiskelemaan muuta ammattia, mutta niin ei käynyt. Menin naimisiin nuorena.
 
Kun olin kotiäitinä lasten kanssa 15 vuotta, tunsin tuota kalvavaa alemmuuskompleksia sisälläni.

Sain kuitenkin mahdollisuuden. Pääsin opiskelemaan, ja kiitos siitä aviopuolisolleni.

Monien vaiheitten kautta valmistuin lähihoitajaksi 50-vuotiaana.
 
Olen ehtinyt olla työelämässä jo 10 vuotta. Olen nyt 60-vuotias. Kymmenen omaa lastani ovat kaikki jo naimisissa, ja jokaisella heistä on vähintään yksi lapsi. Lastenlapsia on kaikkiaan 45.

Elän nyt onnellista aikaa.

Eija

Lue aikaisemmin julkaistuja piikakertomuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla