"Olin ihan itku kurkussa, mutta sitten joku keksi asiassa iloisemmankin puolen: olinhan tällä tavalla saanut tukkilaiskasteeni"

"Vietin vuonna 1943 kesälomaani Itä-Suomessa Saimaan rannalla. Sukulaistaloni oli tärkeän tukinuittoreitin varrella, oli järvi, joki ja koski, josta tukit jatkoivat matkaansa lajittelupaikalle. Setäni, joka johti tukinuittoa, sanoi, että voisin ottaa puoshaan käteeni ja työnnellä tukkeja joessa. Tämä oli 10-vuotiaalle tytölle melkoinen ehdotus, totta kai halusin osallistua uittoon.

Paikkani oli joen yläjuoksulla, jossa oli myös ns. luikku. Se tarkoitti paikkaa, jossa voitiin estää tukkien liikameno koskeen, jos ruuhka oli tulossa. Tämä paikka oli hyvin tärkeä, ja siksi se oli kokeneiden tukkilaispoikien Antin ja Paavon hallinnassa. Minä olin siinä lähellä kivellä ja työntelin tukkeja eteenpäin, Usein kuului huuto: ”Ruuhka tulossa, luikku kiinni…” Sulku toimi hyvin, ja ruuhka purettiin.

Minusta oli mukava työnnellä tukkeja, mutta puoshakaa ei saanut iskeä liian lujaa tukkiin. Kerran kuitenkin kävi niin, että iskin liian lujaa ja hakani jäi tukkiin kiinni ja meni menojaan. Huomasin olevani kaulaani myöten joessa, onneksi pää jäi pinnalle. Muut pelottelivat minua, että joutuisin maksamaan puoshakani, ellei sitä löydettäisi. Olin ihan itku kurkussa, mutta sitten joku keksi asiassa iloisemmankin puolen: olinhan tällä tavalla saanut tukkilaiskasteeni. Sehän oli hienoa, ja puoshakanikin löytyi myöhemmin.

Tuohon aikaan palkka maksettiin käteisenä, ja rahat ojennettiin ruskeassa paperipussissa. Miehet kokoontuivat setäni tupaan hakemaan palkkaansa. Kun kaikille miehille palkka oli maksettu, huusi setäni myös minun nimeni - ja sain oman ruskean pussini. Kyllä oli ylpeä 10-vuotias, olinhan saanut ensimmäiseksi palkakseni jokusen markan!

Kirjoitin kotiini Turkuun vanhemmilleni seikkailuistani, Isäni kehotti olemaan varovainen, etten enää putoaisi järveen ja että olisin terveenä leikkimään hänen kanssaan, kunhan he äitini kanssa tulisivat lomalle Itä-Suomeen.

Elämässä vaihtuvat ilot ja surut. Seuraavana aamuna äitini soitti ja kertoi, että isäni oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut. Yhteistä kesää ei meille enää tullutkaan. Kaikesta huolimatta nämä lapsuuden tukkilaiskokemukset ovat edelleen mukavina muistoina mielessäni."

Sirpa