Kirjoituskilpailumme satoa.

Anna Karhunen

Anna pötköttää vuoteellaan katse tiiviisti kattoon naulittuna kuten aina ruokailun jälkeen. Hän säpsähtää kahteen napakkaan koputukseen. Kuka? Missä? Mitä nyt?

Ovea raottaa varoen nainen, jonka takana odottaa toinen nainen. Vieraita ovat.

”Mitä asiaa?” Anna ponnahtaa pystyyn ja vastaa myöntävästi ensimmäisen naisen kysymykseen ”Saammeko tulla. Olemme seurakuntamme lähimmäisnaisia ja tulisimme vähän juttelemaan.”

Annalla on punainen collagepaita ja -housut päällään. Hiukset on nätisti leikattu. Hän katselee meitä luokseen pöllähtäneitä hämmentynein, mutta kirkkain silmin. Huoneen lipaston päällä on valokuvia ja yksi kuva osoittautuu Annan hääkuvaksi. Hääpari on kaunis kuten hääparin kuuluukin olla. Hän kertoo, ettei hänellä ole lapsia ja mies on kuollut, Unto.

Huomaan seinällä tutun näköisen kirkon kuvan. Lähempi tarkasteluni sijoittaa sen Suojärven alueelle. Sitä kutsutaan luovutetuksi Karjalaksi. Kun kerron, että äitini on myös Suojärveltä, Anna selkeästi rentoutuu ja käy puheliaammaksi. Ennen poislähtöämme Anna lupaa, että saan käydä häntä katsomassa.

Olen tavannut Annaa kaksi kertaa ja aina värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneena. Lyhyen kuulumisten vaihdon jälkeen hän esittää, että mennään ruoka-aulaan. Hän työntää rollaattoria tomerasti eteenpäin. Siellä ei ole mitään, eikä ketään. Itsekseni pähkäilen, että hän haluaa minun lähtevän nopeasti pois. Ehkä Anna ei tykkää, että tulen, mutta hän ei kehtaa sanoa sitä.

Seuraavalla kerralla menen ensiksi kysymään hoitajilta, onko Anna sanonut, ettei toivo eikä välitä käynneistäni. Hoitaja kieltää ja sanoo, että kysy Annalta itseltään. Suora kysymys ei ole koskaan huono asia ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Ihmissuhdeasiahan tämä Annan ja minun ystävyys on. Nostan tuolin hänen sänkynsä vierelle, jolle hän on noussut istumaan. Pian ovelta kuuluu koputus ja hoitaja kutsuu Annaa jumpalle alakertaan. Anna esittelee ylpeänä, että tässä on hänen ystävänsä. Olen hämmästyksestä ymmyrkäinen. Ongelmani oli sillä ratkaistu ja ilon kuplat pulppusivat, kun saatoin Annan jumpalle. Ja saatoin sanoa hymyillen, että tulen taas uudelleen.

Kuukausia myöhemmin mennessäni Annaa tapaamaan hän ei ollut huoneessaan vaan minun piti etsiä hoitaja ja kysyä mitä on tapahtunut, missä Anna on. Hänet oli pari päivää aikaisemmin siirretty kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Hädissäni rynnistin sinne heti saman tien ja kyselemällä löysin Annan. Kun kerron Annalle, yhden naisen etsintäpartion onnistuneesta perille pääsemisestä.

Hän sanoo kasvot ilosta loistaen: ”Jumalan kiitos, että löysit.” Kerran Anna ei ollut huoneessa vaan vieras nainen oli hänen paikallaan. Mitä.? Missä? Annan kuolema käväisee mielessä. Etsintäpartiolainen suuntaa kyselemään hoitajilta ja lopulta löytyy se hoitaja, joka tietää mihin Anna on siirretty. Hän oli saanut siirron kauemmas vanhainkotiin, jonne ajaa hurautan sinisellä nelipyöräiselläni.

Tuosta pahamaineisestakin laitoksesta tuli Annan ”uusi koti”. Hän pyytää, että veisin hänet pois, että kyllä hän olisi Kotimäessä pärjännyt. Ajan kanssa hän sopeutuu kohtaloonsa. Hän juttelee hieman kummastellen, että tuolla on naisella kissa mahan päällä. En ottanut sitä heti todesta, kunnes salama välähtää päässäni. Minähän voisin viedä Annalle pehmolelun. Sillä se se varmaan oli se kissa naisen mahan päällä… pehmokissa. Samalla reissulla ajan kirpputorille ja isosta kasasta pehmoleluja valitsen koiran. Se on hellyttävästi pentukoiran näköinen, mustine dalmatialaisen pilkkuineen, lurppa korvineen ja suurine suineen. Laitoin sen pesukoneeseen ja puhdasta tuli, eikä pehmokoira tuntunut siitä kärsineen.

Olin kuullut kuinka vanhukset virkistyvät, kun hoitokotiin viedään terapiakoiria ja olin lukenut vanhainkodeissa asuvista kissoista vaeltelemassa vapaana. Seuraavan kerran suunnistaessani Annan luokse otan pehmokoiran mukaan. Hieman arastellen ojennan tuomiseni Annalle. Sillä minulla ei ollut aavistustakaan, onko Anna edes koskaan pitänyt eläimistä… mutta ihme, valtava ihme tapahtuu. Anna ottaa koiranpennun käsiinsä, silittää sitä ja lepertelee sille. Kysyn, että haluaisiko Anna ottaa sen hoitoon, mikä kysymys, tyhmä. Tiedustelen minkä nimen hän haluaa sille antaa… Huuperi. Lähtiessäni huiskutan ovelta Annalle ja Huuperille.

Eräällä kerralla hoitaja sanoo, että Anna haluaa sen Pilkun aina mukaan kaikkialle. Kaikkiin hoitotoimenpiteisiinkin. Huuperi on välillä Pilkku välillä Maskotti, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Pilkku on likaantunut, kun Anna syöttääkin sitä. Hoitajat olivat kerran pesseet sen, miten lie olivat saaneet houkuteltua sen Annalta pois. Eräänä kauniina kesäpäivänä työntelen pyörätuolissa Annaa ja Pilkkua pihalla. Käymme pellonpientareella ja ihailemme kukkia ja paksuja puita. Ihmeekseni Anna on hyvin perillä, mistä päin me olimme ulos tulleet.
   
Anna on yleensä heti silmät auki, kun menen häntä katsomaan, mutta kerran hän ei aukaissut millään silmiään… ei edes kahvikutsu ja tuoksu saanut häntä havahtumaan. Mutta hän pitää kiinni Pilkun tassusta niin lujasti, etten saa sitä irti. Annalla on nyt vastuu sängyssään Pilkun hoidosta. Välillä Pilkku on Annan kainalossa ja välillä jalkopäässä peiton alla. Kerran hän ihmettelee, että miksei Pilkku syö, vaikka hän on yrittänyt. Selitän, ettei Pilkulla ole mahaa eikä suuta niin kuin Annalla, siksi se ei voi syödä. En tiedä mitä Anna ymmärsi ja ajatteli. Vähän ajan kuluttua Anna sanoo, että minun pitäisi keittää sinulle kahvit, mutta kun minä en voi.

Kuunnelkaa. Tuolla naisella on mahan päällään kissa. Katsokaa tuolla sängyllä Anna ruokkii ja hoivaa koiranpentua. Unto on käynyt sängyn vieressä hymyssä suin Annaa ja Pilkkua tervehtimässä.

Pirjo Kihlström, Vaajakoski

Laupias vierasmaalainen 

Kerron teille järkyttävän tapauksen elämästäni. Se olisi voinut suistaa elämäni raiteiltaan, ainakin joksikin aikaa, mutta sain avun, joka muutti kaiken hyväksi. 

Olin kerran iltamyöhällä kävelemässä kotiin päin. Oli pimeä, syksyinen ilta, sateli hiljalleen. Ei ollut kovin monia ihmisiä ulkona, jokainen varmaan yritti kiirehtiä jonnekin sisälle lämpimään. 

Olin siinä aikalailla ajatuksissani, kun yhtäkkiä havaitsin kolmen miehen lähestyvän. He eivät väistyneet vaan kävelivät suoraan kohti. Yritin ohi kummaltakin puolelta, mutta tajusin sitten miesten tahallaan tulevan eteeni. Pysähdyin, kun yksi miehistä kysyi: ”Minne matka?” En vastannut, katsoin vain häntä. ”Kysyin, että minne matka!” hän sanoi kovemmalla äänellä.

Jotenkin pelästyin niin, etten saanut sanaa suustani. Samassa tunsin potkun polvitaipeessani ja horjahdin. Kaksi miestä kaatoi minut maahan ja alkoi murjoa minua nyrkeillä. Yritin suojata kasvojani, ja silloin joku pääsi käsiksi taskussa olevaan lompakkooni.  Paljon muuta en muistakaan.

Silmissäni musteni ja muistan ajatelleeni, miten on mahdollista, että noin paksun pilviverhon läpi näen silti tähtiä. Päähäni koski, tunsin veren maun suussani. Vaatteet alkoivat kastua päälläni, sillä makasin osaksi vesilammikossa.

Yritin huutaa apua, mutta ääni, joka lähti kurkustani, kuulosti pelkältä mutinalta.  Yritin nousta ylös, mutta en pystynyt. Koko vartaloni oli kuin tulessa. En nähnyt ketään enkä oikein mitään. Pelkäsin, mitä tapahtuisi. 

Vihdoin tajusin jonkun lähestyvän. Yritin osoittaa hänelle, että tarvitsen apua, mutta hän ei varmaan huomannut minua. Jäin taas yksin. Sitten näin kaksi ihmistä, jotka tulivat kohti. Örisin jotain avunpyynnön tapaista, ja kuulin heidän puhelevan: ”Katso, siinä joku juopunut makaa. On se kamalaa, kun juodaan itsensä tuollaiseen kuntoon.” En kuullut enempää, kun he olivat jo poissa. Ehkä yksi syy heidän arvailuunsa oli päälläni oleva asu. Olin nimittäin tulossa talkoista, eikä talkoisiin yleensä pukeuduta kovin hyvin. Ylläni oli likaiset housut ja kulunut takinresu. 

Minun alkoi olla armottoman vilu. Sade oli yltynyt. Makasin lätäkössä enkä pystynyt liikkumaan apua saadakseni. Aloin jo olla välinpitämätön. Kuollaan sitten tähän, ajattelin sumeilla aivoillani. 

Sitten näin jonkun tutun tulevan. Yritin miettiä, kuka hän voisi olla, mutta en saanut mieleeni. ”Auta”, sopersin, mutta hänkin jatkoi matkaansa, suorastaan askeleitaan kiirehtien. Taisi pelästyä. 

En tiedä, kuinka kauan olin siinä maannut. Yritin aina välillä nousta, mutta viiltävä kipu iski minut uudelleen tainnoksiin. En jaksanut edes välittää kadottamastani lompakosta, vaikka siinä oli kaikki, mitä sillä hetkellä omistin. Olin ollut työtön jo kauan, ja taistelin jokapäiväisen toimeentulon kanssa. Mutta nyt oli ystäväni maksanut minulle selvää rahaa talkooavusta, ja selviäisin taas muutaman päivän. Paitsi että nyt ne rahat olivat varmaankin kadonneet noiden roistojen mukaan. 

Minua alkoi nukuttaa. Ehkä näin oli tarkoitettu, ajattelin viimeisenä ajatuksenani ennen kuin vaivuin lopulliseen tajuttomuuteen. 

Heräsin äkkiä kirkkaaseen valoon. En ymmärtänyt lainkaan, missä olin, mutta siellä oli joka tapauksessa lämmintä ja valoisaa. Vieressäni seisoi minulle vieras tummaihoinen mies, joka piteli kättäni. Yritin puhua kysyäkseni kuka hän oli ja missä olin, mutta hän hyssytti minua olemaan hiljaa, taputti vain minua ystävällisesti ja sanoi: ”Ei mitään hätää, kaikki hyvin.” Sitten näin valkopukuisen miehen jokin ruisku kädessään, ja sen jälkeen kaikki pimeni taas. 

Kun heräsin, tajusin lopulta olevani sairaalassa. Olin siteissä yltympäri ja joka paikkaan koski. Käänsin varovasti päätäni ja hätkähdin, kun huomasin vieressäni tuolilla istumassa tuon saman tummaihoisen miehen. Hän hymyili minut nähdessään. ”Nyt taitaa olla kaikki jo hyvin?” hän sanoi. Hänen puheessaan oli vieras korostus. ”Löysin sinut makaamasta lätäköstä, etkä tainnut olla ihan kunnossa.” Yritin hymyillä. ”Niin?” sain sanotuksi. ”No, minä toimitin sinut sitten tänne sairaalaan. En kyllä yhtään tiedä, eivätkä muutkaan, kuka olet, mutta älä ole huolissasi, kaikki selviää.” 

Sairaanhoitaja tuli huoneeseen, ja kuulin miehen selittävän hänelle: ”Taisi joutua ryöstetyksi. Tulen käymään joka päivä, kun tästä muutenkin kuljen ohi. Hoitelen sitten sairaalalaskun, kun sen aika tulee.”

Minun oli vaikea uskoa kuulemaani. Niin monta oli kulkenut ohitseni piittaamatta vähääkään, ja sitten joku ulkomaalainen ottaa minut huostaansa ja lupaa hoitaa asiani. Ei sellaista tapahdu.  Ennen lähtöään hän tuli vielä luokseni. ”Menen nyt, mutta tulen taas huomenna. Nukuhan nyt rauhassa.” Yritin hymyillä, puristin hänen kättään, ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Mutta hän oli jo poissa, kun vihdoin sain huuleni muodostamaan sanan: ”Kiitos.”
 

Aila Järvirova 

Työterveyslääkäri uskoi

Vuosi 2011 on ollut täynnä vastoinkäymisiä terveyteni suhteen. Minuun on valanut toivoa työterveysläkärini enkä olisi jaksanutkaan ilman häntä!

Kaikki alkoi napatyrästä. Ensimmäinen lääkäri, jonka vastaanotolla kävin, oli jopa sitä mieltä, ettei sitä tarvitse edes leikata. Vaihdoin lääkäriä, ja hän otti heti asian vakavasti ja laittoi minut leikkausjonoon.

Hoitotakuun mukaan leikkausjonossa enimmäisaika on 6 kuukautta, mutta minulla vierähti 8 ja noiden kuukauisen aikana kaksi kertaa oli jo napatyrän kureutumisen (kuolion) vaara.

Juuri kun olin toipunut leikkauksesta en huomannut pimeässä mustaa jäätä, vaan kaaduin ja vaistonvaraisesti otin kädelläni vastaan koko painollani, jolloin olkapää revähti ja murtui. Työteveyslääkäri otti välittömästi yhteyttä kirurgeihin ja pääsin röngtenkuvauksiin.

Nyt käsi on kantositeessä ja kipulääkkeiden varassa sinnittelen 2.12 asti, jolloin on olkapään uusinta röngtenkuvaus, jonka jälkeen kirurgi päättää leikataanko olkapää vai ei.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Koko tämän syksyn olen sairastellut keuhkoputkentulehduksia + astmakohtauksia ja pahin tilanne johti anafylaktiseen shokkiin.

Työterveyslääkärini ansioista olen nyt menossa ihoallergiatesteihin. Verikokeistani paljastui, että minulla on mykoplasma ja nyt on alkanut antibiootein sen häätäminen elimistöstäni. On menossa jo toinen antibioottikuuri + keuhkoahtaumalääkitys.

Tipahdin jo 2/3 palkalle lukuisien sairauslomieni takia. Lähetin työterveyslääkärilleni joulukortin työterveysasemalle, sillä olen hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta saamastani hoidosta ja tuesta ja asioiden eteenpäin viemisessä. Hän on aina jaksanut vastata minun sähköposteihin ja lähettänyt reseptit jopa suoraan kotiini.

Ei valepotilas

Terveyskeskuksen psykologi auttoi

Olin tuolloin 22-vuotias nainen ja raskaana kärsin syvästä masennuksesta. Olin avioliitossa, joka ei toiminut mitenkään.

Kolme kuukautta ennen synnytystä menin psykoosiin. Itkin vaan ja makasin pedissä enkä syönyt edes kunnolla.

Kävin psykologin luona tuolloin terveysasemalla ja puhuin ja puhuin. Hän otti minut jopa useammin vastaanotolleen, kuin olisi ollut sallittua. Näin selvisin loppuraskauden yli ilman lääkkeitä ja sairaalahoitoa. Tuolloin minusta tuntui, ettei sairaala ollut minun paikka vaan turvallinen ihminen, jonka kanssa sain jakaa tuntemukseni ja kokemuksiani.

Psykoosin ollessa päällä tajusin, että minua oli käytetty lapsuudessa hyväksi ja ollut hylättynä. Tämä hylkäysreaktio uusiutui avioliittoni ja raskauteni takia. Ihana terveyskeskuspsykologi pelasti minut todellakin, sillä ilman hänen apuaan ja kannustavia keskustelujaan en ehkä eläisi.

Noin 15 vuotta myöhemmin menin uusiin naimisiin ja olin todella onnellinen ja iloinen lapsestani sekä uudesta lapsestani, joka odotti syntymistä rintojeni alla. Tuolloin kutsuin tämän psykologin häihini ja yllätyksekseni hän tuli.

Tämä ihminen on ollut elämäni käänteentekevä voima.

Marita, Helsinki

Diakonissa lohdutti

Kun perheessä äiti sairastuu vakavasti, suurin huoli äidillä on varmaan lasten hoidosta. Näin ainakin yksinhuoltajana koin oman tilanteeni. Tuskin olisin löytänyt voimaa toipumiseen, jos olisin jatkuvasti pelännyt, että äidin sairauden lisäksi lapsi joutuu jännittämään ihan arkista elämää ilman aikuista tukea ja turvaa.

Otin yhteyttä omaan kotiseurakuntaani, ja kysyin, millaiset mahdollisuudet heillä olisi nuoren tukemiseen. Tuttu diakonissa oli pojalle ihan korvaamaton seuraavat viikot. Vaikka nuori jo iän puolesta huushollasi yksin, antoi diakonissa apua ruoan laitossa ja siivouksessa. Kun joku asia mietitytti, siitä sai jutella luottamuksella ja lämmöllä.

Milloinkaan emme unohda tätä arjen enkeliä. Äippä parani, ja sairaalasta kotiutuessa oli leivottu kakkukin tervetuliaisiksi. Kotiseurakuntamme diakonissa teki todellisen pelastustyön.

Airikka

Naurattaako, vaikka on paha olo?

Noin neljä vuotta sitten minua vaivasi kummat "närästysoireet", mutta koska hieman aikaisemmin olin syönyt antibioottikuurin ja sen jälkiseuraukseen hiivakuurin, en osannut epäillä muuta kuin vatsaa.

Heräsin aamupuolella yötä outoon, pahaan oloon ja sinnittelin aamuun. Soitin työterveyslääkärin ajanvaraukseen. Puhelimeen vastannut Helsingin Kampin Terveystalon hoitaja kyseli syytä ja sairaudestani. Kerroin kummallisesta olostani ja hän kysyi, onko kuin "naurattaisi" vaikka on paha olo, vastasin myöntävästi.

Tämä hengenpelastajani käski soittaa ambulanssin ja tarkensi vielä lupaathan ihan varmasti. Sen jälkeen tapahtuikin nopeasti paljon, lääkäriambulanssi ja tavallinen ambulanssi saapui paikalle suihketta poskeen, piuhat kiinni ja sairaalaan.

Pallolaajenuksen jälkeen olen voinut erinomaisesti. Ilman asiantuntevaa ja tarkkaa hoitajaa olisi varmaan käynyt huonosti. Kyseisen hoitajan nimeä en tiedä mutta muistan häntä lämmöllä.

Ritva  Hanski, Helsinki

Höyryteltta ja viileä suihku

Muutama vuosi sitten alkoi minua vaivata sitkeä kuiva yskä, jonka syyksi lopulta osoittautui sarkoidoosi. Siihen määrättiin lääkitykseksi kortisoni-sumutetta. Jotenkin pitkäaikainen kortisonin käyttö ei houkutellut, koska sanottiin, että se ei paranna sairautta vaan ainoastaan hillitsee oireita. Joten aloin etsiä vaihtoehtoista hoitotapaa.

Olin kuullut veljeni kautta yhteisen ystävämme hoitaneen itseään vaivanneen pahan keuhkosairauden höyrykääre-hoidoilla. Niinpä otimme yhteyttä häneen ja kerroimme tilanteeni tälle ystävälle. Hän lupasi ystävällisesti tulla meille lomani aikana antamaan minullekin samanlaisen hoitokuurin.

Niinpä hän saapui ja siitä alkoi mielenkiintoinen viikko. Joka päivä kaksi hoitoa, jotka sisälsivät useimmiten ensin 20 min. höyryteltassa, jossa hikoilin 40 asteen lämmössä välillä juoden ja pyyhkien kylmällä pyyhkeellä. Sen jälkeen nopea viileä suihku, ja sitten käärittiin koko mies päästä varpaisiin kylmiin pellavakääreisiin ja ympärille villaiset siteet ja huovat. Siinä sitten loikoilin 20 min. kunnes kääreet lämpisivät. Taas nopea suihku ja sitten tunnin unet lämpimästi huopiin kääriytyneenä. Joitakin kertoja viikon aikana hoito vähän vaihteli, joskus vuorossa oli sauna tai istumakylpy tai jotain muuta.

Hoidot aloitettiin lauantai-iltana ja jo keskiviikkona olo oli selvästi parempi. Pystyin jo kävelemään hengästymättä normaalivauhtia muutaman kilometrin. Siinä vaiheessa lopetin kortisonin hengittämisen. Viikon hoitojen jälkeen tunsin oloni jo täysin terveeksi. Ystäväni jätti vielä joitakin tarvikkeita omatoimista hoitoa varten.

Pian tämän viikon jälkeen oli kontrollikäynti sairaalassa ja siellä ei löydetty mitään merkkejä sarkoidoosista. Eikä niitä löydetty myöhemmälläkään käynnillä. Kun kerroin hoitavalla professorille saamastani hoidosta, hän vain totesi: "Ihminen saa uskoa mihin hyvänsä". Hoitajat suhtautuivat huomattavasti ymmärtäväisemmin kokemukseeni.

Ainakin kahteen kertaan on sitten vaimoni hoitanut minua samanlaisilla hoidoilla, kun sitkeä yskä on saanut epäilemään, olisiko sarkoidoosi taas herännyt. Se kun ei lääkärien mukaan parane koskaan, se vain saattaa välillä hiipua oireettomaksi. Ja aina hoito on saanut yskän perääntymään.

En ole kertonut tässä ystäväni nimeä, koska en ole keskustellut asiasta hänen kanssaan

Juhani

Kielen opiskelu pelasti

Argentiinalainen intiaani- ja italialaisgeenejä omaava silloin Hollannissa Haagin Esperanto-instituutissa työskentelevä kieltenopettaja Atillo Orellana Rojas "pelasti henkeni" tietämättään Equadorin pääkäupungissa Quitossa vuosia sitten.

Haaveeni lapsesta asti oli käydä Galapagos-saarilla Darwinin "kesyjä eläimiä katsomassa". Lintumatka järjestyi Kalevi Malströmin opastuksella. Samalla katselimme myös pääkaupunkia.

Olin opiskellut espanjaa pari vuotta aiemmin valmistautuessani sittemmin mönkään mennyttä Kuuban matkaa varten. Sitä opiskelin edelleen, huomasin, että Equadorissa puhutaan kecuan-kieltä (intiaanikieli, jota puhutaan myös Perussa ja Boliviassa) espanjan ohella.

Esperantonkielisessä Monatossa-aikakausilehdessä oli juuri silloin Atillo Orellana Rojasen kecuan-kielen kurssi. Parikymmentä vuotta aiemmin olin jo hieman saanut esimakua kielestä Bolivian oloihin tutustuessani eräällä kurssilla, tiesin, että kielen ääntäminen on suomalaiselle helppoa. Niinpä luin 15 minuuttia joka aamu ääneen Atillon kurssia ennen työhön kiiruhtamista.

Quitossa menimme päivänvalossa huonetoverini ja erään kolmannen naisen kanssa alhaalla laaksossa olevaan kirkkoon konserttiin. Konsertti oli meille elämys. Ilta oli lämmin, mutta konsertin jälkeen oli aivan pimeää. Julkisia kulkuneuvoja tai takseja ei ollut.

Lähdimme kiipeämään kapeaa pimeää kujaa ja sen portaita laaksosta ylös hotellille.
Koska meistä kolmesta olen eniten ekvadorilaista naista muistuttava, pukeutunutkin maan naisten tapaan, kielitaitoisin ja tottunein liikkumaan, kehotin seuralaisiani menemään edelläni niin, että näen koko ajan heidät ja voin tehdä jotain, jos jotain tapahtuisi. Repussani oli meidän kaikkien kolmen vesipullot.

Olimme lähes valottoman taipaleen, kuluneiden, vinksallaan olevien jyrkän rinteen peittävien portaiden puolivälissä, jonkin luhistumaisillaan olevan rakennuksen kohdalla, kun kuulin oikealta puoleltani terävän vaellusretkiltä tutun "klik"-äänen, sen kun nopealla ranneliikkeellä avataan linkkuveitsi. Samassa näin vierelläni tummasilmäisen nahkatakkinuorukaisen, jonka takana oli toinen samanmoinen. Kylmän rauhallisesti sanoin kecuaksi: "Laita veitsi pois". Miehet pelästyivät, luulivat minua todennäköisesti paikalliseksi ja häipyivät. Mitään muuta emme koko aikana puhuneet portaikossa.

Vasta hotellin aulassa, missä englantilainen oppaamme yhä keskusteli Kalevi Malmströmin kanssa jostain lintukirjasta, kerroin tapahtuneen ja kiitin mielessäni Atilloa hyvästä kielen opetuksesta, henkeni ja mahdollisesti myös matkatovereideni hengen pelastamisesta. Perillä englantilainen oppaamme kertoi jääneensä odottamaan paluutamme, koska edellisellä viikolla juuri konsertista palaavat kaksi turistia oli samalla reitillä surmattu veitsellä.

Synnöve Mynttinen, Lahti

Enkeliveli

Menin elokuussa 2005 mökille vattuja keräämään. Lähdin pyörällä noin 2 kilometrin päähän metsänreunaan. Loput kertomuksestani ovat toisten kertomaa, sillä itse en muista kuin vasta kuntohoitoajalta.

Olin kaatunut pyörällä ja palannut mökille. Kukaan ei nähnyt tapahtumaa. Vasta seuraavana päivänä veljeni tuli mökille ja löysi minut pöydän vieressä istumassa pää veressä, puhelin oli vieressä mutta toiminnot sekaisin.

Veljeni vei minut sairaalan ensiapuun. Siellä kuvattiin pääni ja ilmeni aivoverenvuoto. Minua lähdettiin viemään Taussiin, lääkäri oli mukana ja tyttäreni, jolle veli oli soittanut työpaikalle.

Kirurgi leikkasi ja puhdisti veren aivoista. Hän sanoi saaneensa puhtaaksi ja vielä puhuja tulee, mutta toipumisaika on pitkä. Viikon päästä minut siirrettiin kotipaikan kuntoutusosastolle, jossa hoidettiin kaksi viikkoa. Kuvia otettiin päästä ja muualtakin.

Neljä kylkiluuta murtunut ja vasen lonkka, olkapää ja solisluu pois paikaltaan. Pääni oli kipeä jouluun asti ja söin särkylääkkeitä myös olkapään ja lonkan takia. Vasta myöhemmin leikattiin olkapää. Puheterapiassa kävin vähän aikaa. Nyt olen kunnossa.

Pelastava enkelini oli veljeni, jos hän ei olisi tullut päivää ennen normaalia viikonloppuaan, en enää olisi tätä kirjoittamassa.

Sain jatkoaikaa

Jussi-serkku auttoi

Jussi Myllymäki, hengenpelastajani, oli sotilas toisessa maailmansodassa. Hän syntynyt.1922 Alavuudalla ja olimme serkusten lapset samasta kylästä. Minä synnyin vuonna.1927. Jussi haavoittui Vammaljärvellä kesäkuussa 1944 eikä siis ollut mukana perääntymistaisteluissa Kannaksella.

Jussi oli pienviljelykotinsa tuleva isäntä. Itse olin talvisodan alusta karjanhoitaja kotonani ja käynyt supistettua kansakoulua 3 (lyhennettyä) vuotta.

Karjanhoitajaksi jouduin 12-vuotiaana äitini tilalle, sillä seuraavien 3 vuoden aikana äiti hoiti kolme syytinkiläistä hautaan ja synnytti 1941 sisareni ja veljeni Martin 1942 ja hoiti emännyyden. Olin äidin apuna kuolleiden hoidossa ja molemmissa kotisynnytyksissä. Koulut syrjäkylissä olivat evakkojen käytössä, kun ainoa opettaja oli armeijassa ja lapset työvoimana 12-vuotiaasta lähtien omissa kodeissaan (valtion määräys).

Nälkäkesänä vuonna 1942 isoäitini kuoli kesäkuussa ja Martti-veljeni eikä meillä ollut juurikaan ruokaa, sillä hautajaisiin loppuivat perunat ja vehnäjauhot. Leipää tein ruisjauhoista, lehmistä sain maitoa ja kanat munivat ja uusi sato valmistui vähitellen. Äidin neuvoilla ja 15 vuotiaan taidoilla 8-9-henkinen perhe pysyi elossa kaikki päivät, mutta itse sairastuin pahasti johonkin ylirasitukseen.

Kului pari vuotta enimmäkseen angiinan kourissa, streptolysintablettien voimalla ja töissä 16 tuntia päivässä jouluna, juhannuksena ja arkena. Moneen kertaan olin Seinäjoen lääninsairaalassa nielunrisan poistoaikeissa, mutta aina oli jokin märkivä kohta estämässä leikkauksen, kunnes se vihdoin lokakuussa 1944 toteutettiin.

Seinäjoella oli saksalainen tai joku muu ulkomainen lääkäri, joka ohuella metallilangalla ”hirtti”, joka mollukan erikseen kurkustani ja sitten napsaisi, veri roiskui ja minua kiellettiin nielemästä sitä vatsaani. Väkisinhän se valui sinne.

Kun toimitus päättyi, työnnettiin sänkyni sairaalan käytävään, sillä kaikki sairaalatilat olivat tulvillaan haavoittuneita, sillä sota jatkui Lapin rintamalla edelleen.

Sairaalan käytävällä oksensin rajusti mahaani valunutta vertani. Juuri silloin ”kepitteli” kainalosauvoillaan sotilas huoneeseensa, jossa toinen sängystään kysyi: ”Kuka nyt on lähdössä?”. Kepittelijä vastasi: ”Keskenkasvuinen Iikka vain lähdössä pitkälle matkalle, luultavasti keuhkotautinen. Sievä tyttö. Vahinko!”

Siivooja tuli ja toi päällysvaatteeni ja pani ne sänkyni päädylle. Tuli ilta. Työvuoro vaihtui. Uusi hoitaja sanoi: ”Voisitteko lähteä kotiin. Onko saattajaa?” Heräsin tajuamaan tosiasian. Puin päällysvaatteet ja hoitajan tukemana lähdin ovelle ja raput alas.

Seinäjoen Keskussairaalasta johti noin 350 metrin suora ja leveä tie ”kurakanppalaan” ja siitä 35 kilometrin matka linja-autolla kotiin Sydänmaalle. Kävelin ehkä 100 metriä ja siitä eteenpäin olisi ollut samaa suoraa noin 250 metriä avo-ojilla varustettua tietä ja sen varrella joitakin rakennuksia. Havaitsin heti etten, jaksa kävellä savilitkuista tietä ja menin ojanpientareelle levähtämään.

Tuli ankara oksennusrefleksi ojaan ja panin makuulle ojanpenkalle. Olin nukahtanut. Heräsin pimenevään iltaan kun joku valaisi minua taskulampullaan ja kysyi lempeästi: ”Onko se Toini ja minkä tähäre?” En saanut ääntä, osoitin kädellä ojaa, joka silmässäni näytti verivirralta. En muista muuta.

Menetin ehkä tajuntani. Jusa tarttui minuun kuin nukkeen, kantoi kadulle ja komensi: ”Kävele, kyllä sinä jaksat!”. Hän hoiti minut kotiin.

Sairastin pitkään. Näin kauniita unia, joista muutama oli enneuni, joka toteutui. Enkelini Jussi kävi minua usein tapaamassa. Karjanhoitajana palvelin vielä noin 4 vuotta, mutta opiskelin koko ajan. Löysin itsestäni suunnattomat voimavarat ja minulle valkeni se, että ei Luoja olekaan minusta valmistamassa mökin emäntää, vaan jotakin muuta, sillä ei minulle olisi annettu niin suurta kykyä oivaltaa ihmisten suunnatonta sielua.

En ole kyennyt kertaamaan noiden sairasaikojen ihmeellisyyksiä, sillä toimin 33 vuotta samalla koululla opettajana ja sen jälkeen omaishoitajana aivohalvauksesta toipuneelle miehelleni. Nyt kiitän Jussin leskeä enkelistäni, ajallaan kyllä Jussiakin. Ei elämä ole minua hemmotellut.

Toini Mäkelä

Tavaton tapaus

Helsingistä, Kirurgisesta sairaalasta löytyi minun henkeni pelastaja. Kirurgi Carl Möller vuonna 1968 oli henkilö, joka sydämestään halusi auttaa, vaikka olin kai jo aika ”tavaton tapaus”.

Olen lahtelainen ja ollessani täällä sairaalassa monta kuukautta lääkärit eivät osanneet selvittää, miten minut pitäisi leikata tai mikä minua yleensä vaivasi. Söin tuberkuloosilääkkeitä - turhaan. Vatsa avattiin ja mitään ei poistettu. Viikko leikkauksesta kerrottiin, että mitään ei poistettu, siirrettiin vaan kirurgiselta osastolta naistentautien osastolle.

Kysyin lääkäriltä, että mitä ne aikoivat tehdä minulle. Lääkäri suuttui ja huusi, että sano itse, mitä he voisivat tehdä. Sain itsekin hysteerisen raivokohtauksen ja pyysin vaatteitani ja läksin sairaalasta pois. Kun olin ollut monta kuukautta sairaalassa, ei ollut rahaa maksaa asunnosta vuokraa, jonka olin irtisanonut. Onneksi oli sukulaisia. Sain asua sisareni luona.

Soitin jälleen Helsinkiin lääkärille aikaa, tietämättä mistä voisin saada apua. Sain Eiran sairaalan lääkärille ajan ja hän järjesti minut jotakin kautta Meilahden sairaalaan. Siellä ihmeteltiin, että miten olin siellä, lääkäri sanoi että polin kautta, vaikka näin ei ollut. Sieltä lähetettiin muutaman päivän kuluttua naistenklinikalle. Sielläkään eivät vielä tienneet mikä hoidoksi ja ei kun pois sairaalasta. Olin pari viikkoa vanhempieni luona Savossa.

Sitten Hakeuduin takaisin naistenklinikalle, koska siellä olin viimeksi ollut. Onneksi sattui nyt lääkäri, joka jostain ymmärsi. Hän sai järjestettyä minut Kirurgiseen Sairaalaan Carl Möllerin tutkittavaksi. Leikkausta alettiin suunnitella. Sitä ei tehty heti, ja hoitajat olivatkin aika epäystävällisiä, että siellä vaan makaan kuin ”hotellissa” niin sanoi yksi hoitaja.

Tohtori Möller kävi kertomassa, että hän tekee leikkauksen tohtori Liliuksen kanssa. Ja koska leikkaus tehdään pakaroiden kautta, minulle tullaan laittamaan avanne paksusuoleen, joka todennäköisesti voidaan myöhemmin sulkea.

Leikkaus tehtiin ja se onnistui.  Leikkausiltana osastolla menin kuitenkin verenvuotoshokkiin, kun hoitajat eivät olleet vuotoa huomanneet. Siitäkin selvisin nopealla verensiirrolla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paranin, pääsin kurssille, että kaikki kuntoutuisi. Sitten töihin, ja nyt olenkin ollut eläkkeellä jo kauan. Tohtori Carl Möller on enkelini, en tiedä vieläkö hän elää.

Asta Rissanen

Sisko veti vedestä

Oli vuosi 1946. Isosiskoni kanssa olimme syntymäkotimme pihasta luvatta lähteneet jyrkän mäen rinnettä pitkin joen rantaan, jossa oli pyykkilaituri. Siskoni oli 5-vuotias ja minä 3-vuotias. Meillä oli pieni leikkisanko mukana ja kahdestaan leikimme joen rannalla ja katselimme sudenkorentojen siipien kimallusta joen yllä, auringon paisteessa. Vieressä oli silta, jonka alla oli isoja sileitä kiviä, joiden päällä hyppelimme paljain jaloin silloin, kun äitimme hankasi pyykkilaudalla jalallisessa puuastiassa ja pyykkipata kiehui avotulella, kun valkoista lakanapyykkiä keitettiin lipeävedessä.

Nyt olimme leikkineet pyykinpesua. Menin leikkisangon kanssa laiturille ottamaan vettä joesta ja kumartuessani putosin veteen. Vettä oli sen verran, että kun päälleni putosin, niin vedin henkeeni. Siskoni oli myös laiturilla ja oli neuvokas. Hän sai jotenkin vedetyksi minut laiturille. Pelastaja oli näppärä ja minä yskin vettä, nenässä kirveli ja itketti.

Siskoni otti minua kädestä kiinni ja lähti viemään vettä valuvana, yskäisenä ja itkuisena jyrkkää rinnettä ylöspäin. Äitimme oli ihmetellessään lasten poissaoloa yhtäkkiä aavistanut, että joen rantaan tytöt ovat menneet. Puolirinteessä hän tuli vastaan ja näki, kuinka nuorempi tyttö märkänä ja pää savessa siskonsa taluttamana kömpi ylämäkeä pitkin. Suojelusenkeli kehotti 5-vuotiasta siskoa pelastamaan 3-vuotiaan siskonsa!

Pirkko-Liisa Suksi, Teura

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein