"Sitten päästiin raivaamaan seinän vierustaa auki, purkamaan, nostamaan. Tekemistä oli enemmän kuin oli osattu arvata. Kohta oli koko kamari riisuttu, hirsiä myöten."

Tyttöheinän tahto

Se oli käärme. Punaisella vanhalla lattialla se luikerteli, itseään viilentämässä varjoisassa eteisessä. Se sai nimekseen Kake, Kake the Snake.

Kake oli pian keittiössäkin, teki tuttavuutta mustan jatkojohdon kanssa. Käärme oli komea punaista lattiaa vasten. Pintaa koristi päällinen, joka oli kuin nahkatakki. Kake oli rock ja se kuunteli kun sille puhui. Se oli fiksu ja poistui, kun pyydettiin. Lähti sitä reittiä mitä oli tullutkin, eli oven-raosta eteiseen ja lattian raosta sen vihreään valtakuntaan, käärmesiskojen ja veljien luo.

Oli Kake kerran makuukamarissakin, mutta se oli ennen eteisen ja keittiön valloitusta. Sen lempipaikka oli levitettävän sänkylavetin alaosa. Siis se missä pidetään niitä peittoja ja tyynyjä, jotka eivät ole käytössä. Anopilla ja käärmeellä oli sanaton ja intiimi kohtaaminen. Käärme otti nahkat alleen ja katsoi viisaammaksi väistää.

Kai se Kake alkujaan meni sinne sänkylaatikkoon hiirten perässä. Hiirten, jotka keksivät tunkeutua peiton sisään. Sinne ne eksyivät kuituviidakkoon, kuolivat peiton sisälle. Peitot haisivat kerrassaan kamalalta, mutta ei se Kakea haitannut. Tyttöä se haittasi kylläkin.

Kun anoppi sai ratkaistua karsean peiton arvoituksen ja kaivettua esiin hiirivainaan, ymmärsivät kaikki yskän. Kuka se Mikki Hiiren uurnan alla unta kuontaloonsa kiskoisikaan. Olkoonkin, että hiiri oli peiton sisällä eikä patjan alla, kuten prinsessalla herne.

Kun se tyttö tuli mökkiin, se rakastui siihen. Ensimmäisen kerran mökin pihapiiriin päästyään se alkoi itkeä, sellainen heinä se oli. Se itki ja tuijotti mökkiä eikä saanut katsettaan irti siitä. Sen silmät menivät sillä tavalla omituisesti sirrilleen. Se siirtyi kaikkien maailman aikojen ja muistojen taakse. Oli samalla läsnä. Kaiketi kukaan, missän päin maailmaa ei ole ollut yhtä aikaa niin läsnä ja kuitenkin poissa. Se oli muistojen värinää tässä ja nyt, tunteen puistatus.

Se näki mummonsa köökin nurkassa tiskaamassa ja pappansa keinutuolissa. Siellä tämä souti ja koputti piippua uuniluukkuun.
  
Tyttöheinä kuuli ne samat narinat mitä mummolan lattiat aikoinaan olivat suustaan parkaisseet, ja samat tuoksut. Täälläkin tuoksui nimittäin lehmältä aavistuksen verran, vaikka viimeiset lehmät olivat kirmanneet pihassa viimeksi 40 vuotta sitten.
  
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tyttö rakastui mökkiin, pihaan, epämääräisesti sojottaviin sähköjohtoihin, viikatteeseen, saunan tuoksuun, navetan halkeilleeseen kylmään lattiaan ja tikan hakkaamaan koloon räystäslaidoissa. Se rakastui kaikkeen, jopa leipälapioon, joka tippui päähän, kun oven yläpuolella koristeena olevat lehmän sarvet antoivat periksi.

Sitä se on kun rakastuu, mutta rakkautta seuraa aina huoli. Ne kulkevat sillä tavalla peräkanaa. Tytön sydän alkoi vonkua surusäveltä mökin kohtalon vuoksi, se pitäisi pelastaa. Mökin omistajat olivat niitä kaupunkilaisia, siis sitä ihmislajia, jotka olivat ihan vaan huvikseen ja aikansa kuluksi hankkineet mökin tekemättä sille mitään. Korkeintaan he olivat pystyttäneet navetan taakse pari mehiläispönttöä. Minikokoinen hunajafarmi.

Kunhan joulukuuseksi istutetut puun taimet kasvoivat isommaksi ja kunhan pörriäiset hoitivat hommansa, että hunajaa tuli, niin tavoite olisi täyttynyt. Se tavoite täyttyi. Sillä aikaa mökki luhistui, ränsistyi. Se kuolonkorahteli, painuvissa hirsissä kävi karmiva hidas narina. Lattialaudat mätänivät suhinalla, kun märkä maa ja sienet söivät sitä kitoihinsa.

Taivas antoi oman panoksensa. Katto tuli vanhuutensa siihen vaiheeseen, jossa pinta ei enää pitänyt vaan vesi tuli läpi. Se oli kuin lähtölaukaus mökin kuolemalle, mökki oli katoamassa kuolleiden talovanhusten taivaaseen, mutta sitten tuli se tyttö, miniävärkki, se likkaheinä ja rakastui mökkiin. Sen  jokaiseen narinaan ja lehmäntuoksuun.

Se ilmoitti, että mökille pitää tehdä jotain. Tytöllä oli aivot ja se ajatteli niillä. Tarvitsisi tehdä jotain, se arvasi. Appivanhemmat vetäytyivät loitommalle ja ilmoittivat, että kyllä mökin saa heidän puolestaan pelastaa.
  
Appivanhemmat eivät aikoneet osallistua pelastusoperaatioon, koska olivat itse siinä iässä, että olivat yhtä rempallaan kuin mökki. Mökin kurja kunto halkaisi kesäidyllin, ja sukupolvien välinen murina aiheutti eripuraa. Ei siitä kaunista lorua saanut aikaiseksi, ei sitten millään. Ei siellä juurikaan mitään yhdessä puuhasteltu.

Nuoripari kävi tiheästi mökillä. Vanhukset piipahtivat kaupungista harvakseltaan, kerran paistoivat jopa makkaran ja pari sanaa vaihdettiin. Lähinnä muristiin. Anoppi murahti apelle, ja appi murisi takaisin, johon murahti niiden poika, johon murahti myös miniän kieli. Mitä se sekin lie, sukupolvien välistä kuiluako, murinako se on ainut ääni mikä kuuluu sen kuilun yli.

Tyttö rukoili mielikuvissaan rystyset valkoisena, että mökin elvyttäminen onnistuisi. Myös poika alkoi nähdä, mitä itua tytön toiveissa oli.

Sitten alkoi tapahtua. Ihan noin vain yhtenä kesäpäivänä kun isot mehiläiset pörisivät ja lensivät matalalla, ja kun sisilisko oli raskaana ja odotti perheenlisäystä. Silloin tehtiin päätös mökin pelastamisesta.

Ensin piti tyhjentää vintti, joka oli pullollaan hiekkaa ja tiilimurua. Oli kevennettävä vanhuksen taakkaa, putsattava ullakko. Homman nimi oli pölyä ja hikeä, ja yksi vanha kirjekuori, josta saattoi päätellä entisen asukkaan nimen.

Vintti tyhjeni ja mökki oli valmis uuteen nousuunsa, polvillaan se lekotti jo yhdeltä kantilta, mutta ennen nostamista puolestaan piti kaivaa irti seinään kasvanut menneisyyttä huokuva syreeni. Ennen sitä tuli korjata kottikärryt, joilla ihana nostalginen syreeni ja sen juuripaukku multamöykkyineen voitiin pelastaa. Kun puu oli saanut siirtonsa, piti vielä häätää Kake, joka oli majoittunut kivijalan loukkoihin asumaan.

Sitten päästiin raivaamaan seinän vierustaa auki, purkamaan, nostamaan. Projekti laajeni, tekemistä oli enemmän kuin oli osattu arvata. Kohta oli koko kamari riisuttuna, ilkosillaan, hirret paljaana ja maapohja näkösällä.

Kaiken poika ja tyttöheinä tekivät kahdestaan. Eivät he olleet mitään nikkareita tai kirvesmiehiä, he olivat mielenterveyshoitajia.

Me mennään taas tekemään remppaa sinne mökille, se oli tytön ja pojan sävel kolme vuotta. Mökin kunnostaminen oli kuin mielen hoitamista. Jos sitä ei tehnyt, tönö lahosi ja luhistui kasaan. Perustusten ja katon piti olla kunnossa. Ja ne piti itse laittaa kuntoon. Niin se oli mielen kanssa ja mökin.

Appivanhemmat seurasivat taustalta. Nuoripari sen sijaan sai elämänmittaisen projektin yli kahdeksankymppisestä mökkivanhuksesta. Sellainen sitoo yhteen. Parasta heistä oli se, kun työ opetti tekijäänsä, ja se kuinka omasta sisimmästä löytyi taito korjata mökkiparka. Kyllähän he apuakin joutuivat kysymään ja saivat myös sitä.

Velkuan Ville Kustaa luovutti mökille uuden elimen. Haljenneen vanhan sydämen tilalle tuli ehyt vanha liesi. Leinoliesi, sen runoilijan sukuinen. Hoikkaniemet auttoivat mökin henkitorven kanssa, ja vanhaa piippua restauroiden uusi sydän saatiin paikoilleen. Mökki alkoi jälleen hengittää.
  
Kun isoimmat ruhjeet ja elämän murjomat oli korjattu, oli kiva painaa varpaansa uusittuun lattiaan, jonka rakosista ei kasvanut horsmantainta, mutta jonka sävy oli mahdollisimman lähelle sitä entistä. Jokaisessa maalinvedossa oli oma käden jälki. Enää ei tarvinnut liukastua vaatekaapille mennessään, kun lattia oli kunnossa.

Ja mökki hyräili hiljaisesti ja tyytyväisesti. Lattioiden pinnat olivat siniset, niin siintävät ja kirkkaat, että ne muistuttivat aavasta merestä. Meressä lilluivat varpaat, jotka kuuluivat sille likkaheinälle ja sille pojalle, jonka sydämen se tyttö sai sekaisin.

Ja mökki tiesi, että tarina jatkuisi. Ja tulisi vielä monia uusia varpaita.

Sari Maanhalla

Kolme miniää

Olipa kerran kolme veljestä. Veli Ponteva oli vanhin ja viisain. Sen jälkeen tulivat peräkkäin syntyneet Matti Mainio ja Jussi Juonio. Veljeksillä oli kotipaikka suuren, puhtaan järven rannalla.
Poikien vanha äiti asui kirkonkylällä kerrostalossa. Kotitilaa ei ollut vielä jaettu kolmen veljen ja viiden siskon kesken.

Veljesten teki mieli kesäisin joka viikonloppu kotipaikalle saunomaan, kalastamaan ja viikatetta heiluttamaan. Paikka oli niin syrjässä, että siellä ei ollut edes sähköjä, kaikki asiat piti tehdä pitemmän kaavan mukaan. Aikaa kului paljon jo pelkän kahvin keittämiseen.

Veljeksillä oli myös vaimot: Sirpa Sovittelija, Riitta Riehakas ja Hilkka Hissukka. Sirpa halusi, että kaikki tulisivat toimeen keskenään. Riitta halusi koko ajan tehdä jotain, oli sellainen työnarkomaani vapaallakin. Lauantai-iltaisin, saunan jälkeen kun muut jo asettuivat radion ääreen musiikkia kuuntelemaan, Riitta heitteli tavaroita aitasta ulos ja kuurasi aitan kattoa myöten. Hilkan lapset olivat vielä pieniä ja tarvitsivat äitinsä hoitoa koko ajan. Piti varoa ettei isompi tippuisi järveen eikä pienempi söisi muurahaisia tuvan lattialta.

Sunnuntai-iltaisin kotonaan pyykkivuoren keskellä Hilkka oli väsymyksestä jo turtana. Seuraavana aamuna ei olisi kukaan jaksanut nousta ylös. Tähän olisi tultava muutos, ajatteli Hilkka ja harvensi käyntejään miehensä kotipaikalla.

Jussi Juonio halusi silti perjantaisin maalle ja usein myös sinne menikin. Koska Hilkka ei ollut lasten kanssa kesäpaikalla mukana, karkasivat Matti ja Jussi veneellä järvelle. He sanoivat menevänsä kalalle, mutta suuntasivatkin serkkupojan luokse lähisaareen. Sieltä veljekset rymistivät aamuyöllä takaisin humalassa ja väsyneinä. Olihan se otettava, kun kerran tarjottiin! Veli Ponteva ei tykännyt tällaisesta elämäntyylistä, ja he alkoivat etsiä vaimonsa kanssa omaa kesämökkiä. Pian sellainen löytyikin.

Riitta Riehakas keksi, että nyt hän voisikin alkaa kutsua kotitilalle joukon omia sukulaisiaan ja ystäviään. Ja niin jokaisena viikonloppuna mökissä viettikin aikaansa joku hänen sukulaisistaan. Riitta hössötti ja passasi vieraitaan, sillä aikaa Matti pyöritteli Rupikin kuutiota käsissään ja tunsi olonsa vaivautuneeksi.

Hän olisi halunnut vain temmeltää tutuilla leikkipaikoilla pikkuveljensä kanssa. Jussi Juonio tunsi olonsa ulkopuoliseksi ja lopetti matkustamisen. Hän vietti kesäviikonloppunsa kaupungissa perheen kanssa ja tunsi olonsa katkeraksi. Kovin montaa vuotta ei Riitta jaksanut kesäpaikalla riehua, sillä hän sairastui stressiin. Niin jäi kesäpaikka tyhjilleen ja ränsistyi. Katto vuoti, uunit savuttivat ja hiiret muuttivat hetekan täkkeihin asumaan. Upea hiekkaranta kasvoi umpeen, riihet ja ladot lahosivat pystyyn. Sattuipa joskus joku nuorisoporukka eksymään pihapiiriin ja menivät sisään ikkunalasin särkemällä.

Kului kymmenen vuotta ja tuli perinnönjaon aika. Osa siskoista oli ehtinyt jo kuolla pois ja lapsenlapset kärttivät vain pelkkää rahaa. Veli Ponteva rakensi huvilan kaikista hulppeimmalle paikalle ja viihtyi siellä, koska se oli nyt aivan ikioma. Pikkuveljille olisi lohkaistu myös rantatontti, mutta kuningas alkoholi oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. Vain selvä raha kelpasi heille ja ulosottomiehille.

Ja vielä tänäkin päivänä Veli Ponteva viihtyy huvilallaan. Hän istuu keinutuolissa eikä kukaan puhalla hänen taloaan kumoon.

Hiiri Hetekka

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein