Viime kesän kirjoituskilpailuumme saapui kymmeniä kirjeitä lukijoiltamme. Osa kertomuksista on ET-lehdessä 6, tässä loput hyvät tarinat!

Halkopinon päällä

Olin nuorempana intohimoinen luonnossa liikkuja. Sieni- ja marjareissuilla tapasin otuksia laidasta laitaan. Olen useamman kerran paistellut särkiä ketun kanssa ja istuskellut kannon nokassa oravan ja kerran jopa ukkometson kanssa seurustellen.

Pupujussit ja pöllöt eivät minusta piitanneet, vaan uteliaina tutkivat, mikähän otus tuokin lienee. Mäyrä on liikuttavan näköinen mönkijä, tuhisee ja maiskuttelee tonkiessaan. Siitä tulee väkisinkin mieleen pieni kotipossu, ja onhan sen toinen nimikin metsäsika.

Muistuu mieleeni 70-luvulta pari kohtaamista. Vantaalla metsäpolulla tapasin emohirven vasoineen. Emo oli aivan raivona, se koki minut uhkana lapselleen. Kiipesin lähellä olevan, huojuvan halkopinon päälle, ja siinä sitten tuijotimme toisiamme muutaman kymmenen sentin etäisyydeltä, mylvivä hirvi ja tutiseva minä. Pino rutisi ja odotin sen romahtavan millä hetkellä hyvänsä. Tilanne kesti kymmenisen minuuttia. Sitten emo käänsi selkänsä, muljautti vielä kerran ja verkkaisesti lönti pois.

Nyt kun joudun käyttämään ulkona liikkuessani pyörätuolia, kaipaan eniten metsässä vaeltamista. Tutkailen luonnon menoa ruohonjuuritasolta: pienen karvaisen toukan reissua tien yli, muurahaisten uurasta touhuamista, värikkään koppakuoriaisen mönkimistä tai kastemadon joutumista mustavariksen ateriaksi.
 

Ritva Kallinen

Karhumainen kohtaaminen 

Olimme tulossa autolla kotiin elokuussa 2004 hiljaista hiekkatietä pitkin. Kello oli jotain kymmenen paikkeilla aamulla. Yks kaks edessämme tiellä oli karhu, noin 20 metrin päässä meistä se nousi takajaloilleen, juoksi sitten tien toiselle puolelle metsään. 

Sieltä se teki hyökkäyksiä meitä kohti, ähisi ja puhisi.  Hetken päästä tien ylitti kaksi pentukarhua. Niistähän se tietysti oli huolissaan.

Kun lähdimme hiljakseen jatkamaan matkaa, emokarhu juoksi pitkän matkaa automme perässä.  Meidän onnemme, että olimme autolla liikkeellä!  Sain emokarhusta kuvankin auton ikkunan läpi, se oli noin 25 metrin päässä metsässä.

Eija Hokkanen

Näätä ja supikoira 

Kävelin koirani kanssa verkkaisesti metsän reunassa., niin kuin melkein jokaisena päivänä. Yhtäkkiä koirakaverini pysähtyi kuin seinään. Katsahti minua ikäänkuin sanoakseen, että nyt ollaan hiirenhiljaa.

Olimme paikallaan, kuin patsaat, kun näätäemo vei pientä poikastaan johonkin. Ihana näytelmä. Näätä meni pienen matkan ensin, odotti sitten ja katsoi äidillisesti poikastaan, joka tulla jolkotteli perässä.  Siinä me ihailimme, koirani ja minä, kaunista luontonäytelmää. Hetki oli  upea. 

Toinen mieleenpainuva hetki oli, kun supikoiran pentu oli tullut meidän autokatokseen. Emo oli siinä ihan lähellä ja maanitteli poikastaan kauemmas.Poikanen oli kyllä päättänyt ensin tutkia, minkämerkkinen auto näillä ihmisillä nyt olikaan.

Poikanen heitti monta kieppiä ja leikki sellaista spurttijuoksuleikkiä ihan siinä minun silmieni edessä. Katselin tätä näytelmää keittiön ikkunasta. Minun rakas kissani, joka on jo eläinten taivaassa, hyppäsi pöydälle ottamaan selvää,mitähän se äiti nyt oikein näkee. Kissan ilme oli paljon puhuva. Ensin selkä köyryyn, karvat pörrölleen ja jähmettyneenä kissani katseli pientä poikasta, joka leikki oikein nuoruuden innolla.Kissa oli sitä mieltä, että tätä täytyy nähdä lisää. Siinä me kaikki ikkunan läpi tuijotimme kaunista eläintä. 

Luonto on täynnä mitä kauniimpia asioita.
Ritva Haqvist

Savonlinnan susi

Asuin nuorena flikkana lähellä Savonlinnaa ja pyöräilin usein sinne n. 15 km matkan vanhempaa siskoani tapaamaan. Varhain eräänä kesäaamuna lähdin polkemaan kohti Savonlinnaa tuliaiskassini pyöräntarakalla.

Maantien toisella puolella kasvoi metsää aivan tienvarteen saakka. Tuntui mukavalta pyöräillä, autoliikennettä tuskin nimeksikään ja aamu oli kasteen raikas, mikäs oli pyöräillessä. 

Sitten näin silmänurkassani metsän puolella liikettä, jotakin harmaata vilahteli pensaiden välissä ja sieltä se tuli suoraan kohden. Olin aivan varma, että se oli susi, joka juosta jolkutteli metsästä. Tuntui kuin olisin suorastaan halvaantunut niin kovasti säikähdin tuota kieltään roikottavaa oliota, mutta sitten sai polkupyöräni kyytiä.

Tuliaiskassi lensi tielle, mutta en ehtinyt sitä suremaan, koska tuo otus kiihdytti myös vauhtia seuraten minua metsänreunassa juosten. Olisin varmaankin voittanut Ranskan ympäriajot, sillä kauhu antoi pyörälleni siivet.

Vihdoin kuulin auton hurinaa ja muutaman auton letka ajeli kohti Savonlinnaa. Vilkaisin metsänreunaan ja otusta ei enää näkynyt. Poljin vielä kappaleen matkaa, siihen kohtaa missä metsä loppui.

Hyppäsin pyörän päältä ja vapisin niin rajusti, että luulin hajoavani kappaleiksi. Talutin pyörääni varmaan kilometrin pystymättä ajamaan, koska jalkani olivat täysin hyytelönä. Siskoni luona kerroin tapahtuneesta ja minulle vakuuteltiin otuksen varmaankin olleen koiran.

Mutta seuraavalla viikolla paikallisessa lehdessä oli juttu, jossa kerrottiin suden liikuskelleen lähimaastossa. Siihen jäi pyöräilyt Savonlinnan suuntaan ja olin onnellinen että selvisin niin vähällä.

Katriina Koskinen

Rusakko kuopii

Lähdin taas, kuten niin monena muunakin aamuna, pienen koirani kanssa aamulenkille. Eipä tarvinnut kovin pitkään mennä, kun huomasin talon nurkalla rusakon. Se kaapi rauta-aidan takana mullakkoa vimmatusti päästäkseen talon pihaan.

Siinä lensi niin multa kuin ruohokin, mutta ei onnistunut rusakon aikeet. Hetken emmittyään elukka päätti lopettaa toivottomalta tuntuvan tehtävän ja luikki edestämme mahtavin loikin kohti parempia maisemia.

Mutta voi ihme sitä vauhtia, loikan pituutta! Meistä ohi päästyään rusakko vilkaisi taakseen, josko oli saanut seuraa nelijalkaisesta, valkoisesta, bichon-pojastamme. Mutta ei, ei onnistunut sekään. Siispä rusakko jatkoi vikkelää matkantekoaan näkymättömiin. Minulle maittoi nauru.

Merja Junkkarinen

Ylpeä saukko                    

Kesällä 2009 olin palstallani Kainuussa kesä-heinäkuun vaihteessa. Tarkoitukseni oli raivata ja kylvää metsää. Ensin pystytin tukikohtani sotilasteltan ja muut tarvikkeet paikoilleen. Katselin ympärilleni tonttia. Olivat hirvet syöneet männyn taimia näemmä. Ja ilokseni oli otettu käyttöön puuceen oven päälle asentamani pesäpönttö, joku kaunisääninen laulajatar sitä asusti.

En tuntenu kun en ole enne nähny. Hän tuli joka aamu teltan päälle sit lauleleen 4 aikaan aamulla. Ja konserttia jatkui pitkin päivää. Kauhean arka oli kun hiljaisessa erämaassa tulee joku vieras häiritteen. Hiljainen kosken kohina kuulu alapuolelta, kun tää laulajatar ei ollut äänessä.

Oli ensimmäinen kerta kun käytin raivaussahaa. Se ei ollukaan mikään niin helppo temppu 70-vuotiaalle. Perjantain lähin taimikon raivaukseen koivuvesoista, jotta havuni saisivat kasvutilaa ja valoa.

Touhusin muutaman tunnin siinä lämmössä. Tämän tästä oli pakko istua rojahtaa ja  "huilata": kovin puhallutti ja voimat hukassa. Jopa niin, että oli pakko jättää vehje niille sijoilleen, kun en jaksanu enää teltalle kantaa.

Itse raahauduin ja laitoin tukevan aterian ja oikaisin telttavuoteelleni. Heräsin vasta aamulla kun oli konsertti aloitettu taas. Aamupala ja kahvit laitoin ja otin lääkkeeni. Lähdin sit noin klo 9 aikoihin hakemaan vehjettäni,Kameran mukaan jos on kuvattavaa, ylitin juuri koskella siltaa ja tutkin mitä kauniita perhosia on siinä metsätien varressa.

Syrjäsilmällä näin oikealta jotain isoa ja tummaa tulevan koskivarren pusikosta. Ällistyin mahdottomasti, onks se karhun pentu?

Ei ollu vaan saukkohan se ylpeenä hiljakseen meni tien poikki vasemmalla joen latvojen suuntaan edestäni 5 metrin päästä. Eikä morjestanu.

Eväkään mul ei värähtäny kun olin niin hämmästyny kulkijasta. Sillä ei ollut mikään kiire, mitäs sitä kotonaan hosumaan. 

Löysin sit teltaltani noin 150 m päästä hänen mäenlaskupaikkansa koskeen sammalikosta. Oli ihan selvä, suora polku mäestä, joka loppui koskeen.

Et tämmösii naapurei mul on, on siellä muitakin mm sika-nautapurkki varkai sängyn alta ja voin syöjii samasta paikasta suojasta. Jutellaa toiste. Moro ! 

Vanha Kurvari

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein