Viime kesän kirjoituskilpailuumme saapui kymmeniä kirjeitä lukijoiltamme. Osa kertomuksista on ET-lehdessä 6, tässä loput hyvät tarinat!

Halkopinon päällä

Olin nuorempana intohimoinen luonnossa liikkuja. Sieni- ja marjareissuilla tapasin otuksia laidasta laitaan. Olen useamman kerran paistellut särkiä ketun kanssa ja istuskellut kannon nokassa oravan ja kerran jopa ukkometson kanssa seurustellen.

Pupujussit ja pöllöt eivät minusta piitanneet, vaan uteliaina tutkivat, mikähän otus tuokin lienee. Mäyrä on liikuttavan näköinen mönkijä, tuhisee ja maiskuttelee tonkiessaan. Siitä tulee väkisinkin mieleen pieni kotipossu, ja onhan sen toinen nimikin metsäsika.

Muistuu mieleeni 70-luvulta pari kohtaamista. Vantaalla metsäpolulla tapasin emohirven vasoineen. Emo oli aivan raivona, se koki minut uhkana lapselleen. Kiipesin lähellä olevan, huojuvan halkopinon päälle, ja siinä sitten tuijotimme toisiamme muutaman kymmenen sentin etäisyydeltä, mylvivä hirvi ja tutiseva minä. Pino rutisi ja odotin sen romahtavan millä hetkellä hyvänsä. Tilanne kesti kymmenisen minuuttia. Sitten emo käänsi selkänsä, muljautti vielä kerran ja verkkaisesti lönti pois.

Nyt kun joudun käyttämään ulkona liikkuessani pyörätuolia, kaipaan eniten metsässä vaeltamista. Tutkailen luonnon menoa ruohonjuuritasolta: pienen karvaisen toukan reissua tien yli, muurahaisten uurasta touhuamista, värikkään koppakuoriaisen mönkimistä tai kastemadon joutumista mustavariksen ateriaksi.
 

Ritva Kallinen

Karhumainen kohtaaminen 

Olimme tulossa autolla kotiin elokuussa 2004 hiljaista hiekkatietä pitkin. Kello oli jotain kymmenen paikkeilla aamulla. Yks kaks edessämme tiellä oli karhu, noin 20 metrin päässä meistä se nousi takajaloilleen, juoksi sitten tien toiselle puolelle metsään. 

Sieltä se teki hyökkäyksiä meitä kohti, ähisi ja puhisi.  Hetken päästä tien ylitti kaksi pentukarhua. Niistähän se tietysti oli huolissaan.

Kun lähdimme hiljakseen jatkamaan matkaa, emokarhu juoksi pitkän matkaa automme perässä.  Meidän onnemme, että olimme autolla liikkeellä!  Sain emokarhusta kuvankin auton ikkunan läpi, se oli noin 25 metrin päässä metsässä.

Eija Hokkanen

Näätä ja supikoira 

Kävelin koirani kanssa verkkaisesti metsän reunassa., niin kuin melkein jokaisena päivänä. Yhtäkkiä koirakaverini pysähtyi kuin seinään. Katsahti minua ikäänkuin sanoakseen, että nyt ollaan hiirenhiljaa.

Olimme paikallaan, kuin patsaat, kun näätäemo vei pientä poikastaan johonkin. Ihana näytelmä. Näätä meni pienen matkan ensin, odotti sitten ja katsoi äidillisesti poikastaan, joka tulla jolkotteli perässä.  Siinä me ihailimme, koirani ja minä, kaunista luontonäytelmää. Hetki oli  upea. 

Toinen mieleenpainuva hetki oli, kun supikoiran pentu oli tullut meidän autokatokseen. Emo oli siinä ihan lähellä ja maanitteli poikastaan kauemmas.Poikanen oli kyllä päättänyt ensin tutkia, minkämerkkinen auto näillä ihmisillä nyt olikaan.

Poikanen heitti monta kieppiä ja leikki sellaista spurttijuoksuleikkiä ihan siinä minun silmieni edessä. Katselin tätä näytelmää keittiön ikkunasta. Minun rakas kissani, joka on jo eläinten taivaassa, hyppäsi pöydälle ottamaan selvää,mitähän se äiti nyt oikein näkee. Kissan ilme oli paljon puhuva. Ensin selkä köyryyn, karvat pörrölleen ja jähmettyneenä kissani katseli pientä poikasta, joka leikki oikein nuoruuden innolla.Kissa oli sitä mieltä, että tätä täytyy nähdä lisää. Siinä me kaikki ikkunan läpi tuijotimme kaunista eläintä. 

Luonto on täynnä mitä kauniimpia asioita.
Ritva Haqvist

Savonlinnan susi

Asuin nuorena flikkana lähellä Savonlinnaa ja pyöräilin usein sinne n. 15 km matkan vanhempaa siskoani tapaamaan. Varhain eräänä kesäaamuna lähdin polkemaan kohti Savonlinnaa tuliaiskassini pyöräntarakalla.

Maantien toisella puolella kasvoi metsää aivan tienvarteen saakka. Tuntui mukavalta pyöräillä, autoliikennettä tuskin nimeksikään ja aamu oli kasteen raikas, mikäs oli pyöräillessä. 

Sitten näin silmänurkassani metsän puolella liikettä, jotakin harmaata vilahteli pensaiden välissä ja sieltä se tuli suoraan kohden. Olin aivan varma, että se oli susi, joka juosta jolkutteli metsästä. Tuntui kuin olisin suorastaan halvaantunut niin kovasti säikähdin tuota kieltään roikottavaa oliota, mutta sitten sai polkupyöräni kyytiä.

Tuliaiskassi lensi tielle, mutta en ehtinyt sitä suremaan, koska tuo otus kiihdytti myös vauhtia seuraten minua metsänreunassa juosten. Olisin varmaankin voittanut Ranskan ympäriajot, sillä kauhu antoi pyörälleni siivet.

Vihdoin kuulin auton hurinaa ja muutaman auton letka ajeli kohti Savonlinnaa. Vilkaisin metsänreunaan ja otusta ei enää näkynyt. Poljin vielä kappaleen matkaa, siihen kohtaa missä metsä loppui.

Hyppäsin pyörän päältä ja vapisin niin rajusti, että luulin hajoavani kappaleiksi. Talutin pyörääni varmaan kilometrin pystymättä ajamaan, koska jalkani olivat täysin hyytelönä. Siskoni luona kerroin tapahtuneesta ja minulle vakuuteltiin otuksen varmaankin olleen koiran.

Mutta seuraavalla viikolla paikallisessa lehdessä oli juttu, jossa kerrottiin suden liikuskelleen lähimaastossa. Siihen jäi pyöräilyt Savonlinnan suuntaan ja olin onnellinen että selvisin niin vähällä.

Katriina Koskinen

Rusakko kuopii

Lähdin taas, kuten niin monena muunakin aamuna, pienen koirani kanssa aamulenkille. Eipä tarvinnut kovin pitkään mennä, kun huomasin talon nurkalla rusakon. Se kaapi rauta-aidan takana mullakkoa vimmatusti päästäkseen talon pihaan.

Siinä lensi niin multa kuin ruohokin, mutta ei onnistunut rusakon aikeet. Hetken emmittyään elukka päätti lopettaa toivottomalta tuntuvan tehtävän ja luikki edestämme mahtavin loikin kohti parempia maisemia.

Mutta voi ihme sitä vauhtia, loikan pituutta! Meistä ohi päästyään rusakko vilkaisi taakseen, josko oli saanut seuraa nelijalkaisesta, valkoisesta, bichon-pojastamme. Mutta ei, ei onnistunut sekään. Siispä rusakko jatkoi vikkelää matkantekoaan näkymättömiin. Minulle maittoi nauru.

Merja Junkkarinen

Ylpeä saukko                    

Kesällä 2009 olin palstallani Kainuussa kesä-heinäkuun vaihteessa. Tarkoitukseni oli raivata ja kylvää metsää. Ensin pystytin tukikohtani sotilasteltan ja muut tarvikkeet paikoilleen. Katselin ympärilleni tonttia. Olivat hirvet syöneet männyn taimia näemmä. Ja ilokseni oli otettu käyttöön puuceen oven päälle asentamani pesäpönttö, joku kaunisääninen laulajatar sitä asusti.

En tuntenu kun en ole enne nähny. Hän tuli joka aamu teltan päälle sit lauleleen 4 aikaan aamulla. Ja konserttia jatkui pitkin päivää. Kauhean arka oli kun hiljaisessa erämaassa tulee joku vieras häiritteen. Hiljainen kosken kohina kuulu alapuolelta, kun tää laulajatar ei ollut äänessä.

Oli ensimmäinen kerta kun käytin raivaussahaa. Se ei ollukaan mikään niin helppo temppu 70-vuotiaalle. Perjantain lähin taimikon raivaukseen koivuvesoista, jotta havuni saisivat kasvutilaa ja valoa.

Touhusin muutaman tunnin siinä lämmössä. Tämän tästä oli pakko istua rojahtaa ja  "huilata": kovin puhallutti ja voimat hukassa. Jopa niin, että oli pakko jättää vehje niille sijoilleen, kun en jaksanu enää teltalle kantaa.

Itse raahauduin ja laitoin tukevan aterian ja oikaisin telttavuoteelleni. Heräsin vasta aamulla kun oli konsertti aloitettu taas. Aamupala ja kahvit laitoin ja otin lääkkeeni. Lähdin sit noin klo 9 aikoihin hakemaan vehjettäni,Kameran mukaan jos on kuvattavaa, ylitin juuri koskella siltaa ja tutkin mitä kauniita perhosia on siinä metsätien varressa.

Syrjäsilmällä näin oikealta jotain isoa ja tummaa tulevan koskivarren pusikosta. Ällistyin mahdottomasti, onks se karhun pentu?

Ei ollu vaan saukkohan se ylpeenä hiljakseen meni tien poikki vasemmalla joen latvojen suuntaan edestäni 5 metrin päästä. Eikä morjestanu.

Eväkään mul ei värähtäny kun olin niin hämmästyny kulkijasta. Sillä ei ollut mikään kiire, mitäs sitä kotonaan hosumaan. 

Löysin sit teltaltani noin 150 m päästä hänen mäenlaskupaikkansa koskeen sammalikosta. Oli ihan selvä, suora polku mäestä, joka loppui koskeen.

Et tämmösii naapurei mul on, on siellä muitakin mm sika-nautapurkki varkai sängyn alta ja voin syöjii samasta paikasta suojasta. Jutellaa toiste. Moro ! 

Vanha Kurvari