Keväiseen lukijoiden kirjoituskilpailuun saapui satoja, koskettavia tarinoita ja valokuvia suomenhevosista. Tässä parhaimmisto.

Lukijoiden kuvia:

Pentti O. Jeskanen

Marianne Ahtola

Katri Aarni

Katri Aarni

Paula Kaunismäki

Airi Bergius

Seija Näärämäki

Helena Tuuri

Toni Väisänen

Lukijoiden tarinoita ja kuvia:

 

Ruuna-Jaska, Suomen nopein

Kokeilin kerran uteliaisuuttani veljeni ravikärryjä. Mutta en vielä ollut varsinaisesti yrittänyt kokeilla, miten lujaa niillä voisi ajaa.

Heinolassa oli raviradalla kilpailut, jonne menimme veljeni kanssa katsomaan. Oli vuosi 1948, talvi ja luminen ravirata aurattu huolella. Miesten kuuma sarja oli ohi ja on naisten sarjan vuoro. Silloin joku mies huutaa kovalla äänellä:

”Onks täällä naista, joka ajais mun hevosta, kun mun naiseni ei tullutkaan!”

Veljeni huutaa vastaan:

”Täällä on tyttö, jonka käsissä hevonen pysyy!”

Ja samassa hän jo nosti minut kainaloista ravikärryille.

Hevonen oli nimeltään Jaska, jota kutsuttiin Ruuna-Jaskaksi. Se oli juuri voittanut miesten kuuman sarjan ylivoimaisesti ja oli tarkoitus, että tasoituksen vuoksi se lähtisi 50 metriä myöhemmin kuin toiset.

Läiskäytin Jaskaa piiskalla ja se oli vähällä ampaista laukkaan, joten jouduin melkein pysäyttämään sen. Mutta sitten sitä mentiinkin kaviot leiskuen, mustat pitkät hiukseni vain hulmusivat ja huusin, että antakaa tietä. Toiset ravaajat eivät kuitenkaan väistäneet ja jouduin ohittamaan heidät vasemmalta lumipenkan kautta. Mutta Jaska meni lujaa ja jätti toiset taakseen ja saavuimme maaliin 50 metriä ennen toisia.

Minulle hurrattiin ja imatralainen Jaskan isäntä yritti suudella minua, mutta ei siinä onnistunut. Se oli ensimmäinen kolmesta voitostani ravikilpailuissa.

Myöhemmin kuulin, että Ruuna-Jaska oli samana vuonna voittanut Suomen mestaruuden.

En muista kuitenkaan, missä päin Suomea se oli tapahtunut.

83-vuotias leskiemäntä Heinolasta

Hurra ja Poika

Suomenhevonen oli tavallisin juhta pelloillamme ja teillämme, kun sotakorvaukset oli maksettu syksyllä 1952. Sitä ennen useimmissa maataloissa ei edes uneksittu muunlaisesta vetopelistä. Vahvarakenteisella suomenhevosella muokattiin pellot, siirrettiin puutavara metsästä ja hoidettiin lähes kaikki lyhyempien matkojen tavaraliikenne koko maassa.

Satakunnassa Kokemäellä, Kuurolan kylässä tätini maatilalla oli kaksi hevosta, nuorempi ruuna Hurra ja vanhempi, harmaapartainen Poika. Molemmat ruunat olivat luonteeltaan rauhallisia ja säyseitä puurtajia. Poika paljon kokeneena ja eturaajoistaan jo vähän kankeana sotaveteraanina suhtautui moneen asiaan huokaillen, melkeinpä alistuneen tuntuisesti.

Yhteistä molemmille hevosille oli niiden luotettavuus. Pienen tutustumisen jälkeen niitä voivat lähestyä lapsetkin täysin turvallisesti. Niitä sai kosketella, kulkea vatsan alta ja kiertää takaa tai edestä. Leipäpalaa tai porkkanaa hamusivat molemmat lähestyjän käsistä tai taskuista, toisinaan siinä onnistuen.

Pojalla oli omat tapansa ja sitä osasi parhaiten ohjastaa pitkään talossa työskennellyt isäntärenki, ja näin tehtävät jakaantuivatkin silloin, kun molemmat hevoset olivat käytössä. Hurra nuorempana ja notkeampana sai minut usein isännäkseen, kaikenlaisiin pikku askareisiin.

Vaikka itsekin olin vasta alun toisella kymmenellä, yhdessä me teimme monenlaisia pelto- ja kuljetustöitä. Keväinen kyntötyö tehtiin aina kahdella hevosella, ja silloin Poika ja Hurra olivat parivaljakkona auran edessä ja sarvissa ohjaili isäntärenki. Kynnöspellon muokkaus rullaäkeellä ja lopuksi piikkiäkeellä rikkaruohojen juuriston poistamiseksi tehtiin yhdellä hevosella. Tässä tehtävässä minä ja Hurra saimme toteuttaa itseämme.

Tuntui miehekkäältä seisoa tukevassa haara–asennossa äkeen päällä ja kehotella hevosta käännöksissä sarkojen päissä. Rullaäkeen kiskominen oli hevoselle melko kevyttä työtä, mutta piikkiäes vaati jo paljon enemmän voimaa. Lisäksi piikkiäkeen päälle nostettiin aina pari isoa kiveä lisäpainoksi, että piikit painuisivat tehokkaammin muokattuun tuoksuvaan multaan, ja näin tuhoaisivat mahdollisimman paljon viljan kasvua haittaavia rikkaruohon juuria. Siinä sitä mennä keikuteltiin puulavaisen piikkiäkeen päällä jalat tukevasti kahden ison kiven välissä, usein pienen laulunpätkän säestämänä:

”Minä Kievarin Kirstistä laulan vain, koska taida en minä muuta. Sillä Kirsti se silmiään vilkuittain mulle kylmästi nyrpisti suuta. Kaunis kuin kukka, musta kutri tukka, Kirstiin ken katsoo, sen heti perii hukka. Tosin Kirsti se Kievarin Kirsti, oli kaunis ja kukkea niin. Mutta liianpa aikaisin joutui se Kirsti Kulmalan Kievariin. Kievarin Kirsti, Kievarin Kirsti, se herranterttu. Tili tali, tili tali, tili tali, tillan...”

Iltamyöhään työpäivän päätteeksi hevoset piti isännän määräyksestä viedä laitumelle syömään ja lepäämään. Laidunhakaan oli matkaa parisen kilometriä, ja tuohon alueeseen kuului myös pieni metsikkö, jonka suojassa hevoset mielellään lepäilivät syötyään itsensä kylläisiksi tuoretta heinää. Isännän mielestä laidunmatka olisi pitänyt tehdä aina hevosia taluttaen, sillä hän katsoi, että hevoset olivat päivän työnsä tehneet, ja ansaitsivat rauhallisen jaloittelun ilman valjaita lepopaikkaansa. Mutta pojat ovat poikia ja kiusaus oli suuri päästä tekemään se ratsain. Niinpä tällä kertaa otettiin vähän omia vapauksia ja päätettiin nuoremman veljeni kanssa ratsastaa hevoset laitumelle.

Tallilla riisuimme valjaat hevosilta. Ainoastaan päitset ja riimunarut jäivät varusteiksi. Hurra ja Poika talutettiin riihitien alkupäässä olevan heinäladon edustalle. Heinäladossa täytimme kaksi kangassäkkiä kuivilla heinillä. Sidoimme säkkien päihin vahvat narut, kiinnitettäväksi hevosten vatsojen alta satulavöiksi. Säkit hevosten selkään ja narut kiinni. Läheisen halkopinon päältä ponnistaen hyppäsimme hevosten selkään, ja ei kun menoksi.

Ensin heinillä täytetyt säkit tuntuivat oikein hyviltä satuloilta, ja hevoset kulkivat käyntiä rinnakkain, kunnes meihin poikiin iski kilpailuhenki. Päätimme koettaa, kumpi olisi ensin laidunhaalla. Hevoset yllytettiin ensi hiljaiseen raviin ja sitten laukkaan. Vauhti kiihtyi, vaikka eläimet olivat tehneet täyden työpäivän ja olivat varmasti väsyksissä.

Suomenhevonen on vain niin tottelevainen, että se tekee kaikkensa ihmisen eteen.

Satulavarustus oli kuitenkin niin vajavainen, ettei se kestänyt paikallaan, vaan valui nopeasti hevosten kylkiä pitkin alas. Poika, jolla oli jo kankeat etujalat, kompuroi epätasaisella riihitiellä ja oli vaipua polvilleen, päästen kuitenkin juuri ja juuri takaisin laukkaan. Veljeni ei osannut varoa, eikä pitänyt hevosen harjaksista riittävän tukevasti kiinni, vaan putosi Pojan selästä sen olan yli suoraan etujalkoihin, ja oli karvan varassa, että hevonen pystyi väistämään takakavioillaan iskemästä hänen päähänsä. Vain muutama mustelma ja pikku nirhamia jäi muistoksi ympäri kehoa. Päätimme olla tapauksesta vaiti, koska mitään vakavampaa ei ollut sattunut.

Metsälaidun oli hevosille mieluinen paikka lämpiminä kesäöinä, puiden ja pensaiden varjossa makaillen. Vain hyönteiset olivat niiden kiusana, mutta niitäkin vastaan ihminen oli keksinyt luonnon mukaisen suojan. Hevosten vatsan aluset siveltiin tervan tuoksuisella voiteella, joka suojasi niitä pahimmilta purijoilta.

Kaviot vaativat myös oman hoitonsa, ja niitä vuoltiin ja voideltiin säännöllisesti kengityksen yhteydessä. Tämän työn suoritti kylän seppä, joka oli erikoistunut myös tähän tehtävään, monen muun erikoisosaamisensa lisäksi. Meidän poikien mielestä kylän seppä osasi lähes kaikkea. Sepän pajassa tuoksui hyvältä. Raudan, tervan, vaseliinin ja ahjosta tupruttavan savun tuoksu oli imeytynyt pajan seiniin niin, että siellä tuoksui aina samalta, vaikka paja olisi ollut hiljainenkin illan hämärtyessä.

Hevostallissakin tuoksui hyvältä. Valjasnahan, hevosen hien ja heinien tuoksu sekoittuneena tervan tuoksuun, oli imeytynyt tallin seiniin ja jokaiseen koloon niin pysyvästi, ettei se lähtenyt kevätpesuissakaan pois, vaan kuului kuin luonnostaan leijumaan tallin atmosfääriin.

Heinänteon aikana minulla, pikkurengillä, oli monenlaisia kevyempiä tehtäviä, kuten heinäseipäiden kuljetusta seivässuulista pellolle, sekä niiden jako tasavälein sarkoja pitkin. Hurra oli niin tottunut tähänkin työhön, että osasi ilman eri kehotusta hidastaa käyntiään jokaisen pudotuspaikan kohdalla. Yhteistyö hevosvetoisella heinäharavalla kuului myös minun ja Hurran tehtäviin. Tässäkin työssä se tiesi, mikä oli sopiva kävelyvauhti, hidastaen sopivasti karreiden kohdalla, jolloin piti polkaista haravan piikit ylös heinien jättämiseksi karreeseen. Näin saatiin aikaiseksi tasainen rivi heinäkarreita nostettavaksi seipäille.

Suomenhevosen luottamuksen sai melko nopeasti itselleen, kunhan kohteli sitä rauhallisesti puhutellen ja tarjoten leipäpalan tai jotain muuta hyvää aina lähestyessään sitä ja pyytäessään siltä palveluksia. Taputtelu ja harjaaminen olivat sille mieluisia. Sitä puhutellessaan se kuunteli tarkkaavaisesti, millä äänensävyllä sitä puhutteli. Se höristi korviaan, ja ne liikkuivat aina vuorollaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Kehuen ja taputellen sitä, sen alahuuli liikkui hyväksyvästi, ikään kuin myötäillen puhujan sanoja.

”Nii`in, ahkera ja nöyräkin olen kyllä. Enkä vaadi paljon. Kunhan saan hyvää tuoretta apetta ja raikasta vettä palan painikkeeksi, niin jaksan kyllä pitkiäkin päiviä, jos tarvitaan. Enkä paljon välitä, vaikka ruunasitte minut, hoh hoijaa, siitäkin on jo aikaa vaikka kuinka kauan. Paljon helpompaa on elämä ilman iänikuista tamman kaipuuta.”

”Yhtään en häiriinny, vaikka tuo naapurin Sirkka rouskuttaa viereisellä laitumella, ja käy härnäämässä iänikuisilla keimailuillaan aidan takana. Hörisee ja heiluttaa harjaansa. Pyörittää silmiään ja hirnua kiljahtelee tuon tuosta, ravaten ympäriinsä. No, onhan sillä kauniin ruskea turkki ja vaaleat pitkät kiharat, ei siinä moittimista. Mutta silti, minun puolestani saa pyöriä miten lystää, minulle riittää vihreä hyvän makuinen apila ja raikas vesi, niin ja arvokas hyvä kohtelu. Sillä minä pärjään vaikka maailman tappiin."

"Onhan se tuo Poikakin pärjännyt. Pitkän sotareissun tehneenä se täällä vielä täyttää paikkansa vanhalla rutiinilla. On tyytyväinen päästessään takaisin vanhaan kotiinsa, vaikka nälkäisenä ja lopen väsyneenä. Pienistä se ei enää säikähtele, sen verran oli kuullut tykkien ja muiden konetuliaseiden rytinää rintamalla, vetäessään raskaita tykkejä ja muonakuormia eturintamaan. Joitakin arpia näkyy jaloissa ja säkän vieressä oikealla puolella olevan. Hyvin ovat kuitenkin parantuneet. Mielellään se kuitenkin vielä työskentelee voimiensa mukaan. Sitkeä kaveri.”

Näin se Hurra varmaan olisi puhellut, jos ihminen sen puhetta olisi ymmärtänyt. Ja miksei olisi ymmärtänyt, kun olisi antanut mielikuvituksensa vain lentää sen huulien liikkeen ja pään nyökytyksen myötä. Ja miksi ei olisi antanut, senhän tunsi ihan selvästi, että näin se haastoi.

Hurraa ja Poikaa muisteli

Jaakko Nurmi Turusta

Hymy-Esteri

Lapsuuteni kotikartanossa oli karjaa ja paljon hevosia. Sota-aikana palvelukseen vietiin kolme hyvää ruunahevosta. Tammat saivat jäädä kotiin, koska ne olivat tiineitä.

Kesäisin meillä oli aina kaksi varsaa, jotka seurasivat emoja peltotöihinkin. Varsat syntyivät aina varhaiskeväällä ja olivat sitten mukana jo äestämistöissä pellolla. Kun kesäloma alkoi, me lapsetkin olimme mukana äestämässä ja kylvämässä ruispeltoa.

Meillä oli Pirkko-niminen pienikokoinen tamma, joka oli myös saanut varsan. Emonsa mukaan sekin oli hyvin pienikokoinen ja siksi me hemmottelimme sitä. Pikkusiskoni antoi sille nimeksi Hymy-Esteri.

Minä sain äestää Pirkolla. Kun olin saanut sen äkeen eteen, se ei liikahtanutkaan eteenpäin. Huusin veljelleni: “ Pirkko pinnaa eikä tahdo vetää”. Yhtäkkiä Pirkko heittäytyi maahan ja kuoli. Kutsuimme eläinlääkärin tarkastamaan kuolinsyytä.

Minä olin ainoa, joka pystyin kertomaan viimeisten tuntien vaiheet. Pirkko oli lieassa rannalla, kun veimme sen varsan, Hymy-Esterin, toisen varsan kanssa uimaan. Pirkko-emo, joka oli kovasti varsansa perään, hätääntyi, kun kadotti lapseensa näköyhteyden. Se oli varmaan yrittänyt katseella etsiä sitä, koska kiersi ympyrää liekansa kanssa. Lopulta lieka kiertyi niin tiukkaan, että Pirkko kaatui vieressä olevan teräväsärmäisen kivikasan päälle ja katkaisi yhden kylkiluun.

Lääkärintarkastuksessa selvisi, että hevosella oli yksi kylkiluu poikki, ja se oli painanut keuhkopussia. Olin ratsastanut Pirkolla kaatumisen jälkeen, kun vein sitä. Enhän tiennyt, että kaatuessaan se oli loukkaantunut. Ratsastus oli varmaan ollut hirveän tuskallista ja kohtalokastakin. En pysty koskaan unohtamaan tapausta.

Hymy-Esteriä piti nyt hoitaa itse, koska vieraat tammat eivät sitä hyväksyneet. Lääkäri neuvoi, miten lehmänmaito piti laimentaa ja juottaa varsaa tuttipullosta. Niinpä Hymy-Esteri oppi kulkemaan ihmisten perässä.

Koska oli sota-aika, meilläkin, isossa talossa, oli paljon evakkoja. Kerran Hymy-Esteri käveli avonaisesta pääovesta sisään ja suoraan erään huoneen perälle, missä oli valtavan suuri peili. Varsa näki edessään toisen varsan ja painoi turpansa peiliin. Sitten se kääntyi ympäri ja käveli takaisin ulos meidän käskystämme. Onneksi se ei jättänyt munkkikasaa lattialle.

Onni sodassa

Loppusodan aikana piti luovuttaa vielä yksi hevonen ja tietysti juuri minun rakkain hevoseni, Onni, vietiin. Itse vein sen käsi kaulanarussa pyörällä ajaen sovittuun paikkaan Heinolan rautatieasemalle 18 kilometrin matkan. Olin noin 14-vuotias.

Asemalla itkin lohduttomasti ja silitin sen vaaleata harjaa, kunnes se tultiin noutamaan pois.

Muutaman kuukauden kuluttua kotiini soitettiin ja pyydettiin noutamaan Onni takaisin Heinolan rautatieasemalta, sillä sota oli loppunut.

Taas lähdin pyörällä ajamaan 18 kilometriä, nyt riemuissani, ja siellä Onni odotti minua asemalla. Alkoi paluumatka, mutta Onni oli sodassa kokenut kovia, ja se pelkäsi autoja, joita alkoi ilmestyä maanteille yhä enemmän.

Noin kilometri ennen kotia Onnin korvat kääntyivät eteenpäin ja se oli vähällä lähteä laukkaamaan. Sain hädin tuskin pidettyä sen narussa ja ajettua perässä. Kotimäellä se hirnahti, että eikö kukaan tule vastaan.

Voi sitä ilonpäivää!

Kaija Parikka, Heinola

Pilkku – kahden isännän hevonen

Olen maanviljelijän tytär Pohjanmaalta. Kotonani oli suomenhevonen, jonka Isäni omisti yhdessä veljensä kanssa. Kummalla oli omat tilat ja hevosen käyttö vuoroin. Tallipaikka oli vuoden kerralla yhden luona.

Muistan lämmöllä ruskeaa hevosta, jolla valkoinen läikkä otsassa ja siitä nimi Pilkku. Se oli työhevonen. Se veti kärryjen ja rekien lisäksi kaikkia työkoneita, joita maanviljelyksessä käytettiin. Se oli rauhallinen ja vähän laiska. Pysähteli kesken ajojen omia aikojaan. Lapsena säälin sitä, kun se kiskoi auraa peltoja kynnettäessä. Hiki valui pitkin kylkiä. Seuraavana oli rulla-äkeen veto, jolla kynnös muokattiin.

Pinta tasattiin piikki-äkeellä ja kylvön päälle "pölkyllä", jotta maa tiivistyi. Kaikkia niitä veti hevonen. Molemmat omistajat käyttivät hevosta samoihin työvaiheisiin peräjälkeen. Oli siinä hevosella töitä!

Me lapset olimme mukana peltotöissäkin, sitä mukaa kun kasvoimme. Muistan kun lämpimänä kevätpäivänä äestin Pilkulla ja se pysähteli, sain kipeän herätyksen haaveistani, kun löin sääreni äkeen reunaan. Heinät isä kaatoi hevosen vetämällä niittokoneella.

Syntyi saran pituinen luoko, joka kuivuttua koottiin isopyöräisellä heinäharavalla hevosen vetämänä. Heinät kerääntyivät haravan piikkien sisään, ja kun se oli täynnä, nostettiin piikit ylös ja kasa jäi siihen. Kasoista heinä pantiin seipäille. Samalla koneella leikattiin myös viljat, paitsi siihen laitettiin terän jatkoksi siipi, jolle korret kerääntyi. Kun oli lyhteen verran korsia, siipi kallistettiin jättäen viljan maahan. Siitä me otettiin kourallinen korsia, josta tehtiin side, jolla lyhde sidottiin. Osaisin sen vieläkin tehdä! Perunan istutukseen Isä ajoi vaot auralla.

Vuorollaan Isä kuskasi meijeriin maidot lähitaloista. Hevosen vetämillä kumipyöräkärryillä kuljetettiin tonkat 2 kilometrin matka. Me lapset pääsimme usein mukaan. Talvella oli tukki- ja polttopuiden ajoa kaksiosaisella reellä. Oli hauska olla kannoilla kyydissä!

Isäni oli kengitysseppä, joka hoiti, maksua vastaan, lähiseudun hevosten kengityksen pajassaan. Pyöritimme lietsoa Isälle, että ahjossa pysyi tuli. Muistan voimakkaan haju, joka syntyi, kun kuumaa rautakenkää sovitettiin hevosen kavioon. Myös kilkatus, kun Isä takoi kenkää sopivaksi, on elävänä mielessä. Jotkut hevoset olivat rauhattomia ja äksyjä ja pelkäsin niiden potkaisevan Isää. En muista, että olisi sattunut tapaturmaa. Isä osasi käsitellä hevosia rauhoittavasti.

Sodan aikana isä kuskasi hevosella ruokaa etulinjan sotilaille. Joitakin kovin jännittäviä tilanteita hän kertoi meille. Hevosillekin se oli ollut pahaa rääkkiä Lienee olleet suomenhevosia nekin.

"Hevoshullua" ei minusta tullut, mutta Pilkku on minun elämäni hevonen.

Isän tyttö

Hevoset – monessa tärkeät

Elin lapsuuttani viisikymmenluvulla maalaistalossa itärajan tuntumassa. Kotitilamme peltoja olivat viljelleet ennen pappaa ja isääni jo useammat sukupolvet.

Lapsuuteni aikaan samassa taloudessa asuivat vanhempi ja nuorempi sukupolvi yhdessä. Meillä ruokapöytään katettiin seitsemän lautasta. Oli mamma ja pappa, isäni, kaupungista nuorikko äitini, sisareni, minä ja vielä lisäksi serkkuni. Meitä lapsia oli kolme tyttöä, minä vanhimpana. Kuulin usein lähinnä vieraiden pahoitelleen, miksei meille ollut poikia siunaantunut, tyttöjä vain. Siihen aikaan oltiin sitä mieltä, että pojasta vain olisi ollut talon jatkajaksi. Isäni oli sellainen, ison talon poika ja tilan jatkaja.

Meille lapsille oli turvallista ja mukavaa elää kahden sukupolven perheessä, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt sen aiheuttaneen monenlaista kitkaa ja venymistä perheen jäsenten kesken.

Eläimiä oli navetassa aikamoinen kirjo. Tietysti tuotantoeläimet lehmät olivat tärkeitä, mutta kaikkein tärkeimmät, ainakin isälleni ja papalleni, olivat hevoset. Hevosia oli yleensä kaksi kerrallaan ja kesällä useimmiten syntyi vielä tammalle varsa.

Pikkuisesta varsasta tuli kaikkien lemmikki. Oriit olivat meillä harvinaisempia, mutta ruunia oli. Meillä lapsilla oli nimikkoja ja muistan itselläni sellaisen olleen ruuna Säväys. Oriit olivat vaikeampia työhevosina, kun niillä oli kovempi” luonto”.

Pappani kävi ahkerasti hevosmarkkinoilla, ja kerran oli kotiin tultaessa ohjaksissa musta ori, Huima nimeltään. Pappa esitteli pihamaalla upeaa hevosta isälleni ja naapurin isännille, jotka olivat tulleet uutta hankintaa katsastamaan. Seuraavana aamuna odottivat peltotyöt ja Huima valjastettiin pehmityskoneen eteen. Kaikki onnistui siihen asti hyvin, kunnes Huima päätti, ettei se ota sellaista työtä vastaan ja nousi kaikessa komeudessaan takajaloilleen ja papalla oli täysi työ saada hevonen rauhoittumaan. Naisväki pelkäsi ja kauhisteli pihamaalta katsoen vaarallista tilannetta ja niin siinä kävi, että Huima pääsi taas markkinoille.

Hevosia löytyi kylässämme jokaisesta maalaistalon tallista ja niistä pidettiin hyvää huolta, sillä kaikki raskaimmat peltotyöt vaativat hevosen voimia. Hevonen valjastettiin varmasti joka arkipäivä työhön jonkun työkoneen tai reen eteen talvella. Lehmistä lypsetty maito kuljetettiin aamuisin maitotonkissa asemalle, josta se junalla matkasi edelleen meijeriin ja siitä kauppoihin myytäväksi.

Kauppa-asioiden hoito ei myöskään onnistunut ilman hevosta tai olisi ollut tosi vaikeaa, sillä matkaa oli kaksi kilometriä järven yli kapeaa siltaa pitkin kävellen ja hevosen kanssa matkaa kertyi noin seitsemän kilometriä. Silta, jonka yli pääsi hevosella ajamaan, rakennettiin vasta viisikymmenluvun lopulla. Sitä ennen oli tyytyminen talvella jäätiehen ja kesällä mutkaiseen kärrypolkuun, juuri hevosella ajettavaan.

Kauppoja oli maalaiskylissä siihen aikaan useampia ja meidänkin kylässä niitä oli kolme. Sen aikaiset kyläkaupat olivat pieniä tavarataloja ja niistä sai kaiken aina lannoitteista nailonsukkiin. Kaupan takapihalla oli hevosten ”parkkipaikat”, jossa ne odottivat ostosten tekijöitä heinäpussi turpansa alla. Hevosille sellaiset kauppareissut olivat niitä hauskempia tehtäviä, kun kotimatkalla saivat usein pistää raviksi, jos isäni oli ohjaksissa.

Hevosia tarvittiin lähes kaikkiin töihin. Työkoneet niiden takana vaihtuivat riippuen siitä, mikä vuodenaika oli ja mitä työtä piti milloinkin tehdä. Keväällä kylvettiin pellot, kesällä korjattiin heinät talven varalle, elokuussa niitettiin viljat ja kuormat kulkivat puimakoneen vierelle, josta ne ahdettiin koneen nieluun ja sitä kautta tähkäpäät erottuivat jyviksi juuttisäkkeihin. Meidänkin puimalan hirsiseinistä on luettavissa vielä tänä päivänä ”kirjanpitoa” viljakuormien lukumäärästä, kuin sadon runsaudesta tai vähyydestä.

Viljojen talteen oton jälkeen hevosia tarvittiin taas kyntöaurojen eteen ja talvella olivat hevoset ne, jotka raskaassa lumessa vetivät tukkikuormia tien varteen ostajaa odottamaan.

Myöhäisillan tunteina pistäytyi isä tuvan ovesta ulos ja suuntasi askeleensa talliin, kurkistamaan, oliko siellä kaikki hyvin. Saattoipa silitellä ystävänsä turpaa ja sanoa jonkun lämpimän sanan kiitokseksi. Murheenkin hetkellä oli hevonen se, jolle oli helppoa puhella.

Isäni oli ravimies ja hevosia hankittaessa katsoi tarkasti kantakirjat huolellisesti olisiko toiveita juoksijasta. Isän viimeinen ravuri oli oman tallin kasvatti ja tuotti hänelle sekä meille muillekin iloa ja jännitystä. Paikkakunnallemme rakennettiin uusi ravirata ja isällä oli kova halu saada pitkän tauon jälkeen vihdoin oma hevonen radalle.

Raskaan työpäivän jälkeen isä ikään kuin nuortui valjastaessaan hevosta ajoon valmentaakseen sitä kesäisiin ravikoitoksiin.

Valmentaminen tuotti tulosta ja saimme jännittää muutaman vuoden läheisillä raviradoilla, kun isäni ja hänen hevosensa ottivat monta palkintosijaa. Kaikki se menestys, jota isä viimeisen hevosensa kanssa sai, toi hänelle tyydytystä ja varmisti hänen hevosmiestaitonsa saada hyvästä suomenhevosesta myös juoksija.

Tämä viimeinen hyvä työhevonen ja ravikilpailuissakin pärjännyt synnytti vielä kevään kynnyksellä varsan, jonka isäni lahjoitti sisarelleni ylioppilaslahjaksi. Siitä varsasta alkoi sisareni monikymmenvuotinen hevosharrastus, joka jatkuu yhä jo ainakin kolmannessa polvessa.

Omaan elämääni eivät hevoset enää kuulu kuin siten, että lämmin ailahdus tuntuu sydämessä, kun näen kesäisillä pelloilla hevosäitejä varsoineen.

Pirjo Puranen, Joutseno

Työhevosemme Louhi

”No, mitäpä Luupäälle?”

Kevyt taputus työkaverin leveään otsaluuhun, taskusta muutama leivänpala mielialan kohennukseksi ja kuolaimien sujauttaminen suuhun; niin alkoi kesäinen työpäivä 50-luvulla. Yhden hevosen tilalla työt olivat vaihtelevia, raskaimpana niittokoneen kiskominen. Kyntöhommista useimmiten selvittiin talkoohevosen avustuksella tai vuokratraktorilla.

Louhi-tamma oli omalla tavallaan ylpeä. Jos sen arvion mukaan kuormaa alkoi olla jo riittävästi ja suitset olivat vapaana, ajomiehen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä niitä kohti, niin hevonen ryntäsi täyttämään omaa osuuttaan. Jos se oli oikein väsynyt, se osasi esittää toiveensa suorastaan liikuttavasti.

Kerran olin jäänyt helteisen heinäntekopäivän jälkeen kaatamaan huomiseksi luokoa. Vajaan tunnin kuluttua paarmojen piinaama Louhi kääntyi sivuttain, katsoi minua silmiin ja hörähti erikoisella matalalla äänellä. Niittokone jätettiin siihen paikkaan, valjaat irrotettiin ja hevonen juotettiin.

Hevosen luottamus ihmiseen on luja, vaikka se on joutunut mukaan tämän pahimpiinkin mielettömyyksiin. Moni sotaveteraani on ääni värähtäen tunnustanut surreensa eniten hevosten osaa sodan myllerryksissä. Jo ukonilmakin voi olla niille rankka kokemus. Rautaiset kengät ja ulkonevat silmät eivät ole parhaita varusteita. Kerran, kun erittäin voimakas ukonilma lähestyi hitaasti hevosemme laidunta, lähdin hakemaan sitä talliin suojaan. Se kiirehti minua kohti, tuli vierelleni ja yllätti minut täysin; se työnsi päänsä minun kainalooni! Ja niin sitten kuljimme puolen kilometrin matkan tallille salamain, jyrinän ja raesateen läpi. Näky olisi tiellä liikkuvalle ollut hämmästyttävä: mies ja hevonen kulkevat puolijuoksua, hevosen pää miehen kainalossa.

Suomen talvi on hevostallin asukkaalle merkinnyt ennen kaikkea pimeyttä. Pientilan hevonen, joka veti kotipihalle vain oman metsän polttopuukuormat, pääsi talvesta vähemmällä kuin savottahevoset, joiden raaka isäntä saattoi ajaa loppuun ajokkinsa parissa vuodessa.

Juuri ranganajossa tulin tuntemaan Louhen ilmiömäisen ”kartanlukutaidon”. Isäni sairastui vuoteen omaksi kesken ranganajon ja minun oli ruvettava ajamaan puita kotiin lumisesta metsästä, missä risteili ajouria sinne tänne, myös naapurien kasoille. Epäilin, löydänkö oikeat kasat.

Isä neuvoi alueelle tultuani laskemaan suitset löysinä reen päälle ja jättämään suunnistushuolet hevoselle. Ja niin siinä kävi, että Louhi pujotteli urien risteykset ja mutkat omalle työmaalle. Hevosen ”suunnistamisen” perustekijä on ilmeisesti äärimmäisen tarkat havainnot tien reunoista. Jos kuljettiin Louhelle tuttua tietä, se noteerasi pienimmätkin muutokset, kaikkein voimakkaimmin betoniset siltarumpuputket, niille se korskahteli äänekkäästi, samoin vaikuttivat täyssärmäiset uudentuoreet lankunpätkät.

Louhen elämässä oli toki onnellisiakin hetkiä. Näiden parhaasta päästä oli kylpy hikisen työpäivän jälkeen. Aluksi se vähän vierasti kameraa, mutta kun se vietiin pois ja kun juuriharjain ja saippuan voimin lika alkoi lähteä, tamma innostui varsamaiseen läiskytykseen.

Toinen riemun aihe oli alkujaan lähtöisin Keski-Aasian aroilta, missä villihevosten laumat tömistelivät. Sattui käymään niin, että rajanaapurimme laati hevoshakansa samalle kohtaa kuin Louhen aitaus – ja sattui vielä niinkin, että tammat olivat sisaruksia ja molemmilla oli samana kesänä pikkuvarsa. Välissä oleva aita tosin piti ryhmät erillään, mutta kun se ”Keski-Aasian geeni” purkautui esiin, meno oli hurjaa ja jopa ihminenkin ymmärsi miksi hevosella täytyy olla harja.

En varmaan ole yksin väittäessäni, että kaikista eläimen lapsista hevosen varsa on sievin. Louhi oli varmasti samaa mieltä. Sillä itsellään oli kaksi varsaa, toinen kuoli synnytyksessä, toisesta tuli vahva työhevonen.

Peltopaketointi 60-luvulla poisti kannattamatonta maataloutta, kuten tarkoituskin oli. Juuri ne viljelijät, jotka olivat työhevosensa kanssa ylläpitäneet ylituotantoa, siirtyivät traktoriin tai Ruotsiin, ja hevonen saatettiin teurastamon autoon. Isäni yritti järjestää Louhelle muutaman vapaavuoden. Käytännössä yksi eläkevuosi vain toteutui yli 20 vuoden palvelusta työhevosena.

Markus Ala-Heikkilä

Akilles Järvinen, Suomi

Synnyin 1941 pikkutilalle, pari lehmää, lampaita, kanoja, kesäsikakin. Hevosta ei ollut, naapureilta sai "liisattua" voimakoneen peltotöihin. Sitten naapuri hankki nuoremman ja myi isälle entisen käytetyn, joka ei meillä ennen ollut palvellutkaan.

Heppa oli siitä harvinainen, että se oli kastettu tosiaan Akilles Järviseksi, suuren esikuvansa mukaan. Järvinenhän (1905­-1943) oli ollut kuuluisa 10-ottelija, sai olympiahopeaa Amsterdamissa 1928 ja Los Angelesissa 1932 ja vielä EM-hopeaa 400 metrin aidoissa Torinossa 1934. Harvinaista oli tuolloin tuollainen "etunimellinen eläin", mutta kyllä se nimensä tunsi, vaikka se saattoi joskus kivisiä peltoja aatralla kyntäessä tulla usein toisinkin lausuttua!

Tallia ei ollut, vaan Akilles majoitettiin autioksi jääneeseen vanhaan tuparakennukseen, jossa tuli monesti iltaisin käytyä heppaa harjailemassa ja appeen teossa (olkisilppua, ripaus vettä, kaurajauhoa).

Tarina on tosi, joskin tarinan loppu on liian pitkälle "jalostettu". Tuohon aikaan hevosenliha käytettiin enimmäkseen "Kyrömakkaran" valmistukseen, "Tohtorin Erikoinen" oli (ja lienee vieläkin) Lihakunnan (Atria) hienointa metwurstia.

Hän saapui raskain askelin
ja katseli silmin epäilevin,
jos itsensä esitellyt ois,
varmaan sanoen: "tittelit pois,
minä kaveri pitkälärvinen
olen Akilles Järvinen."

Se juhlava oli tilaisuus,
kun tuli taloon työmies uus,
vanhaan tupaan majoittuin,
kun harjaa varovasti suin,
ihan ikään kuin hyvillään
hän olkaani painoi pään.
 
Työtoverina tavallinen
oli Akilles, suomenhevonen,
oppinut aisoihin astumaan
ja joskus työssä kastumaan,
savisella, kivisellä saralla
hiki virtasi, hevosparalla.

Hövelisti työhön moneen
kävi, mutta niittokoneen
kun hän kuuli naapurissa;
kohta polle kadoksissa,
takanurkasta jo haan
sen sokerilla kiinni saan.
 
Kilpa-ajot kerran jäällä,
mutta tällä hyväkkäällä
ei vain riitä voitontahto,
aatoksensa olla mahto:
liikaa laukka nuorempien,
ravaamallakin saan hien.
 
Peltotöissä tovin huokaa,
pientaresta löytyy ruokaa,
ilta-appeet, kauranjyvää,
seisoviltaan unta syvää,
aamulla taas alle luokin,
karhittava onhan suokin.

Hevostellut eipä koskaan,
aina lähti lumeen, loskaan,
viimein tiellä kaitasella
vietiin korkeelaitasella.
Akilleksen saatoit löytää
keskeltä jo pitopöytää,
nimi vain nyt oli toinen:
Tohtorin Erikoinen.

Asko Asikainen, Joensuu

Markiisin kyydissä

Ei meillä ollut koskaan aikaisemmin hevosta, mutta sitten isäni innostui sellaisen hankkimaan, kun vanhan konin halvalla sai. Ja saaressa kun asuttiin, Markiisi pysyi kiltisti kotona. Mistä lie hevonen saanut nimensä – ehkä sillä oli ollut oman arvon tuntevat elkeet jo nuorempana? Markiisi lienee ollut ruuna, hyvänkokoinen Suomen hevonen.

Jostakin sukulaistalosta lainattiin kielsit, ikivanhat kärrinrotiskot, ja niin Markiisi joutui töihin ylläpitonsa eteen. Elettiin sodan loppuvuosia, ehkäpä vuotta 1943. Siinä rytäkässä Markiisi olisi voinut joutua rintamalle tykin ruoaksi. Nyt se sai pienten vetopuuhien lomassa löntystellä vapaana pitkin rantoja.

Sisareni määrättiin kerran hevosmieheksi tai paremminkin naiseksi asioille kaupungin pyörteisiin. Ei siinä matkavauhti päätä huimannut. Mutta kun päästiin vilkasliikenteiseen ympyrään, Markiisi päätti, että nyt ovat päivätyöt tehty ja on huilaamisen aika. Kopukka lysähti siihen keskelle tietä makaamaan. Tarvittiin muutama avulias apumies, ennen kuin Markiisi saatiin taas kulkukuntoon. Asiantuntevia apumiehiä oli vielä tarjolla, kuinkahan nykyisin?

Itse olin siihen aikaan nuori pojanvesseli, jota ratsastus alkoi kiinnostaa. Mitään ratsastusvälineitä ei ollut tarjolla, mutta ehkä se onnistuisi jopa ilman suitsia? Katselimme toisiamme tovin, Markiisi ja minä. Sitten Markiisi kuin toiveeni arvaten siirtyi sopivan kokoisen kiven viereen. Siitäpä hyppäsin sen selkään – hurraa, ratsailla oltiin.

Vaan nytpä tämä Suomen hitain koni sai siivet kavioihinsa. Pitelin hevosen niskajouhista kiinni kaksin käsin sen kun pystyin. Mentiin ympäri saarta jotta maisemat silmissä vilahtelivat. Kun nostin hiukan päätäni, iso puun oksa viuhahti pääni yli. Nyt veti jo ilmeen vakavaksi, mutta viimein Markiisi väsähti sen verran, että uskalsin hypätä sen selästä pois.

Jos ette arvannut, ratsastusharrastus jäi siihen yhteen ainoaan kertaan. Se oli Markiisin opetus minulle, eikä tainnut sisarenikaan lähteä enää kaupunkikierrokselle hevospelillä.

Timo Kiiski

Tamma juoksee perässä

Minun kotonani on aina ollut hevonen, työhevonen, koska meillä oli muutama hehtaari maata ja toimeentulo oli siitä ja muutamasta lehmästä. Olin perheen vanhin lapsi ja isän mukana heti, kun kynnelle kykenin.

Olin 12-vuotias, kun isä kuoli, ja samana talvena kuoli myös Putte-hevonen. Vaikka äiti jäikin leskeksi, niin hevosta tarvittiin. Lehdessä oli ilmoitus myytävänä olevasta orista lähikylässä. Kauppoja hierottaessa sovittiin, että hevonen ruunattaisiin. Naisväen olisi helpompi käsitellä ruunaa kuin oritta. Pelle-hevonen sitten tuotiin uuteen kotiin leikattuna, ja joutui heti maatöihin.

Hevosta käytettiin kaikkeen mahdolliseen. Me kolme sisarusta käytimme myös omiin tarpeisiimme Pellen palveluksia. Kirkon kylälle oli 8 kilometriä matkaa ja aina ei huvittanut polkupyörällä mennä, sillä tie oli sorainen ja kuoppainen. Vaikka Pelle oli leikattu, oli ensimmäisenä kesänä hiukan ongelmia.

Olin sisareni kanssa paluumatkalla ja ajelimme erään tien vierellä olevan talon läheltä. Talon pihalla oli vanhempi mies riisumassa tammaa valjaista, kun yhtäkkiä hevonen lähti omia aikojaan meidän perään. ”Nyt pannaan vauhtia Pellelle”, sanoin siskolleni. Mutta meidän hevosellakin alkoi vielä hormonit hyrrätä. Ei ollut Pellellä oikein haluja mennä eteenpäin vaan alkoi korskua ja kääntyillä. Suitsen perillä läimäistiin lautasille ja saatiin hevoseen vauhtia.

Katsoin taakseni, ja näin miten, tamma tulee juosten perässä ja tamman perässä tulee isäntä suitsivyyhti kädessä. Vanha isäntä taisi käydä sääliksi, Isäntäparka läkähtyy, jos joutuu juoksemaan meidän ja hevosensa perässä monta kilometriä. Lopulta saimme hevosen pysähtymään ja tammakin joutui antautumaan omistajalleen. Ensimmäisen kesän jälkeen orin kujeet unohtui, ja Pellestä tuli oikein rauhallinen hevonen, vähän liiankin rauhallinen vuosien mittaan.

Meillä oli monta unohtumatonta reissua Pelle-hevosen kanssa. Pelle vietti onnelliset eläke päivät, kun maanviljelys lopetettiin ja me lapset lennettiin kotoa "maailmalle". Pelle on haudattuna kotikankaalle.

Kaarina

Hevosten evakkotaival

Ennen sotia Karjalassa

Palaan lapsuuden muistoihin ja kerron hevosesta, joka palveli meidän perhettä yksitoista vuotta. Nämä vuodet olivat aivan erilaiset mitä tavallisesti hevosen tehtävät maataloudessa ovat. Tämän yhdentoista vuoden aikana minusta, juuri koulun aloittaneesta tyttösestä, kasvoi nuori aikuinen.

Keväällä 1935 pappa osti hevosen, Lemu-tamman. Salmissa oli ”hevoskauppias”, Hovatta nimeltään. Lemu oli komea ja hyvä hevonen, pappa oli ihastunut siihen ja päätti ostaa sen. Hinta oli myös korkea, 10 000 markkaa sen ajan rahaa.

Kyläläiset ja naapurit olivat ihmetelleet, miten tarkkuudesta tunnettu Jaakko osti niin kalliin hevosen. Ehkäpä pappa halusi näyttää, että hänellä on varaa ostaa ja ajaa hyvällä hevosella. Setä, papan veli oli sanonut kyläläisille ”rahalla hevonen maksetaan”.

Muistan tuon päivän hyvin, toivat Lemun tupaan ja annettiin sille leipää. Pekan Anni-nuorikko hyppäsi Lemun selkään, ratsasti maantiellä, näyttä kyläläisille komeaa hevosta. Taisi Jaakon hevosen osto olla kyläläisille mielenkiintoinen juttu.

Muutaman vuoden kuluttua pappa toi Sortavalan markkinoilta Jukka-ruunan. Muistelen että myyjä oli hevoskauppias Partanen, kuuluisan hevosmiehen Kalle Partasen isä. Jukasta tuli veljeni Yrjön hevonen.

Kun papalla nyt oli hyvä Lemu-hevonen, sille hankittiin komeat kiesit, aivan uuden uutukaiset. Hyväpä oli lähteä kylä- ja kirkkomatkoille. Talvella oli hyvä laitareki, hirvennahka sekä lämpöiset vällyt. Monelle kirkkomatkalle minäkin pääsin mukaan. Vieläkin muistan, kuinka juhlava tunne oli ajaa ylös kirkonmäkeä kirkonkellojen kumahdellessa. Alas tullessa näkyi kaunis Tuleman kylä, luterilainen kirkko, suojeluskuntatalo, keskikoulun kauniit rakennukset, joki, laivaranta sekä lahti, josta pääsi Laatokalle.

Keväällä 1939 Lemu teki kauniin tammavarsan, nimeksi tuli Lento. Kesä 1939 oli kaunis ja lämmin, kuten lapsuuskesät olivat muistoissa ihania. Viljasato oli ainakin hyvä, muistan kuinka kuorma-autolla toivat viljasäkkejä. Oli hankittu viljan leikkuulaite, ei tarvinnut sirpillä leikata. Vain kevätvilja leikattiin tällä laitteella, ruis edelleen sirpillä. Jyväaitan isot laarit olivat täynnä, oli ruista, vehnää, ohraa ja kauraa. Impilahden puolella oli hyvä vehnäjauhomylly, pappa kävi Lemun kanssa vehniä jauhattamassa.

Talvisota

Kaunista kesää seurasi surkea syksy. Elämä muuttui täysin. Lokakuulla joutuivat miehet ylimääräisiin harjoituksiin, meiltä lähti Yrjö-veli, myös Jukka-ruunan armeija tarvitsi. Se oli sellainen epätietoisuuden ja pelon aikaa. Ei ollut tietoa, mitä on edessä.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä oli meillä lähtö edessä, sota syttyi marraskuun 30. päivänä. Lemulla alkoi pitkä ja raskas taival. Lemu reen eteen, meitä oli kahdeksan henkeä ja vähän vaatetta ja ruokaa mukaan. Lento-varsa kulki rinnalla. Noin sata kilometriä kuljimme koko perhe hevosella, pääsimme junaan. Pappa jäi hevosten kanssa jatkamaan matkaa ensin Tohmajärvelle, sieltä matka jatkui Saarijärvelle. Se oli rankka matka miehille sekä hevosille. Noin neljä viikkoa kovassa pakkasessa. Joka aamu oli lähdettävä matkaan.

Lemusta pappa ei halunnut luopua, pappa meni naapuriin hevosen kanssa töihin, sai ruokaa hevoselle sekä tallin ja maksoivat vähän palkkaa. Papalle työ Lemun kanssa oli todella tärkeätä mielenterveyden takia. Vähän yli viisikymppinen terve mies, ikänsä töitä tehnyt, ei olisi jaksanut istua vieraan tuvan nurkassa toimettomana. Ehkäpä Anni-emäntä oli ottanut tämän huomioon tarjotessaan papalle ja Lemulle töitä.

Lento-varsasta piti luopua pitovaikeuksien takia. Pappa möi Lennon Lannevedellä 7000 markalla. Sinne jäi Lento kun syksyllä 1940 muutimme Kyyjärvelle. Jukka-ruunakin palasi sodasta terveenä. Pappa ei myynyt hevosiaan, oli saanut sijoitettua taloihin, hoitivat hevoset ja tekivät maataloustöitä.

Jatkosota

Keväällä 1941 pappa osti maatilan Tyrnävältä, tarpeen olivat omat hevoset, niitä tarvittiin taas. Nyt matka tehtiin junalla ajaen rautatieasemalle samoin ajaen Ruukista Tyrnävälle. Tyrnävällä olo jäi lyhyeksi, jatkosota alkoi kesällä 1941. Salmi vallattiin heinäkuussa. Ne, joiden kodit olivat säilyneet, palasivat jo syksyllä 1941. Meidän koti oli poltettu, meidän perheen paluu tapahtui keväällä, taisi olla toukokuu.

Kiire oli päästä tekemään toukotöitä omilla pelloilla. Junalla tehtiin paluumatka Uuksun asemalle, sieltä 20 kilometriä kotiin Lemulla. Pappa kertoi tulomatkasta, kuinka Lemu oli iloisesti hirnahtanut, kun oli päästy omalle maalle, hevoshaka oli vähän ennen kotia. Oli innostunut juoksuun, aivan omasta halusta ilman ohjastusta oli osannut kääntyä kotitielle. Iloinen paluu oli meillekin, vaikka kotia ei enää ollut, mutta paljon tuttua ja rakasta siellä oli. Oma lapsuuden piha, kaunis jokiranta ja kaunis kataja olivat entisellä paikalla. Jukka-ruunakin saatiin takaisin kotiin.

Vuodet 1942–43 kuluivat kovassa työn touhussa. Vilja-aitasta tehtiin mökki, karjakeittiöön tehtiin uuni, karjakeittiö toimi meidän tyttöjen huoneena. Olimme iloisia, että olimme päässeet takaisin kotiin ”rakkaille rannoille”. Kaikki entiset naapurit olivat palanneet, se oli tärkeätä, toinen toisiamme auttaen selvittiin vaikeista tilanteista. Sota jatkui, ei osattu pelätä, että täältä joudutaan lähtemään pois. Tyrnävän talon pappa myi pois.

Keväällä 1944 tehtiin toukotyöt, toiveena hyvä sato kuten edellisenä syksynä, viljaa saatiin runsaasti, kansanhuoltokin sain osansa, viljaa oli vielä runsaasti kun tulimme tänne Savoon. Taas keväällä 1944 Lemu teki varsan, taisi olla orivarsa, Into tuli nimeksi.

Toinen lähtö Salmista

Taas äkkiä elämä muuttui. Kesäkuun puolivälissä Venäjä aloitti suurhyökkäyksen ja karjalaiset joutuivat lähtemään länteen.

Salmista lähtö ei ollut niin kiireistä kuin mitä esimerkiksi Kannakselta. Salmiin oli saatu rautatie, mikä helpotti kovasti lähtöä. Esimerkiksi irtaimiston, minkä olimme ehtineet hankkia, saimme junan kautta pelastettua. 22. kesäkuuta mamma, nuorin veljeni ja minä lähdimme kotoa junalla, härkävaunussa tulla kolisteltiin Alapitkälle. Vanhin sisareni Niina lähti karjan kanssa kävellen aina Alapitkälle asti. Pappa ja veljeni Jussi tulivat hevosten kanssa, taas oli Lemulla pitkä matka edessä.

Nyt oli kesän kauneinta aikaa, raskas taival se oli. Heinäkuuta se oli kun tulivat perille pappa ja Jussi, Lemu, Jukka-ruuna ja Into-varsa. Niinakin toi kaikki lehmät tänne.

Jukka-ruunalla oli huono tuuri. Heti kohta kun olimme tulleet tänne, se oli eksynyt metsälaitumella ojaan. Eteen oli tullut poikkipuu, ei ollut selvinnyt ojasta, sieltä löytyi kuolleena. Oli ikävä loppu Jukalle.

Lemustakin pappa luopui vuonna 1946, samana vuonna, jona pappa osti talon Rantsilasta. Into-varsa seurasi vielä mukana Rantsilaan, siihen päättyi Lemun suku.

Pappa möi Lemun vuonna 1946 Pajuharjun tilalle Lapinlahdella. Talo jossa nyt vietän vanhuuden päiviäni, on rakennettu juuri Pajuharjun pelloille. Lemu teki työnsä ja vietti viimeiset vuotensa tässä samassa pihapiirissä.

Lyydia Väisänen, Lapinlahti

Entisajan hevosvoimia

Olen syntynyt 1930 maalaistalon tyttäreksi. Silloin ei koneita tunnettu maataloustöissä, joten hevonen oli tärkeässä asemassa. Kotonani oli parhaimmillaan kuusi hevosta. Kaikki olivat omia kasvatteja. Vanhin oli Sanna, minun ikäiseni. Sannasta kasvoi voimakas, raisu, peräänantamaton mutta ihmistä, varsinkin lasta ymmärtävä kantatamma.

Sen ensimmäinen varsa oli Sohvi, vaalea pienikokoinen ja säyseä. Sohvin varsa oli Ulla. Toinen Sannan varsa oli Siva, jota voi luonnehtia iloluonteiseksi huvituksiin taipuvaksi villiksi neidoksi. Uinti kilometrin päähän vastarannalle ei tuntunut miltään, kun vieras hirnahdus kuului sieltä. Seuraavat varsat olivat Sipi, Söpö, Sopu ja Soma.

Tukevia työhevosia tuli kaikista. Sivan varsa Jomma jäi jo koneellistuneen ajan jalkoihin. Sille työtä riitti juuri ja juuri vain heinäaikana. Työttömyysajan tyypillistä henkeä osoittaa eräänä kesänä ensimmäinen päivä heinäpellolla haravakoneen edessä. Minä olin ohjaksissa. Ruokatunnin jälkeen ei antanut minulle kiinni. Kesämökkiläinen sai kiinni, kun Jomma ilmeisesti luuli, ettei hän ainakaan vie pellolle. Pettymys tuli kuitenkin, kun minä otin ohjat. Työ jatkui sitten sovussa iltaan asti.

Koska kaikki hevoset olivat kotona syntyneitä ja kasvaneita, saivat ne ajallaan läpikäydä opetukset, jonka ne saivat isältäni. Kaikki olivat kovasuisia, joten isänikin voimat olivat koetuksella. Opetus tapahtui useimmiten järven jäällä. Isä ja hevonen menivät järven selkää ympäri. Aina palattiin hyväkuntoisina pihaan. Periaate oli, että koskaan ei saa päästää hevosen ohjaksista irti. Ote piti aina, vaikka perässä laahaten. Hevosen piti oppia kuka on isäntä. Pihassa sopu oli kuitenkin hyvä.

Kerron jonkin verran omaa osuuttani hevosten kanssa. Oli sota-aika ja olin 12-vuotias. Isäni oli ollut talvisodassa ja edelleen jatkosodassa. Kesällä 1943 hän oli kotona vapautettuna sodasta. Silloin hän aloitti minun opetukseni hevostytöksi. Alku oli haravakoneen ja Sannan kanssa. Olin tyytymätön, miksi isä antoi minulle tämän raisun hevosen. Näin oli kuitenkin haravointi aloitettava. Sanna halusi ilmeisesti aloittelijalta luulot pois. Menimme juoksujalkaa sarkaa ylös ja takaisin. Haravan piikit nousivat ja laskivat, enkä minä voinut muuta kuin istua ja pelätä.

Saavuttuamme takaisin isän luo sanoin, ettei tästä tule mitään. Isä sanoi, että kyllä kaikki onnistuu. Hän meni Sannan eteen, taputteli turpaa ja jutteli jotain, mitä en kuullut. Niin lähdimme uudelleen. Silloin kaikki onnistui, ja Sanna totteli ohjasten vetoa kuten halusin. Näin alkoi monta kesää kestänyt haravointiurakkani.

Seuraavana talvena tein kauppareissuja järven yli paikkakunnan kauppaan. Vuonna 1944 lähdin kouluun kaupunkiin, joten talviajelut jäivät vähempään. Kesät olin kuitenkin kotona ja silloin hevostyöt olivat minulle halutuimpia. Se edellytti kuitenkin sitä, että peltotöissä oli oltava klo 7 aamulla, jos mieli saada hevosen käyttöönsä. Se oli myös itse valjastettava. Tämä työaika oli hyväksi opiksi tuleville vuosille muussa työelämässä. Nyt ovat kaikki hevoset paremmilla laitumilla. Minä vain sinnittelen palattuani työelämän jälkeen takaisin juurilleni 10 vuotta sitten.

Airi Bergius, Narva

Paras ystävä

Lapsuudessani 40­-50-luvulla oli hevonen joka mökissä, isoimmissa taloissa useampikin. Hevonen teki raskaimmat työt aina siihen saakka kun traktorit tulivat maatalouteen.

Kotonani isäpuoleni oli innostunut hevosista ja niinpä romaanit tulivat usein hevoskaupoille. Tummien keskuudessa kyllä sana kiersi missä oli kiinnostuneita isäntiä. Joskus sattui vikuroivia ja potkiviakin hevosia kauppiaiden kehuista huolimatta. Kun saatiin mieluisa hevonen, se jäi taloon moniksi vuosiksi.

Suomenhevonen - taitavasti se poimi huulillaan kädestä leivän, porkkanan tai sokerinpalat. Keväällä se veti hartain askelin vakoa kun perunaa istutettiin. Aivan kuin se olisi tiennyt, että yhteistä evästä tässä laitettiin.

Kesällä helteessä se veti niitto- ja haravakonetta ja kuivat heinät kärryillä latoon. Syksyllä se veri auraa kaula uljaasti kaarella kun kynnettiin peltoa seuraavaa satokautta varten. Talvella se kiskoi paksussa hangessa, selkä höyryten raskasta tukkikuormaa tai polttopuita kotiin. Talvella ajettiin myös suuret jääkuutiot järvestä kesäksi maidon jäähdytystä varten.

Noina aikoina käytiin sukuloimassa ja sioilla laitareessä vällyjen alla körötellen. Aisakello helisi, kavioista lentävät tierat kopsahtelivat reen keulaan. Talvella avattiin läheisen järven jäälle parin kilometrin pituinen rata, jossa pidettiin ravikilpailut. Ajopelit olivat rekiä, ei suinkaan kärryjä. Ravit olivat koko perheen iloinen ulkoilutapahtuma.

Kevättalvella hevonen veti lantakuormat pellolle levitettäväksi maan ravinteeksi. Sitten olikin iloisen tapahtuman vuoro, keväällä syntyi varsa. Mikä onkaan kauniimpi näky kuin laitumella rauhassa seisoskeleva tamma ja ympärillä iloisesti poukkoileva varsa. Huoltotoimet hoidettiin välillä: hevonen näytti suorastaan nauttivan siitä kun sen kaviot vuoltiin ja se sai uudet kengät. Muutaman kerran metsälaitumella ollessa se tuli korskuen, kovaa vauhtia kotiovelle. Silloin voi arvata, että se oli vainunnut hirviä. Kaksi suurta eläintä ei mahdu samalla reviirille. Pimeinä talvi-iltoina lapset kipaisivat vähän peloissaan ”pihan perälle”. Hevosen rauhoittava rouskutus kuului tallista.

Sitten tuli se aika: hevonen tuli vanhaksi, isäntä vielä vanhemmaksi, oli luopumisen aika. Hyvin väkinäisesti se meni autoon, katsoi suurilla kosteilla silmillään kuin kysyen: enkö ollut tarpeeksi hyvä? Suru ja alakulo viipyivät talossa kauan aikaa. Suomenhevonen ja suomenpystykorva - ihmisen parhaat ystävät.

Anja Tossavainen, Keitele

Suomenhevoset kotonani

Synnyin Juvalla keskisuuren maatilan viidentenä lapsena. Isäni pelkäsi moottoriajoneuvoja, ja sen tähden ei meille ostettu heti traktoria eikä ajokorttiakaan isälläni ollut koskaan.

Lapsuudesta muistan hevoset, joita meillä oli kolme, kaikki suomenhevosia. Joskus syntyi varsa, joka tarvittaessa pidettiin tai myytiin pois.

Muistan erityisesti Malli-nimisen tamman, joka oli musta ja kiiltäväkarvainen.

Mallille teetettiin varsa, joka syntyi lähes mallivauvana, ja se myytiin kasvatettavaksi jollekin hevosmiehelle.

Malli nimitettiin minun nimikokseni ja se merkitsi minulle ”suurta”. Kesäilloin, kun työt oli tehty, vein Mallin hakaan. Istuin sen selässä ilman ohjaksia tukasta pitäen ja se meni nöyrästi omaan hakaan. Tietysti halailin sitä ja annoin salaa taskustani ruisleivän kappaleita, joskus sokeripalan.

Kerran kun pääsiäisloman aikaan isäni selkä oli kovasti kipeä iskiasviasta ja sikalamme oli ”täynnä” sontaa. Isä sanoi edellisenä päivänä – pitkänä perjantaina, että se kuka tyhjentää sikalan karsinat, saa viisikymmentä markkaa palkkana. Kukaan meistä kuudesta kokonsa puolesta sopivasta sisaruksesta ei inahtanutkaan vastaukseksi, kun niin ikävän hajuisesta raskaasta työstä oli kyse. Mutta minä sanoin: ”Sehän lienee koko päivän työ?”. Niinhän se on, vastasi isä. ”No, jospa minä sitten koetan tehdä sen”, sanoin. Olin kolmetoista vuotta.

Aloitin lankalauantaina heti aamulypsyn jälkeen ajamaan reellä lantaa pellolle kasoihin. Ensin yksi perimmäinen karsina heitettiin toiseen karsinaan ja sitten siat ajettiin siitä tyhjennettyyn karsinaan ja sitä jatkettiin, kunnes kaikki lanta oli lantaluukun viereisessä karsinassa. Siitä sitten rekeen vaan talikolla heittelin ja ajoin Mallilla pellolle kasat. Ahkeroin niin kovasti, etten meinannut lounaalle lähteä. Menin kuitenkin, mutta kaikki sisarukset seitsemän lisäkseni kaikkosivat keittiöstä ”hyh” huutaen.

Aherrettuani kello kolmeen saakka sain työt tehtyä. Päästin Mallin valjaista ja suin sen hiet. Reen laitoin omaan paikkaansa ja valjaat tupaan kurkihirrelle kuivumaan. Vein tamman talliin omaan karsinaansa ja annoin sille makeroisia hyvin tehdystä työstä. Pääsin pullakahville.

Siitä sitten saunomaan ja puhtoiseksi pestyäni olikin jo illallisen aika. Minä väsyneenä puhtoisena istuin sisarusten kanssa pöytään. Siinä isän käteen sattui lompuukki ja otti viisikymppisen ojentaen minulle. Olin aivan sekaisin ilosta, mutta sisarukset parvessa huusivat: ”Eihän siinä mennyt niin paljon aikaa, kun ensin sanottiin, tuli jo kolmelta valmiiksi!”.

Äidin isä asui kahdeksan kilometrin päässä ja kävi päivittäin kalassa Rautjärvellä, kun mummola oli niemessä. Kerran muistan, kun isä kynsi peltoa ja pappa-Antti toi kaksi heinävasullista lahnoja ja ahvenia. Meillä oli kova työ perata kalat ja lahnat laitettiin päreelle halkopinon päälle kuivumaan suolan kanssa ja me lapset pidimme vahtia harakoista ja variksista. Ahvelot hiillostettiin saunan uunissa ja vein niitä sanomalehdessä isälle kyntömaalle. Hevonenkin sai huoahtaa isännän ruotoja sylkiessä.

Meillä oli tapana siivota metsä aina alkukesästä risuista. Sekin oli oma työnsä eikä kevyttä lapsille, mutta joko reellä tai kärryllä mentiin metsään ja keräsimme risut. Nämä ajettiin juhannuskokkorantaan, joista tuli isompi tai pienempi kokko koko kylän ihailtavaksi.

Vielä kuusikymmenluvun alkupuolella kävimme kylässä aina hevosella. Äiti ajoi polkupyörällä vain linja-autolle mennessään kaupunkiin Mikkeliin. Usein isä kävi markkinoilla hevosella ajaen jopa kolmekymmentä- neljäkymmentä kilometriäkin. Lapsuuden muistoissa kauneimpana muistan, kun ajoimme Juvan kirkkoon jouluaamuna. Lähdimme jo neljän paikkeilla ja kaksi meistä lapsista pääsi mukaan rekeen. Reessä oli vällyt alla ja päällä sekä kauniit sarkaiset kirjaillut rekiryijy ja tyyny. Pakkaslumi narskahteli hevosen kavion alla ja tähdet tuikkivat taivaalla ja sitten valuinkin jo isän ja äidin jalkoihin vällyn alle nukkumaan. Kirkossa oli kovin harrasta ja valoisaa ja minua nukutti. Hevonen odotti kirkon ulkorakennuksen edessä isossa renkaassa viltin alla.

Eipä sitä Mallia paljon tarvinnut ohjailla, senkun oltiin vaan ja kotiin tultiin aina. Harmi, että tämä tamma sai pitkän raudan jalkaansa jossain metsätöissä eikä sitä voitu parantaa ja oli sitä ikääkin karttunut parikymmentä vuotta.


Nikki Mikkola, Järvenpää

Joulun upeimmat lahjapaketin koristeet syntyvät yksinkertaisista asioista, esimerkiksi sanomalehdistä ja vanhoista tuikkukipoista.

Tuikkutähdet

  • tuikkukippoja
  • sakset
  • puikko

1. Poista tuikkukiposta sydänlanganpidike ja steariinit. Leikkaa reunat kuuteen osaan. Paina kippo litteäksi. Leikkaa reunakappaleet kolmioiksi. Koristele tähti pakottamalla siihen kuvioita puikolla tai virkkuukoukulla painamalla. Pakotus tehdään tähden takapuolelta esim. sanomalehden päällä. Tähden sakaroita voi muotoilla kaareviksi käpertämällä niitä puikon avulla. Alumiinia voi myös maalata esimerkiksi spraymaaleilla. Tähden keskustaan voi kiinnittää myös kuvia.
2. Lahjapaketteihin ja kortteihin tähdet on kätevä kiinnittää kohotarroilla. Ripustettavina koristeina sakaraan saa helposti reiän ripustuslangalle napauttamalla naula vasaralla sakaran kärjen läpi.

 

 

Tuikkulehtiköynnös

  • tuikkukippoja
  • sakset
  • vasara
  • ohut naula
  • puikko
  • metallista sidontalankaa
  • sivuleikkurit
  • helmiä

Poista tuikkukiposta sydänlanganpidike ja steariinin jämät. Tee lehti vetämällä kippoa sormilla reunoista eri suuntiin niin, että reunat asettuvat vastakkain. Litistä kippo ja naputtele vasaralla litteäksi esim. lehtipinon päällä. Tee lehden toiseen päähän pieni reikä muutaman mm:n päähän kärjestä napauttamalla naula vasaralla lehden läpi.
Tee reilusti lehtiä valmiiksi. Pujota lehdet metallilankaan. Jos haluat helmiä lehtien väliin, pujota ne tässä vaiheessa metallilankaan lehtien väliin. Kiinnitä lehti tekemällä pari kierrettä metallilankaan lehden tyveen niin, että lehti kiinnittyy napakasti. Muotoile lehti taittamalla sitä hieman kannasta ja käpristämällä lehden kärkeä. Kiinnitä helmet yhdellä metallilangan kierteellä. Kiinnitä näin kaikki lehdet ja helmet haluamillesi etäisyyksille toisistaan. Lehtiköynnöstä voit muotoilla haluamaasi muotoon. Tee lehtiköynnöksestä kranssi tai käytä pitkinä pöytäkoristeköynnöksinä.

 

 

Käpykranssipaketti

  • laatikko
  • vanhoja kirjojen ja nuottien sivuja
  • kapeaa satiininauhaa
  • lehtikuusen käpyjä
  • puikkoliimaa, kuumaliimaa ja kuumaliimapyssy

1. Pakkaa lahja sopivan kokoiseen laatikkoon. Päällystä laatikko repimällä kirjojen ja nuottien sivuista eri kokoisia ja muotoisia palasia ja liimaa palaset laatikon päälle puikkoliimalla. Asettele palaset eri suuntiin, niin saat elävän pinnan. Vinkki: voit kellastuttaa valkoisia kirjansivuja maalaamalla ne kahvilla tai teellä.
2. Kiedo kapeaa satiininauhaa kahteen kertaan paketin ympäri molemmissa suunnissa. Solmi nauhan päät paketin takana yhteen.
Asettele kävyt pieneksi ympyräksi nauhojen risteämiskohdan päälle. Kiinnitä kävyt kuumaliimalla pakettiin.

 

 

Pyöreä kuivahedelmäkoristeinen paketti

  • pyöreä rasia
  • voimapaperia
  • säkkikangasnauhaa
  • kuivattuja omenan ja mandariinin siivuja
  • kuumaliimaa ja kuumaliimapyssy

1. Mittaa ensin pakattavan rasian ympärys, korkeus ja halkaisija. Leikkaa voimapaperista kappale, jonka leveys on rasian ympärys + 2 cm ja korkeus rasian korkeus + halkaisija.

2. Aseta lahja rasiaan. Kääri paperi rasian ympärille niin, että rasia on yläalasuunnassa paperin keskellä, kiinnitä rasian sivun kohdalta teipillä.

3. Ala laskostaa paperia rasian päällä niin, että teet laskokset rasian reunasta kohtisuoraan rasian keskikohtaa kohden. Kiinnitä lopuksi laskosten päät teipillä rasian keskellä. Laskosta samoin rasian pohjapuoli.

4. Kiedo paketin ympärille säkkikangasnauha, kiinnitä nauhan päät toisiinsa paketin alapuolella kuumaliimalla. Sommittele nauhan päälle rivi kuivatuista hedelmänsiivuista ja kiinnitä ne kuumaliimalla.

 

Tee omat kuivahedelmäkoristeet

Kuivaa hedelmänsiivuja koristeiksi paketteihin. Leikkaa hedelmät ohuiksi siivuiksi ja anna kuivua esim. leivinpaperin päällä. Kuivumista voi nopeuttaa viemällä kuivattavat hedelmänsiivut saunan jälkilämpöön tai matalassa lämpötilassa uunissa.   

 

Sanomalehtiruusuke

  • sanomalehtipaperia
  • nitoja
  • kuumaliimaa ja kuumaliimapyssy

1. Leikkaa sanomalehtipaperista 40 kpl noin 40 cm x 2 cm suikaleita.

2. Aseta suikaleet kahteen 20 kpl:n nippuun ja nido niput keskeltä kiinni.

3. Käperrä suikaleita saksen tai veitsen terällä kevyesti vetäen. Kiharra suikaleita ylä- ja alapuolelta sekä terä vinossa, jolloin saat erisuuntiin rullautuvia suikaleita.

4. Aseta niput ristikkäin päällekkäin, nido tai sido narulla kiinni keskiosistaan. Aseta ruusuke paketin päälle ja kiinnitä kuumaliimalla.

Vinkki: Tee erikokoisia ruusukkeita eri mittaisista ja eri määristä suikaleita. Aikakauslehdistä saat värikkäitä ruusukkeita.


Havuköynnös paketin koristeeksi

 

  • havuja
  • suora oksa
  • metallista sidontalankaa
  • sivuleikkurit

 

1. Leikkaa havuista 10 cm pituisia latvuksia ja sidontalangasta 30 cm mittaisia pätkiä.

2. Sido jokaisen nippuun muutama leikattu havu kiertäen sidontalangan toista päätä muutaman kerran napakasti havunipun tyvien ympärille, jätä langan toinen pää nipun oksaan sitomista varten.

3. Aloita havunippujen sitominen oksan molemmista päistä keskikohtaa kohden. Aseta molemmissa päissä ensimmäinen havunippu oksan suuntaisesti nipun sidottu pää oksan keskikohtaa kohden, sido nipun tyviosa kiertämällä sidontalangan toinen pää oksan ympärille.

4. Jatka sitomista sitomalla havunippuja vuorotellen oksan molemmin puolin ja oksan päälle sen suuntaisesti. Etene sitomalla havunippuja niin, että uusi havunippu peittää aina edellisen sidontakohdan, kunnes olet sitonut havuja koristeen keskiosaan asti. Sido viimeiset niput oksaan nähden kohtisuoraan nipun latvat ylös- ja alaspäin.

5. Koristele havuköynnös vaikka paperimassasta tehdyllä sydämellä.

Vinkki:  Samalla tekniikalla voit tehdä pitkän havuköynnöksen sitomalla havut esimerkiksi köyteen tai haluttuun muotoon sidottuihin pajunoksiin. Köynnöksessä havut voi sitoa myös köyden tai oksien ympäri, jolloin köynnöksestä tulee poikkileikkaukseltaan pyöreä.

 

Paketin voi koristella yksinkertaisesti myös esimerkiksi kakkupaperilla ja ja kanelitangolla. Mielikuvitus vauhtiin vaan!

 

Upeat mallityöt ja ohjeet on tehnyt Saija Flinkkilä.

 

Sujauta joulukortit kätevään korttitaskuun, jossa voit myös säilöä korttiaarteet ensi vuoteen. Tämä ohje ei vaadi ompelukonetta! 

Tarvitset

  • paksua askarteluhuopaa 42 x 42 cm
  • punaista virkkaus- tai helmilankaa
  • parsinneulan
  • 120 cm punaista nauhaa
  • sakset

Koristetikkaus ja pohjasauma ommellaan käsin napinläpipistoin. Yhdestä huopaneliöstä saa kaksi korttitaskua.

Tee näin

  1. Leikkaa 42 x 42 cm:n neliö kahdeksi kolmioksi. Jaa pitkä sivu kolmeen yhtä pitkään osaan, laita merkit. Taita tasku merkkien mukaan. Päällekkäin menevän osan pituus on tässä 13 cm.

  2. Ompele napinläpipistoja kuvan mukaisesti kolmion päälle taittuvan osan reunaan 13 cm:n matkalta. Taita tasku valmiiksi. Kiinnitä päälliosa parilla pistolla alle taittuvaan osaan ja päätä lanka nurjalle. 

  3. Neulaa pohja nuppineuloilla yhteen. Ompele pohjasauma napinläpipistoin kaikkien kerrosten läpi. Leikkaa yläkolmioon aukko ripustusnauhalle. Pujota nauhaa aukosta ja solmi tai ripusta korttitasku paikoilleen. 

Valmista!